sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

P. D. James: Syystanssiaiset

Englanninkielinen alkuteos: Death Comes to Pemberley
(2011)

"On kulunut kuusi vuotta Jane Austenin klassikkoromaanin Ylpeys ja ennakkoluulo tapahtumista. Elizabeth ja Mr. Darcy elävät onnellisina Pemberleyn kartanossa kahden poikansa kanssa. Jokavuotiset syystanssiaiset saavat kuitenkin kauhistuttavan lopun, kun kartanon pihaan pyyhältävät kutsumattoman vieraan vaunut. Niistä syöksyy ulos Elizabethin sisar Lydia, joka ulvoo hysteerisenä, että hänen miehensä Mr. Wickham on murhattu. Kun asiaa lähdetään selvittämään, Mr. Wickham löydetäänkin hengissä, mutta yltä päältä veressä parhaan ystävänsä ruumiin äärellä."

Olin törmännyt muutamiin negatiivisiin arvioihin tästä kirjasta joten koitin pitää odotukset maltillisella tasolla. Pidin kuitenkin kovasti ja tämä oli paljon parempi mitä olisin voinut kuvitella. Fanifiktioksihan tätä useassa paikassa näytään sanovan, mutta mitä siitä, se sallittakoon päälle 90-vuotiaalle mittavan uran tehneelle kirjailijattarelle. En ole P. D. Jamesin kirjoihin muuten tutustunut, mitä nyt ehkä jonkun kirjan saattanut lukea vuosia sitten ilman sen suurempia muistijälkiä, joten en tiedä miten tämä vertautuu hänen muihin teoksiinsa, mutta tämä oli ainakin taitavasti kirjoitettu Austen-hengessä ja piti otteessaan.

Rikostapaus jäi kirjassa oikeastaan sivuosaan eikä ollut muutenkaan kovin kiinnostava, mutta minusta se oli hyvä näin. Paljon kiintoisampaa minusta oli lukea päivitystä siihen mitä on tapahtunut tutuille henkilöhahmoille. Olisi ollut aivan kauheaa jos Elizabeth olisi tässä Neiti Etsivänä selvittänyt kartanomurhaa suurennuslasi kourassaan, mutta onneksi ei näin vaan tapauksessa keskityttiin ennemmin kuvaamaan tuon aikaista rikoksen jälkiselvittelyä ja oikeuskäytäntöjä, jopa ehkä hieman opettavaiseen tyyliin.

Vaikka henkilöiden elämän tapahtumat Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan loppua seuranneina vuosina oli tämän kirjan kiinnostavinta antia niin mielestäni itse alkuperäisteoksen tapahtumiin ei olisi tarvinnut palata ihan niin paljoa mitä James teki. Varsinkin lopussa tämä alkoi jo tuntua vähän epäuskottavalta ja päälle liimatulta kun kertailtiin vuosikausia sitten tapahtuneita ikään kuin henkilöt eivät olisi aiemmin saaneet niistä tilaisuutta keskustella. Mitenkään liiaksi tämä ei kuitenkaan häirinnyt ja oli aivan ymmärrettävää tämän tyyppisessä kirjassa.

Tämä päätti virallisen Austen-osuuden Kaksoisolentoja-haasteessa, mutta ajattelin vielä bonukseksi katsoa Eksyin Jane Austenin maailmaan -minisarjan kun se useampaan otteeseen näitä kirjoja lukiessa tuli mieleen. Siitä siis katsomaan.

Linkit:



lauantai 30. maaliskuuta 2013

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Englanninkielinen alkuteos: Pride and Prejudice and Zombies
(2009)

"Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että zombit ovat vain hätäisesti päälleliimattu lisuke, jonka kustantaja on vaatinut mukaan kirjan myyntiä edistääkseen. Toiset taas ovat sitä mieltä, että elävien kuolleiden laumat kuuluvat olennaisena osana Jane Austenin tarinaan ja tapainkuvaukseen. Mitä mieltä sinä olet? Pystytkö kuvittelemaan millainen tämä kirja olisi ilman zombien riehumista ja väkivaltaa?"

Voiko olla mitään ennakkoluulottomampaa kuin yhdistää zombit rakastettuun klassikkoon? Näin on kuitenkin Seth Grahame-Smith tehnyt ja ratsastanut pähkähullulla idealla maailmanmenestykseen. Ideasta täydet kymmenen pistettä, mutta toteutus oli jäänyt jotenkin puolitiehen. Zombeja oli liian vähän ja olisin muutenkin odottanut railakkaampaa revittelyä näin mehukkaasta lähtökohdasta.

Nyt tuli tunne, että Grahame-Smith oli avannut vain alkuperäisen Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan tekstieditorissa ja sitten siihen alkanut sen kummemmin pohtimatta lisäilemään zombiviitteitä alkuperäistekstiin ja kirjoittanut muutaman uuden taistelukohtauksen sinne tänne. Tästä aiheesta olisi saanut NIIN paljon paremman kirjan yrittämällä hieman enemmän! Aluksi minusta se oli ihan mukavaa että alkuperäisestä teoksesta oli niin paljon jäljellä, mutta mitä pidemmälle kirjassa pääsi, sitä pettyneempänä kääntelin sivuja jotka toistivat tuttua tarinaa ilman mitään yllättäviä zombikäänteitä jotka olisivat ravistelleet alkuperäisen kertomuksen juonenkäänteitä.

Zombeja oli siis liian vähän, mutta itämaisia taistelulajeja liian paljon. Ikään kuin zombeissa ei olisi ollut tarpeeksi koska soppaan oli otettu mukaan vielä ninjat ja Shaolin-munkit. Osuvampi nimi kirjalle olisikin ollut "Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit ja ninjat". Tämän lisäksi myös väkivaltainen murhanhimoisuus joka kohdistui oikeisiin eläviin oli asia mitä en ollut aiemmin osannut yhdistää zombitarinoihin joten vähän yllätti tapa millä sankarittaremme oli milloin kenenkin kaulaa katkaisemassa poikkipuolisesta sanasta.

Kirja muualla:



Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Englanninkielinen alkuteos: Pride and Prejudice
(1813)

Ylpeys ja ennakkoluulo ei varmasti esittelyjä kaipaa. On hankala tietää mitä olisin ollut mieltä kirjasta ellei tarina ja sen hahmot olisi olleet ennestään niin tuttuja, mutta uskallan kuitenkin toivoa että olisin kirjasta siinäkin tapauksessa pitänyt. Jane Austen todella osaa kirjoittaa, hänen henkilöhahmonsa ovat rakastettavia ja tavassa miten hän kertomusta kuljettaa on jotain erikoislaatuista tenhoa jota minun on vaikea sanoittaa. Vaikka teos kuvaakin vanhoja aikoja niin siinä on jotain niin ajatonta että tuntuu vaikealta käsittää kirjan olevan 200 vuotta vanha. Teksti oli todella mukaansatempaava mitä en voi monesta vanhasta klassikosta sanoa ja tästä syystä olenkin myös Austenin kirjoja vältellyt, vaikka olen filmatisoinnit lähes kaikista nähnyt ja niistä pitänyt.

Minulle kuten varmasti niin monelle muulle BBC:n 1995 valmistunut tv-sarja oli lähtemättömän vaikutuksen tehnyt kokemus sen ensi kertaa nähdessäni. Olen sarjan nähnyt sen jälkeen useampaan otteeseen televisiossa ja omistan sen DVD-versiona, mutta vasta nyt viimeisimmällä televisioesityskierroksella pari vuotta sitten alkoi hieman tuntua että voisi ajan käyttää toisinkin kuin sarjaa katsomalla. Pidän tavattomasti Jennifer Ehlen Elizabeth Bennetistä ja Colin Firthin Mr. Darcysta ja oli ilahduttavaa huomata kirjaa lukiessa, että heidän hahmonsa olivat varsin yhteneväisiä kirjan kuvauksen kanssa ja sarja muutenkin oli hyvin uskollinen kirjalle. Ainoa pieni kritiikki mikä minulla on se, että Darcysta olisi voinut tehdä vähän vähemmän puoleensavetävän sarjan alkuvaiheessa koska pidän melko epäuskottavana sitä että joku nainen voisi olla huomaamatta tahi vastustaa sitä vetovoimaa mitä Colin Firthin Darcysta uhkuu hänen kiinnostuksensa kohteelle. Kirjassa tämä oli luonnollisesti paljon uskottavammin kuvattu, vaikka yleisesti ottaen pidänkin tätä juonen ainoana pienenä heikkoutena.

Olen nähnyt myös vuoden 2005 elokuvan useaan kertaan ja myös siitä pidin siitäkin huolimatta etten suuri Keira Knightleyn ihailija ole. Ei se toki tuon tv-sarjan tasolle yllä, mutta rohkeaa yritystä elokuvan tekijöillä oli muun muassa siinä että keskeisten kohtausten sijaintipaikka oli valittu toisin kuin kirjassa.

Jos kirjasta vielä jotain osaisi sanoa niin pidin todella paljon siitä miten vaivattomasti Austen jättää osan asioista kuvaamatta perin pohjin. Miten virkistävää se onkaan kun dialogi ei jatku dialogina loppuun asti vaan Austen saattaa keskeyttää sen ja kuvata muutoin sanallisesti keskustelun kulun loppuun. Tai miten Austen paljastaa tarinan jatkuessa hahmojen tavanneen myös sillä välillä mikä on jäänyt kirjaamatta ilman että noita tapaamisia sen kummemmin selitetään tai kuvataan ja ilman että tämä jäisi siitä huolimatta vaivaamaan lukijaa. Jos tv- ja elokuvaversioihin vielä vertaa niin Elizabethin kuin Darcyn henkilöhahmoissa nousi minulle paljon vahvemmin kirjassa näkyviin se kuinka harvinaislaatuisia ihmisiä he ovat kyvyssään myöntää itselleen sekä toisilleen erehtyväisyytensä sekä käyttää sitä voimavarana itsensä kehittämiseen. Tästä tuli peräti merkittävin piirre viehätykseen mitä henkilöhahmoja kohtaan tunsin siinä missä aiemmin olin ihastunut lähinnä Elizabethin nokkeluuteen ja temperamenttiin sekä Darcyn vaiteliaan pinnan alla kytevään intohimoon ja päättäväisyyteen.

Aloitan tällä kirjalla osallistumisen Tea with Annan Kareninan Kaksoisolentoja-haasteeseen. Seuraavana odottelee siis vuoroaan Seth Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit sekä P. D. Jamesin Syystanssiaiset.

Kirja muualla:



perjantai 29. maaliskuuta 2013

Emma Donoghue: Huone

Englanninkielinen alkuteos: Room
(2010)

"Huone on riipaiseva kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Jack ei tiedä, että Huone on vankila ja että hänen äitinsä on siellä vastoin tahtoaan. Jackille se on koti. Pienen pojan tarina vielä mukanaan -- vuoroin itkettää, vihastuttaa ja hymyilyttää. Järkyttävästä aiheesta huolimatta kirja onnistuu olemaan toiveikas, hauska ja elämänmyönteinen."

Olen nähnyt Huoneen mieleenpainuvan kannen monessa blogissa ja sen pokkariversio houkutteli ottamaan itsensä mukaan eräällä kauppareissulla. Olen aloittamassa Ylpeys ja ennakkoluulo -teemaista pääsiäisviikonloppua ja ajattelin, että tämä kirja voisi olla sopiva lukupala ennen sitä.

Nopea kirja olikin lukea, vaikka kieli oli omaperäistä johtuen siitä, että kertojana toimi viisivuotias Jack, joka oli asunut koko elämänsä äitinsä kanssa 11 neliön huoneessa. Sitä on vaikea sanoa miten hyvin Donoghue on oikeasti pystynyt tavoittamaan viisivuotiaan maailman, puhumattakaan eristetyssä olosuhteissa eläneen viisivuotiaan, mutta ainakin se on antanut mahdollisuuden leikitellä sanoilla ja kuvata ympäristöä vaihtoehtoisin silmin. Huonekalut ja pienet esineet ovat Jackille yhtä eläviä kuin muut ihmiset tai oikeastaan vielä elävämpiä koska muut ihmiset ovat Ulkopuolella eivätkä ole siis yhtä oikeita kuin Jack ja Äiti.

Koko kirjaa ei vietetä nimestä huolimatta huoneessa vaan jo noin puolivälissä siirrytään muuhun maailman. Ei voi mitään, mutta tämä osuus kirjasta oli epäkiinnostavampi kuin alkupuoli. Minua ei oikeastaan kovinkaan paljon kiinnostanut miten Jack sopeutuu olemiseen ulkomaailmassa tai miten hän näkee meille kaikille arkipäiväiset asiat eri tavalla. Paljon kiehtovampaa oli tutustua siihen millaiseksi elämä voisi muodostua jos kaikkea tätä ei olisi ympärillä.

Kirja on ilmeisesti saanut ideansa Josef Fritzlin tapauksesta enkä oikein ole varma pidänkö siitä, koska ei voi olla ajattelematta että siinä koitetaan hyödyntää jollain tapaa toisten tosielämän tragediaa. En ehkä ainakaan itse ole ihmisenä niin rohkea että olisin uskaltanut lähteä luomaan kuvaa fiktion keinoin maailmasta joka on joillekin muille ollut todellisuutta pitkät vuosikymmenet.

Kirja muualla:



torstai 28. maaliskuuta 2013

Vieras (The Host)

Ohjaus: Andrew Niccol
Pääosissa: Saoirse Ronan, Diane Kruger, William Hurt, Max Irons, Jake Abel
(2013)

Pieni joukko ihmisiä sinnittelee Maapallolla jonka on valloittanut avaruudesta tullut vieras eliömuoto. Vieraat käyttävät ihmiskehoja isäntinään syrjäyttäen kehon omistajan tietoisuuden. Melanie (Saoirse Ronan) on eräs selviytyjistä, mutta joutuu kiinniotetuksi ja hänen kehoonsa sijoitetaan Vaeltaja niminen muukalainen. Melanie ei suostu luovuttamaan kehoaan ilman vastarintaa vaan pakottaa Vaeltajan lähtemään etsimään muita selviytyneitä ihmisiä.

Jos oli edellinen näkemäni elokuva vuoden paras tähän mennessä niin nyt mennään sinne toiseen äärilaitaan. Vieras oli huonoin tänä vuonna näkemäni elokuva. Kirkkaasti. Tiesinhän toki etukäteen että scifahtavasta tarinasta huolimatta kyseessä on teinihömppä, mutta olen usein vastaavista teinihömpistäkin pitänyt, joten en ihan näin surkeaan esitykseen uskaltanut varautua. Tämä oli B-luokan elokuva joka koitti olla A-luokan elokuvan kuorissa. Yllätyin tosissaan kun jälkikäteen huomasin että elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja Niccol on 90-luvulla ollut sellaisten elokuvien kuin The Truman Show (1998) ja Gattaca (1997) takana joten täysin lahjaton hän ei voi olla.

Luultavasti elokuva olisi auennut paljon paremmin mikäli olisin lukenut kirjan johon se perustuu. Toivon ainakin että kirjassa olisi edes hiukan selitetty niitä juonen kannalta keskeisiä asioita jotka jäivät täysin avoimeksi nyt tässä elokuvassa ja aiheuttivat lähinnä jatkuvaa ihmettelyä "mitä, siis miksi?". En ole muitakaan Stephanie Meyerin kirjoja lukenut joten itse asiassa vähän mietiskelin että voisi Vieras-kirjan avulla korjata tuonkin epäkohdan.

Näyttelijöistä veteraani William Hurt ja Melanien Jamie-pikkuveljeä esittävä Chandler Canterbury tekivät mielestäni siedettävimmät suoritukset. Saoirse Ronan oli yksi suurimmista syistä miksi menin elokuvaa ylipäätään katsomaan ja hän oli pettymys. Vaeltajan ja Melanien vuoropuhelu ei oikein toiminut vaan oli jotenkin pöljän oloista. Varmaan kirjallisesti ilmaistuna tuokin toimisi paremmin.

Mitä positiivista sitten? Pahiksilla oli hienot menopelit ja olivat muutenkin cooleja kiiltelevine silmineen. Jake Abel oli silmille mukava uusi tuttavuus. Lopputekstit oli ihan hienosti toteutettu. En tosin ymmärrä miten sen visuaalinen puoli liittyi juuri nähtyyn elokuvaan.

Elokuva muualla:



tiistai 26. maaliskuuta 2013

Jahti (Jagten)

Ohjaus: Thomas Vinterberg
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Thomas Bo Larsen, Annika Wedderkopp

Lucas (Mads Mikkelsen) työskentelee päiväkodissa, käy metsällä kaveriporukan kanssa ja riitelee ex-puolisonsa kanssa teini-ikäisen pojan huoltajuudesta. Kaikki muuttuu kun Lucasin parhaan ystävän Theon (Thomas Bo Larsen) pieni tytär Klara (Annika Wedderkopp) kertoo Lucasin tehneen jotain sopimatonta. Miten selviytyä kun oma yhteisö kääntää selkänsä ja ottaa ajojahdin kohteeksi?

"Hyvä elokuva, aika rankka tosin" totesi kassatyttö myydessään minulle lippua ja oikeassa oli. Näin tuoreeltaan elokuvan nähneenä tekisi mieli sanoa että itse asiassa niin hyvä, että tämä oli paras elokuva minkä olen toistaiseksi tänä vuonna nähnyt. Mikään hyvänmielen elokuva ei ole tosiaan kyseessä. En tiedä onko elokuvan tanskalaisuudella ja Vinterbergin Dogma-kytköksellä jotain osaa asiaan, mutta ajoittain elokuvan ahdistavuudesta tuli mieleen toisen tanskalaisohjaajan Lars von Trierin elokuva Dogville (2003). Se on ehkä inhottavin elokuva minkä olen ikinä nähnyt, mutta samalla myös yksi vaikuttavimmista ja jotain samaa vivahdetta oli tässä Jahdissa.

Jos vähän aikaa sitten kirjoittaessani Mamasta mainitsin jotain hyvistä lapsinäyttelijöistä niin kyllä tähän elokuvaan oli lapsirooliin löydetty vielä suurempi helmi. Jotain kertonee se että lopputeksteissä oli Annika Wedderkoppin nimi nostettu pääosan esittäjien joukkoon nimipaikalle niin näkyvästi mitä harmittavan harvoin näkee vaikka lapsinäyttelijä olisi tehnyt yhden elokuvan merkittävimmistä rooleista. Wedderkopp oli roolissaan todella luonteva vaikka Klaran hahmossa joutui hyvin hankalia tunnetiloja esittämään vaikeissa kohtauksissa. Mads Mikkelsen myös loisti tietenkin vaikka välillä mietin oliko hän liian hollywoodtähtimäinen muiden melko arkisen näköisten näyttelijöiden joukossa.

Vaikka tässä elokuvassa ei nyt ollutkaan siitä kysymys niin olen monesti miettinyt, että pedofiilin kohtalo on aika traagista myös henkilölle itselleen ja olisi mielenkiintoista jos joku elokuvantekijä uskaltaisi tarttua tuohon aiheeseen. Jos ja kun asia on niin ettei seksuaalisuuttaan voi muuttaa niin onhan vastuuntuntoisella pedofiilillä edessään elämänmittainen abstinenssi houkutusten keskellä. Elokuvista tulee mieleen oikeastaan vain Little Children (2006) jossa asiaa on kosketeltu edes vähän sinnepäin.

Lisää muualla:

Movie Monday #85 - Paras kotimainen

Movie Monday kysyy tällä viikolla mikä on sinun suosikkisi kotimaisista elokuvista?. Ja minähän vastaan koska kysymys on tällä kertaa itselleni todella helppo: Talvisota (1989), ilman pienintäkään epäröintiä.


Monet vannovat Tuntemattoman sotilaan nimeen, mutta minulle Talvisota on se elokuva jonka voisin katsoa jokaisena itsenäisyyspäivänä ikinä kyllästymättä ja joka kerta yhtä paljon liikuttuen. Pidän kaikesta tässä elokuvassa enkä pitkän miettimisenkään jälkeen keksi mitään kritisoitavaa mikä on minulle aika harvinaista. Tässä vaan toimii kaikki. Näyttelijät tekevät hienoa työtä, etunenässään Taneli Mäkelä jonka esittämässä Martti Hakalassa on rauhallista karismaa. Taistelukohtaukset ovat spektaakkelimaisia ja kuvaavat osuvasti sitä mahdotonta epäsuhtaa mikä sodan osapuolilla oli. Myös kotirintaman ja sodankäynnin vastakohtaisuus on onnistuttu tavoittamaan erinomaisesti, se miten juoksuhaudoissa ja korsussa olo on sellaista mitä ei kotona edes osaa kuvailla tai selittää. Lavastus ja puvustus on moitteetonta mikä on ensiarvoisen tärkeää tällaisessa epookkikuvauksessa. Kaiken kruunaa Juha Tikan musiikki joka on suomalaisen elokuvahistorian huippua. Itselleni eräs kaikkien aikojen paras kuulemani elokuvamusiikki vaikkei edes rajoituttaisi suomalaiseen elokuvaan.

Tässä vielä fiilistelyvideo elokuvan nähneille (sisältää spoilereita):


Lisää muualla:

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Tess Gerritsen: Jääkylmä

Englanninkielinen alkuteos: Ice Cold
(2010)

Jotain outoa on tapahtunut Taivasten valtakunnan kylässä. Kaksitoista kylmäävän samanlaista taloa seisoo pimeänä ja autiona. Ruoka on katettu päivällispöytiin, autot odottavat autotalleissa, mutta asukkaat ovat kadonneet kuin savuna ilmaan. Tähän levottomuutta herättävään paikkaan bostonilainen kuolinsyyntutkija Maura Islas jää vangiksi kesken lumimyrskyn -- eikä hänestä sen jälkeen kuulla mitään. Joitakin päiviä myöhemmin etsivä Jane Rizzoli lentää Wyomingiin etsimään kadonnutta ystäväänsä. Poliisi on löytänyt pahoin vaurioituneen auton, jonka sisällä on neljä palanutta ruumista. Viranomaiset uskovat, että yksi naisista on Maura, mutta ovatko he oikeassa?

Olen lukenut pari Tess Gerritsenin kirjaa aiemmin enkä odottanut ihan näin mukaansatempaavaa lukukokemusta tarttuessani kirjaan. Gerritsen on sijoittunut omalla arvoasteikollani jonnekin sinne keskitason tuntumaan ja olin hieman itseeni yllättynyt kun poimin tämän mukaan kirjastosta. Pähkäilin että ainakin Gerritsenistä tiedän että kirjat on ihan luettavia mitä niin monesta tämän lajityypin edustajasta ei voi sanoa.

Mutta Jääkylmä veti tosiaan mukaansa niin että lukasin sen miltei yhdeltä istumalta. Varsinkin kirjan alkupuoli veti mukanaan niin että mielessäni mietin miten voikin olla kirja johon on onnistuttu haalimaan kaikenlaista kiinnostavaa mukaan eikä pilattu sitä. On salamyhkäinen uskonlahko ja selittämättömästi autioitunut kylä sekä lumen keskelle saarroksiin jäänyt seurue jota ympäröi kutkuttavat kauhuelementit. Jopa tarinan romanssissa on sitä jotain kun toinen pariskunnan osapuoli on katolinen pappi. Siinä vaiheessa kun salaisuudet alkoivat avautumaan niin kirja menetti jonkin verran tenhoaan, mutta kun oli vauhtiin päässyt niin sen luki loppuun. Oli tosin vielä loppuunkin onnistuttu jotain koukkuja rakentamaan.

Pidin kirjassa myös siitä, että vaikka kyseessä on jo kahdeksas kirja sarjassa jossa samaiset päähenkilöt seikkailevat niin kirja toimi myös minun kaltaiselleni jolle päähenkilöt ole niin tuttuja ilman että kuitenkaan olisi kovin paljon henkilöiden taustoja ja historiaa kartoitettu. Varsin ihailtava saavutus koska monen sarjan kirjoissa onnistutaan tässä jättämään joko vakilukija tai sitten se satunnainen lukija hieman ärtyneeksi kun samaa toistetaan tai oletetaan lukijan jo tietävän paljon sellaista mitä ei ole sanottu.

Gerritseniin uskaltaa näemmä jatkossakin tarttua kun tekee mieli viihteellistä jännitystä. Täytynee kuitenkin myös muita vastaavia nimiä etsiä sillä vähän arvelen että Gerritsen saattaa olla sen laadun kirjailija että kun liikaa lukee tuotantoa niin kyllästys iskee.

Lisää muualla:

Majgull Axelsson: Toista tietä

Ruotsinkielinen alkuteos: Den jag aldrig var
(2004)

Puolialaston mies löydetään itäeurooppalaisen kaupungin kadulta. Hän on taittanut niskansa ja halvaantunut, ilmeisesti pudottuaan ikkunasta. Mies tunnistetaan: hän on ruotsalainen Sverker Sundin. Hänen vaimonsa MaryMarie kutsutaan paikalle Tukholmasta. Kun hän istuu miehensä vuoteen vierellä sairaalassa, todellisuus alkaa häilyä. Hän ei enää ole varma siitä kuka on ja miten hänen pitäisi suhtautua avioliittoonsa Sverkerin kanssa. Seitsemän vuotta myöhemmin MaryMarie on jatkuvasti kahden vaiheilla. Kumpi hän on, Mary vai Marie? Surmasiko hän miehensä vai antoiko tämän elää? Joutuiko hän vankilaan vai tuliko hänestä ministeri? Hänen tarvitsee vain sulkea silmänsä, niin toinen mahdollisuus on yhtä tosi kuin toinenkin. Elämän käännekohdissa on vaihtoehtoja -- jos hän olisi kulkenut toista tietä, kaikki olisi sujunut eri tavalla.

Majgull Axelssonin Huhtikuun noita on eräs kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Siitä huolimatta en ole Axelssonin muita kirjoja lukenut ennen tätä. Osittain syynä lienee se etten ole kovin suunnitelmallisesti lukemisiani aina valinnut ja osittain se että jos joku teos on vaikuttanut minuun niin paljon kuin Huhtikuun noita, saman kirjailijan toisen teoksen lukemiseen latautuu salakavalasti odotuksia jotka lisäävät riskiä pettymykseen.

Pienoinen pettymys tästä valitettavasti tulikin. En edes lukenut kirjan takakantta joten aluksi olin aivan ymmälläni että mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Kahden todellisuuden välillä vuoroteltiin välillä niin tiuhasti, että kun yhtenä hetkenä oltiin Maryn maailmassa niin seuraavassa lauseessa minäkertojana olikin Marie. Kirjan edistyessä tähän pikkuhiljaa tottui paremmin, mutta ihan sinuiksi en päässyt tyylin kanssa koko kirjan aikana vaan se häiritsi hienoisesti vielä kirjan loppupuolelle tultaessakin.

Mikään perinteinen jakautuneen persoonallisuuden kuvaus tämä ei ollut. Maryna ja Mariena kasvanut, myöhemmin nimellä MaryMarie kulkenut nainen tulee vaan elämän haarakohtaan seistessään miehensä sairaalasängyn vieressä. Tästä lähtien Mary ja Marie eriytyvät ja vaikka kumpikin on tietoinen toisesta niin kumpikaan ei tiedä mikä on se oikea todellisuus. Menneisyys on heille kuitenkin yhteistä ja vähän samaan tyyliin kuin Huhtikuun noidassa kirja sisältää runsaasti takautumia jossa lukija saa kuulla miten on päästy (tai jouduttu) nykyhetkeen. Ja vaikka Mary/Marie on pääroolissa, myös tässä kirjassa on ensemble toisille läheisiä ihmisiä, Biljardiseura Tulevaisuus, jonka muut jäsenet pääsevät myös harvakseltaan ääneen kertomaan oman näkökulmansa.

En tosiaan oikein tykännyt siitä miten Maryn ja Marien tarina oli eriytetty niin että kumpikin oli samaan aikaan totta ja samaan aikaan kuvitelmaa. Olisin halunnut että jompikumpi tarinoista olisi ollut selkeästi totta tai ei sitten kumpikaan. Taustatarinat koinkin paljon mielenkiintoisemmiksi ja Axelsson osasi taas hyvin kuvata sitä miten henkilö saattaa samaan aikaan tavoittaa menneen itsensä vaikka näkeekin asiat myös myöhempien kokemuksien antamassa valossa. Miten surullista ja niin totta se onkaan kun unelmat eivät täytykään ja todellisuus on jotain muuta kuin on suunnitellut.

Sitä en ehkä ihan ymmärtänyt miksi tähän kirjaan oli täytynyt ottaa mukaan myös lapsiprostituutioon ja ihmiskauppaan viittaavia käänteitä. Tämä täytyy ilmeisesti olla selitettävissä sillä että kyseinen aihepiiri on Axelssonille toimittajatyöstään tuttu, koska muuten se jäi vähän tynkätarinaksi sivuroolissaan.

Aion lukea vielä muutkin Axelssonin suomennetut romaanit, Kuiskausten talon ja Kuparienkelin, ja toivon että mietteeni näistä ovat paljon myönteisemmät nyt kun ei ole enää epärealistisia odotuksia painolastina.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Mama

Ohjaus: Andrés Muschietti
Pääosissa: Jessica Chastain, Nikolaj Coster-Waldau, Megan Charpentier, Isabelle Nélisse
(2013)

Epätoivoisessa tilanteessa oleva Jeffrey (Nikolaj Coster-Waldau) katoaa kahden pienen tyttärensä kanssa. Viisi vuotta kuluu, mutta Jeffreyn veli Lucas (myös Coster-Waldau) ei ole luopunut toivosta. Eräänä päivänä etsintäpartio osuu metsän keskellä olevaan mökkiin ja löytää villieläimen lailla käyttäytyvät tytöt, Victorian (Megan Charpentier) ja Lillyn (Isabelle Nélisse). Lucas ja hänen muusikkotyttöystävänsä Annabel (Jessica Chastain) alkavat huolehtia tytöistä ja totuttaa heitä hiljalleen normaalielämään, mutta toivatko tytöt mukanaan metsästä jotain muutakin?

Kauhuelokuvat ovat minun guilty pleasure. Olen nähnyt aika suuren prosentin tämän vuosituhannen merkittävistä kauhuelokuvista ja melko kunnon määrän myös niistä vähemmän merkittävistä. Aika lailla kauhuelokuvien kliseemaailmassa liikutaan tässä Mamassa. Ringun/The Ringin vaikutteet näkyvät selvästi sekä myös Guillermo del Toron töitten ja del Toron ansiota onkin, että tämä elokuva on ylipäätään saatu tässä mittakaavassa toteutettua. Elokuvan ohjaaja Andrés Muschietti on tehnyt aiemmin samasta aiheesta espanjankielisen lyhytelokuvan ja tuon nähtyään del Toro on ottanut hänet siipiensä suojaan. Tässä elokuvassa del Toro häärii sillä aina yhtä mystisellä tittelillä executive producer ja hänen nimellään tätä selvästi yritetään muutenkin myydä.

Ei Mama nyt mikään huono elokuva. Minulle kävi kuitenkin niin, että ensimmäisen puoliskon elokuvasta ihmettelin mitä kauheaa on siinä mikä oli se elokuvan kauhea asia ja sitten toisen puoliskon huokailin niille kliseille ja ihmettelin överiksi äityvää loppua. Tuntuu siltä, että kauhuelokuvissa esiintyvät hahmot eivät ole ikinä itse nähneet kauhuelokuvia vaan aina tomerasti lähtevät myöhään illalla synkän metsän keskelle "selvittämään asioita" kertomatta kenellekään tai ottamatta ketään mukaan. Toisaalta eipä kai kauhuelokuva olisi kauhuelokuva ellei siihen olisi näitä tuttuja ja turvallisia juonenkulkuja otettu mukaan kaiken jännityksen keskelle. Siitäkin huolimatta Mama onnistui säpsäyttämään useaan otteeseen.

Jessica Chastainista tykkäsin tässä elokuvassa paljon enemmän kuin eilen nähdyssä Zero Dark Thirtyssä. Tosin mietin kyllä, että rooli oli sen verran perinteinen että sen olisi varmaan melkein kuka vaan näyttelijä voinut tehdä. Toinen asia mihin roolihahmossa kiinnitin huomiota oli punk-henkinen ulkomuoto joka tuntui vähän liikaa Lisbeth Salanderilta (siltä Noomi Rapacen esittämältä) kopioidulta. Lapsinäyttelijät olivat hyviä ja tarina metsässä kasvaneista susilapsista olisikin kenties ollut kiinnostavampi ilman yliluonnollisia elementtejä. Sitä odotellessa.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Joni Pyysalo: Ja muita novelleja

(2011)

Mies päättää unohtaa oudon valoilmiön, koska ei halua muuttaa maailmankuvaansa, pussillinen hiekkaa lopettaa vaimon rakkauden, mielenterveyspotilas kieltäytyy paranemasta. Novellien henkilöt havahtuvat näkemään elämänsä vieraana, kaikki kyseenalaistetaan, mielet hajoavat. Joni Pyysalo kirjoittaa muun muassa kiltteydestä, narsismista, masennuksesta, peliriippuvaisuudesta, kulutuskeskeisyydestä ja kuolemasta. Runoilijana aloittaneen kirjailijan novellit leikkivät, kokeilevat ja raatelevat maailmassa, josa vispipuuro ja simpukat laitetaan samalle leivälle.

Tämä kahdeksan novellia sisältävä ohuehko kirja oli ihan kelpo iltapala haukattavaksi. Lukulistalleni tämä alunperin päätyi Kirjanurkkauksesta lukemani esittelyn perusteella. Koska en ole ollenkaan runouden ystävä, Joni Pyysalon tausta runoilijana hieman arvelutti, mutta koitin lähestyä teosta avoimin mielin.

Ensimmäiset pari novellia eivät paljoa luvanneet, mutta sitten onneksi meno muuttui paremmin omaa makuani miellyttäväksi. Kokoelman ehdoton suosikkini oli Tee ilman marmeladia jossa kuvataan nuoren miehen lipumista mielisairauteen peliriippuvuuden kautta. Asiaa oli kiinnostavasti kuvattu eri ihmisten näkökulmista. Novellin viimeisen osion olisi tosin mielestäni voinut jättää pois, koska se latisti ainakin itseltäni koettu lukukokemusta jotenkin kuluneella päätöksellään.

Pidin myös kokoelman päättävästä novellista Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta (ei ole typo) jossa päähenkilö kuvailee taivaltaan kirjailijana tai kirjailijaksi pyrkivänä viihdyttävän itsekriittisesti. Hieman myös tässä novellissa häiritsi lopetus joka noin ylipäätään muissakin novelleissa tuntui olevan Pyysalon kompastuskivi. En pitänyt myöskään lainkaan alaviitteiden viljelystä, mutta se lie oma ongelmani, koska alaviitteet häiritsevät ihan yleisesti koska aiheuttavat keskeytyksen tarinan seuraamiseen.

Zero Dark Thirty

Ohjaus: Kathryn Bigelow
Pääosissa: Jessica Chastain, Jason Clarke, Joel Edgerton, Jennifer Ehle, Mark Strong
(2012)

Syyskuun 11. päivän hyökkäysten jälkeen alkoi vuosikymmenen kestänyt ihmisjahti jossa Yhdysvallat yritti löytää Al Qaidan johtajan Osama bin Ladenin. Maya (Jessica Chastain) on yksi operaation osallistuvista CIA:n agenteista jonka pakkomielteinen sinnikkyys lopulta johtaa iskuryhmän Abbotabiin Pakistaniin taloon jossa Osama Bin Ladenin arvellaan piileskelevän.

Kathryn Bigelow jatkaa samalla linjalla kuin Oscarin hänelle tuottaneessa The Hurt Lockerissa. Ollaan Yhdysvaltojen sotatantereella pölyisissä ja meluisissa kaupungeissa, vankileireillä ja kliinisissä toimistoissa joissa asioiden kulusta päätetään. Elokuva on pitkä (2h 37min) ja alkaa melko verkkaisesti. Maya saapuu ensimmäiselle komennukselleen Pakistaniin jossa ollaan pian kuulustelemassa vankia käyttäen kaikkia mahdollisia keinoja. Kuulustelut seuraavat toisiaan ja silloin tällöin näytetään välähdyksiä terrori-iskuista joita tapahtui 2000-luvun varrella.

Elokuvan aikajana venyy vuodesta 2003 vuoteen 2011, mutta pitkästä pituudesta huolimatta en oikein saanut sellaista tunnetta että noinkin pitkälle ajalle jaksottunut. Maya säilyy samanoloisena ja näköisenä silloin kun häntä ylipäätään kuvissa näkyy. Kovinkaan pääosavetoinen tämä elokuva ei ole vaan kamera seuraa ajoittain pitkiäkin aikoja muita henkilöhahmoja ja tapahtumia. Ehkä tästäkin syystä Maya jäi kovin etäiseksi. Kuka hän on ja mistä tulee ja ennen kaikkea mikä motivoi hänet niin sinnikkäästi etsimään terroristeja keinoja kaihtamatta? Varmaan hahmon jättäminen historiattomaksi ja persoonattomaksi oli tietoinen valinta, mutta en tiedä pidinkö oikein siitä. Tietenkin myös kylmetti minut Mayalle että hahmo oli Hollywoodin tyyliin epäuskottavan hyvännäköinen ja kauniisti laitettu tilanteesta riippumatta.

Elokuvaa on kritisoitu sen kidutuskuvauksista ja jopa väitetty puoltavan kidutusta kuulustelumenetelmänä. Itse en tällaista elokuvassa nähnyt vaan kidutus näytettiin pikemmin vastenmielisessä valossa. Samaten rynnäkkö Bin Ladenin piilopaikkaan esitettiin mielestäni yllättävänkin kriittisesti. Erikoisjoukot koostuivat minun silmiin varsin rahvaanomaisista öykkäreistä eikä hyökkäyksen aikana tehtyjä tappoja ainakaan kovin ihannoiden esitetty. Ja näinhän se on, että oli kyseessä Bin Laden tai ei niin mikä ihme oikeuttaa hyökkäämään yöllä salaa vieraan maan siviilien kimppuun niin kuin tässäkin tehtiin, tavoitteena surmaaminen.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras naispääosa - Jessica Chastain
Paras alkuperäinen käsikirjoitus - Mark Boal
Parhaat äänitehosteet - Paul N. J. Ottoson (jaettu voitto)
Paras leikkaus - Dylan Tichenor ja William Goldenberg

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Englanninkielinen alkuteos: Doomsday Book
(1992)

Vuonna 2054 opiskelijatyttö Kivrin lähetetään aikamatkalle keskiaikaan. Kivrinin opettaja Dunworthy pelkää pahinta. Hän on itse käynyt lähimenneisyydessä, mutta 1300-luku on vaarallista ja synkkää aikaa. Dunworthyn pelko osoittautuu aiheelliseksi. Mikään ei suju suunnitelmien mukaan.

Luin muutama vuosi sitten Connie Willisin suomentamattoman teoksen Passage (2001) ja se on jäänyt kummittelemaan päähäni niin paljon, että hankin sen jokunen aika sitten omaan kirjahyllyyn. Passage odottaa edelleen uudelleenlukemista ja sitä ennen päädyin tarttumaan tähän, joka on Willisin ainoa suomennettu kirja.

Tuomiopäivän kirja on melkoinen tiiliskivi (828 sivua) eikä minusta olisi ollut ollenkaan pahitteeksi jos siitä olisi noin puolet napsittu pois. Varsinkin muutama luku keskivaiheilla oli sellaisia missä Willis vain tankkasi puuduttavasti samaa ilman mitään varsinaisia tapahtumia. Tuohan tuo tietenkin tietynlaista todentuntua kerrontaan, koska sellaisia me ihmisetkin taidamme usein olla, että ajatukset kiertävät kehässä saman ympärillä, mutta hieman vähempi todenmukaisuus olisi minulle tässä kelvannut.

Kirja rakentuu niin, että siinä seurataan vuorotellen menneisyyden 1300-luvulle lähetettyä Kivriniä ja vuorotellen Dunsworthya kirjan nykyajassa vuonna 2054. Kuten niin monessa muussakin tulevaisuuteen sijoitetussa tarinassa, tässä häiritsi minua se, että kirjan tulevaisuus aikakoneineen on sijoitettu aivan liian lähelle omaa aikaamme. Tässä nyt sentään ollaan vielä nykyhetkestä tulevaisuudessa eikä "menneisyyden tulevaisuudessa" kuten monessa hieman vanhemmassa tulevaisuuden kuvauksessa. Ehkä Willis on halunnut pitää maailman melkein samanlaisena kuin hänen oma aikansa 90-luvulla, mutta siinäkin kuitenkin epäonnistunut kykenemättä sijoittamaan vuoteen 2054 sellaisia asioita, jotka ovat meille jo nyt aivan arkipäivää, internet etunenässä. Ylipäätään tuo 2000-luvun maailma ja sinne sijoittuvat tapahtumat olivat melkoisen puisevia ja koitin ne lukaista mahdollisimman nopeasti että pääsisi takaisin 1300-luvulle.

Tuomiopäivän kirja toi minun mieleeni sen verran paljon Michael Crichtonin Aikamatkan (1999), että jo ollessani tämän kirjan alkupuolella minun piti tarkistaa kumpi näistä kirjoista on tullut ensin. Olen lukenut Aikamatkan sekä englanniksi että myöhemmin suomeksi ja suurin syy miksi sen suomeksi luin oli se, että halusin nähdä miten keskiaikainen englanti oli tavoitettu käännöksessä. Pettymyksekseni sitä ei ollut edes yritetty kääntää, mutta tässä Tuomiopäivän kirjassa suomentaja Tero Kuittinen oli tehnyt loistavaa työtä. Lukijana sai todella eläytyä Kivrinin osaan kun koitti pähkäillä mitä ihmettä voivat merkitä esimerkiksi "Soo varmasthens, iott ylmysneit ee soostus armahtans meyt" tai "Hen piktee ku snu looksjos ravant o, äeteh".

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Henry Miller: Kravun kääntöpiiri

Englanninkielinen alkuteos: Tropic of Cancer
(1934)

"Kravun kääntöpiiri on omalla tavallaan erittäin menestyksekkäästi luonut siltaa ajattelevan ja ajatuksista piittaamattoman ihmisen väillä. Kirjan näkemys on sama kuin Walt Whitmanin, mutta ilman Whitmanin amerikkalaista puritaanisuutta. Kirja on merkittävä yritys saada ajatteleva ihminen laskeutumaan viileän välinpitämättömyyden jalustaltaan ja saada hänet taas yhteyteen kadun miehen kanssa". GEORGE ORWELL

Itsensivistämisprojekti jatkuu. Tällä kertaa vuorossa Kravun kääntöpiiri josta en oikeastaan tiennyt mitään ennakkoon eikä takakansikaan paljon kertonut kun siihen on nostettu vain Orwellin analyysia kirjasta. No sen verran pitää myöntää, että olen Henry Millerin nimen kuullut yhdistettävän Anaïs Niniin joten osasin arvata, että jotain eroottista saattaa olla luvassa. Ja sitähän oli, mutta myös paljon muuta.

Ensimmäiset parikymmentä sivua kirjaa luettuani olin aika tuskastunut. Miten ihmeessä jaksaisin lukea rapiat 300 sivua tällaista surrealistista tajunnanvirtaa Pariisin kulttuurimaailmaan rappeutuneemmalta puolelta? Onneksi kuitenkin tajunnanvirran väliin sattui niitä selkeämpiäkin jaksoja joiden lukeminen ei ollut yhtä raskasta kuin lähellä runoutta lipuvien vuodatusten joihin minäkertoja välillä uppoutui sivutolkulla. Toisaalta aloin nähdä kyllä oman viehätyksen noissakin pätkissä. Esimerkiksi seuraava pätkä oli mielestäni aika hieno:
"Lima ja safiirit liukuivat, virtasivat iloisten neutronien läpi, ja spektrum juotettiin yhteen ja partaat kastuivat veteen. Minä kuulin tykkivaunujen kääntyvän pehmeästi kuin leijonantassu ja minä näin tykkien oksentavan ja kuolaavan: taivaankansi sortui ja kaikki tähdet muuttuivat mustiksi. Musta valtameri vuoti verta ja hautovat tähdet synnyttivät vastaturvonneita lihamöykkyjä ja yläpuolella kaartelivat linnut ja hallusinaatioiden riivaamalta taivaalta putosi tasapaino ja huhmar ja petkel ja oikeuden sidottu silmä." 
En edes yritä ymmärtää mistä tuossa oli kyse, mutta kyseinen pätkä antaa myös aika hyvän kuvan kirjan tyylistä noin muuten. Niissäkin osissa missä liikutaan tavanomaisemmassa proosassa eritteitä ei ole säästelty ja jonkinlainen tahmea likaisuus peittää kaikkea.

Tässä painoksessa on lopussa Milleristä kertova essee johon on poimittu George Orwellilta toteamus Kravun kääntöpiiristä, että se "alkaa olla niin epätavallinen että se melkein tuntuu luonnottomalta, se on onnellisen miehen kirjoittama kirja". Minulla taitaa olla vähän Orwellista poikkeava käsitys siitä millainen on onnellinen mies, koska kovin onnentäyteistä ei kuvaus elämästä Ranskassa ollut. Vaikka jätettäisiin nyt käytännön asiat kuten taloudellinen ahdinko huomiotta niin myöskään kertojan mielenmaisema ei kovin onnelliselta vaikuttanut, pikemmin maailma näyttäytyi kovin synkkänä ja ahdistavana minäkertojan silmissä. Pidin kertojaa vähän hukassa olevana reppanana ja useamman kerran totesin mielessäni "mitä sinä mies siellä Pariisissa oikein haahuilet, lopeta nyt tuo köyhäily ja ala nauttia elämästä".

Kravun kääntöpiiri ilmestyi Pariisissa 1934, mutta englanninkielisessä maailmassa se oli kiellettynä 60-luvulle asti. Eikä kyllä ollenkaan ihmetytä tuo. Kirjavassa joukossa päähenkilön ympärillä pyörii lukuisia prostituoituja eikä sukupuoliakteja tai muita alapään asioita ollenkaan vältellä. Kovin pornografista näiden asioiden käsittely ei kuitenkaan ole, joten eroottista viihdettä haluavien kannattaa valita toinen kirja luettavaksi. Parhaiten itselleni jäi mieleen se kuinka eräs henkilöistä tunsi syvää vastenmielisyyttä naispuolista partneriaan kohtaan sen jälkeen kun tämä oli ajellut intiimialueen karvoituksen. Näin ne ajat muuttuvat.

En tiedä pidinkö oikein tästä kirjasta, mutta voisin kyllä sen joskus lukea uudelleen, niin paljon tavaraa kansien väliin mahtui. Suosittelen myös muille.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

Englanninkielinen alkuteos: The Memory Keeper's Daughter
(2005)

Myrskyisenä yönä vuonna 1964 lääkäri David Henry auttaa vaimoaan synnytyksessä. Norah synnyttää kaksoset, tytön ja pojan. Poika on terve, mutta tytöllä on Downin syndrooma. David haluaa säästää vaimoaan murheelta ja tekee nopean päätöksen, joka vaikuttaa koko perheeseen loppuiäksi. Hän pyytää sairaanhoitajaa viemään tytön laitokseen ja kertoo vaimolleen tyttären kuolleen. Vuodet vierivät. Norah suree kuollutta tytärtään, murrosikäinen Paul kipuilee suhteessa isäänsä ja epätoivoinen David hakee lohtua valokuvauksesta. Aika näyttää, löytääkö perhe kadonneen onnen.

Ihan ensiksi täytyy hieman ihmetellä kirjan suomenkielistä nimeä. Alkuperäisnimessä esiintyy toki "muisto" ja "tytär", mutta ainakin minulle tulee tuosta suomennoksesta mieleen, että kirjassa vanhempi muistelisi lastaan mistä ei ole oikeastaan kyse - eihän kyseisen tyttären vanhemmat edes tunne häntä ja ovat tavanneetkin vain kerran - syntymähetkellä! Muilla kielillä näyttää käännösnimi olevan onnistuneempi, esimerkiksi ruotsiksi "Bilden av Phoebe" ja saksaksi "Die Tochter Des Fotografen". Sinänsä kirjan nimellä ei ole väliä ja tämä oli itsellekin niitä kirjoja jotka sattumalta osuivat käteeni kirjastossa ja lähtivät mukaan kansikuvan ja takakansitekstin perusteella. Mietin vain tuota nimiasiaa useampaan kertaan kirjan edistyessä joten mainitsematta sitä ei voinut jättää.

Kirja kertoo siis siitä miten kauaskantoiset seuraukset voi yhtenä hetkenä tehdyllä väärällä päätöksellä olla. Rinnakkain seurataan Henryn perhettä, Davidia, Norahia ja Paul-poikaa, ja Carolinea joka kasvattaa Phoebe-tytärtä toisaalla omana lapsenaan. Tarina etenee vuosien hypähdyksillä eteenpäin, antaen aina tuokiokuvan senhetkisestä tilanteesta kummallakin taholla. Hieman ilmassa on "huono kohtalo" vs. "hyvä kohtalo" vastakkainasettelua mutta ihan pahimmat kliseenomaiset kärjistykset tässä vältetään, koska rosoja löytyy myös auvon keskeltä.

Symppasin aika paljon Davidia vaikka kaiketi hän tyttären poisantajana se pääkonna onkin. Ihan hirveältä vaan tuntui ajatella elämistä tuossa tilanteessa missä ei voi tehdä kerta kaikkiaan yhtään mitään korjatakseen asiat. Jossain vaiheessa alkoi vähän tuntua ettei kirjailijallakaan ollut ihan tietoa miten tästä luovia eteenpäin, koska kirjaan tuli vähän erikoisia ja turhan tuntuisia käänteitä, ja loppuratkaisun rakennus oli sen luonteinen, että mietin menikö se niin vain koska kirjailija halusi saada edes jotenkin onnellisen lopun eikä oikein keksinyt miten sen olisi muuten saanut aikaan.

Ei minulle pettynyt olo kuitenkaan jäänyt. Sujuvaa luettavaa tämä oli ja hieman jopa harmitti kun useampana iltana kirjaa lukiessani uni pakotti laittamaan silmät kiinni ja lopettamaan lukemisen kesken kaiken.

Kerron sinulle kaiken

Ohjaus: Simo Halinen
Pääosissa: Leea Klemola, Peter Franzén, Ria Kataja
(2013)

Maarit (Leea Klemola) on läpikäynyt sukupuolenkorjausprosessin ja aloittelee nyt uutta elämäänsä naisena. Siivoustöitä tehdessään hän joutuu tilanteeseen jossa lipsauttaa äkkivalheen Samille (Peter Franzén) joka on hakemassa apua ongelmiin vaimonsa (Ria Kataja) kanssa. Valhe johtaa tapaamisiin joissa osapuolet hapuilevat itseään ja toisiaan kohden rajoista välittämättä. Toisaalla Maaritin teini-ikäinen tytär (Emmi Nivala) koittaa päästä tasapainoon sen kanssa, että hänen isästään on tullut äiti.

Kiinnostuin tästä elokuvasta alunperin jo trailerin nähdessäni, mutta elokuvan tultua ensi-iltaan onnistuin törmäämään maan valtalehden arvosteluun jossa heitettiin kylmää vettä niskaan, joten astelin teatteriin hieman peläten että elokuva on tosiaan onnistuttu jotenkin pilaamaan mielenkiintoisesta aiheesta ja hyvistä näyttelijöistä huolimatta. Onneksi näin ei käynyt ja kyseessä oli aivan kelpo elokuva joka veti mukaansa ja jonka hahmot olivat riipaisevan inhimillisiä ja koskettavia. Myös Kalle Kinnunen antaa Suomen Kuvalehden blogissaan huutia Hesarin arvostelijalle ja aivan syystä. En itsekään kokenut, että tämän elokuvan pääteema olisi, tai kuuluisi olla, korostetusti transsukupuolisuus - se on vain osa päähenkilöä eikä määritä häntä täysin.

Ulkoisesti Leea Klemola ei nyt täysin vakuuttanut minua entisenä miehenä, mutta koska hän ei omalta siviiliolemukseltaan täysin stereotyyppisen naiskuvan mukaiseen muottiin mene niin Maaritin vahva meikki, hiustenpidennykset ja rakennekynnet ehkä tavoittivat jotain siitä epäsuhdasta joka saattaa väärään sukupuoleen syntyneitä korjauksen jälkeenkin vielä leimata. Elokuvan nimelle kunniaa antaen Maarit oli hahmona virkistävän avoin ja suorapuheinen. Hieman jopa kiemurtelin penkissä kun Maarit niin estottomasti ja tapoihin kuulumattomasti ammensi ulos omat ajatuksensa ja tuntemuksensa. Hölmistyneeksi jäi myös Peter Franzénin Sami, jonka tarkoitusperät ja motiivit jäivät muutenkin vain vihjailujen asteelle.

Melko ennalta-arvattavia elokuva kuitenkin loppujen lopuksi kulki, mutta se ei haitannut. Sen sijaan Pohjoiseen sijoittuvissa jaksoissa haittasi murteen käyttö. En tiedä olenko nyt tullista tulleena aivan hakoteillä, mutta ei murresanojen käyttö ainakaan Maaritin puheessa kovin luontevalta kuulostanut. Hieno idea kuitenkin ottaa murretta mukaan koska näinhän se taitaa mennä, että vaikka muuten puhuisi yleiskieltä niin sieltä se murre hiipii takaisin puheeseen kun kotiseuduille ollaan yhteyksissä.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Psycho feat. Oulun Sinfonia & Neil Thomson

Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Anthony Perkins, Vera Miles, John Gavin, Martin Balsam, John McIntire, Janet Leigh
(1960)

Kapellimestari: Neil Thomson
Orkesteri: Oulun Sinfonian jouset

Psyko (Psycho) ei esittelyjä kaipaa. Oulun musiikkijuhlien ohjelmistoon kuului elokuvan esitys niin, että elokuvan ääniraidalta on musiikki poistettu ja sen korvaa livenä esiintyvä orkesteri. En kovin usein käy konserteissa, mutta tämä osui ja upposi ajankohtaisuutensa takia, näinhän juuri jokin aika sitten Hitchcockin (2012), jossa kuvattiin elokuvan syntyprosessia. Tuon jälkeen on ollut mielessä, että Psykon voisi katsoa ja kun näin Oulun seudun tapahtumakalenterissa ilmoituksen Psycho-esityksestä, päätin mennä kohtuu kirpeästä hinnasta (28e) huolimatta.

Olisin niin kovin halunnut pitää tästä esityksestä, mutta ei. Musiikki oli upeaa ja elokuva yksi kaikkien aikojen parhaista. Tämä yhdistelmä ei kuitenkaan minulle toiminut. En tiedä olisiko vika ollut Madetojan salissa, joka nyt vaan ei ole elokuvateatteri ja elokuvan tunnelmaa ei voinut olla latistamatta se kuinka se heijastettiin pienehkölle valkokankaalle ja jopa niin, että tekstitykset heijastuivat toiselle valkokankaalle kuin itse elokuva. Huomasin myös, että olisin halunnut nauttia elokuvan ja musiikin orkesterin esittämän erikseen, jotta kumpaankin olisi voinut kunnolla keskittyä. Kuinka upeaa olisikaan olla konsertissa jossa sinfoniaorkesteri esittää elokuvamusiikin parhaimmistoa?

Olen nähnyt Psykon useaan kertaan - tai näin ainakin kuvittelin ennen esitystä. Nähtävästi en kuitenkaan tarpeeksi monta kertaa, koska olen onnistunut sekoittamaan elokuvan alkupuolen ilmeisesti jonkun toisen elokuvan kanssa ja siitä huolimatta että juonen tietenkin tunsin, tuntui etten olisi sitä aiemmin nähnytkään. Myös muita vastaavia kohtia oli niiden kaikkein tunnetuimpien joukossa. Myös se yllätti kuinka Norman Bates ei nyt niin täysin mielipuoliselta vaikuttanutkaan heti ensi hetkistä alkaen vaan oli ensin suhteellisen miellyttävä ja siitä sitten lipui aina vain oudomman tuntuiseksi. Koska olin hiljattain nähnyt Hitchcock-elokuvan niin en voinut olla myöskään vertaamatta elokuvassa näyttelijöitä näytelleihin hahmoihin, Janet Leightä Scarlett Johanssoniin ja Vera Milesia Jessica Bieliin. Varsinkin Johanssonia olin vähän vierastanut Leigh'n roolissa, mutta nyt mieli muuttui koska kyllähän hänessä jotain yhtymäkohtia Leigh'n oikeasti onkin.

Itse elokuva on nyt tietenkin mestariteos. On hankala kuvitella mitä siitä olisi ajatellut jos ei olisi kasvanut maailmassa jossa populaarikulttuuri on kyllästetty niillä elementeillä joille Psyko loi aikoinaan perusteet. On myös tavallaan sääli ettei mitään yhtä shokeeraavaa varmaan enää pysty tekemään kuin Psykon on täytynyt olla vuonna 1960. Kaikki on jo nähty, kaikki on jo tehty.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Oskar Reponen: Kuolleista herättäjä

(1985)

Pentti Vanne tuntee ympärillään pimeän, pelottavan maailman. Hän on siellä mistä moni ei tule takaisin: syvässä tajuttomuudessa, joka lääkärien mukaan edeltää kuolemaa. Mutta Pentti Vanne palaa. Hän palaa mustapukuisen, kiihkouskovaisen vaimonsa Pirkon luo ja muiden elävien ihmisten pariin. Lahja, jonka Pentti tuo mukanaan tuntemattomasta ulottuvuudesta, on pelottava. Elämän ja kuoleman lait muuttavat sisältöään hänen kauttaan. Pentti, köyhä mitätön mies, on saanut voiman jonka seurauksia hän ei pysty hallitsemaan. Häntä käytetään tunnottomasti hyväksi, hänen suhteensa rakkaimpiin ihmisiinsäkin myrkyttyvät. Voimantunto ja syvä epävarmuus vaihtelevat Pentin mielessä ja hän ajautuu jännittäviin ja pelottaviin asioihin, joissa hän ei enää erota onko hän elämän vai kuoleman palveluksessa. Lääkärit, lakimiehet, papit ovat ymmällä hänen tekojensa edessä. Lopulta Pentti joutuu vastakkain tosiasioiden kanssa, jotka pakottavat hänet tuskalliseen ratkaisuun, jollaiseen yksin hän voi pystyä.

Katseeni osui tähän kirjaan kirjaston hyllyssä ja poimin sen mukaani koska halusin saada selville millainen on kirja, jossa on tällainen kansi. Kannen kuvituksen tyylistä minulle tuli vahvoja assosiaatioita 80-luvun nuortenkirjoihin, tai sitten herätyksellisen uskonnollisuuden sävyttämään kirjaan,  tai ehkäpä sittenkin 50-luvun scifiin. Joka tapauksessa koin uteliaisuutta kirjaa kohtaan koska kuvituksen, nimen ja kuvauksen yhdistelmä toi minulle kummallisen tunteen enkä 80-lukulaisia kirjoja nyt muutenkaan ole liiemmälti viime aikoina lukenut.

Kaikenlaista tähän kirjaan kyllä sitten mahtuikin. Oli kiihkouskonnollisuutta, parapsykologiaa,  lääketiedettä, alkoholismia, huumeidenkäyttöä ja murhia. Kaikkea sävytti naiivi kerronta ja se ettei kirjailija selvästikään ollut oikein ajan tasalla kaikkien asioiden kanssa mistä kirjoitti. En oikein jaksa uskoa, että 80-luvullakaan sairaanhoitajilla oli kauheasti aikaa istuskella omissa mietteissään potilasvuoteen äärellä tai lääkäreillä olisi tapana keskustella potilaan terveydentilasta henkilökuntaan kuulumattomien parapsykologian asiantuntijoiden kanssa. Ja tuskinpa vaan silloinkaan mitään suuria parapsykologiaan keskittyneitä tutkimuskeskuksia oli yhtään missään, edes ulkomailla missä kaikki on suurempaa ja kauniimpaa kuin takapajula-Suomessa. Nämä nyt vain joitain esimerkkejä joista todella olisi ollut varaa valita.

Kaikesta huolimatta minä oikeastaan tykkäsin. Se miten Reponen kuljetti juonta oli poukkoilevaa mutta kaikessa poukkoilevuudessaan virkistävän erilaista. Takakannen kuvaus, joka on ylläkin, ei todellakaan kertonut liikaa vaan koko ajan sai miettiä, että mihinhän tämä tarina on oikein menossa ja voin todella sanoa, että en ikipäivänä olisi osannut arvata että päädytään siihen mihin päädyttiin. Kaiken kaikkiaan tämä oli aika sympaattisen kotikutoinen kirja. Aihepiiristä huolimatta muistutti vähän sellaista jonka olisi kouluikäinen voinut kirjoittaa ja hieman amatöörikirjailijan vikaa tässä uutistoimittajana uransa tehneessä Oskar Reposessa kai olikin.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Ruotsinkielinen alkuteos: Där vi en gång gått
(2006)

Lucie kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan, Allu purkaa levottomuuttaan jalkapalloon ja merimieselämään, Eccu pelkää Pimeyden yliotetta ja hukuttaa surunsa viinaan, Cedi haluaa valkoisine käsinauhoineen näyttää oikealta sotilaalta. Levoton sukupolvi, jonka maailma tuhoutui mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia. Helsinki, jonka kasvukivut ovat myös heidän kasvukipujaan. Bulevardin varren salongeista Hermannin hellahuonoiseen ja Vallilan kapakoihin, kansalaissodan Helsingistä iloiselle 1920-luvulle ja orastavaan hyvinvointiyhteiskuntaan - romaanissaan Missä kuljimme kerran Kjell Westö kuvaa modernin Suomen syntyä voimalla joka mykistää ja häikäisee.

Huh. Tämä kirja teki sen mitä en muista kirjan kanssa aiemmin kohdanneeni - halun lukea kirja välittömästi uudelleen. Uskon myös, että tästä kirjasta voisi heti miten perään luettuna saada yhtä paljon ellei enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, koska tämä kirja suorastaan pursui tapahtumia ja yksityiskohtia mihin ei osannut kiinnittää huomiota kun ei vielä tiennyt mitä tulee myöhemmin tapahtumaan. Taidan kuitenkin vastustaa kiusausta ja kirjan lukemisen sijasta katsoa Missä kuljimme kerran tv-sarjana joka sattuu olemaan nyt Kotikatsomossa nähtävillä. En mitenkään ajoittanut kirjan lukemista tähän hetkeen vaan tuo on ihan sattumaa, kuten näyttää olevan sekin, että sarjassa yhdessä päärooleista esiintyy Jessica Grabowsky joka oli minulle vielä eiliseen 8-pallo -elokuvaan asti tuntematon tuttavuus.

Mutta takaisin kirjaan. Päällimmäiseksi Missä kuljimme kerran on kuvaus kaupunkielämästä Helsingissä ennen ja jälkeen itsenäistymisen, kokijoinaan varttuvat ruotsinkieliset nuoret niin porvaristossa kuin työväestössä. Pelkän historiankin takia tämä kirja on kiinnostava, ainakin jos onnistuu olemaan yhtä yleissivistymätön kansalaissodan ajasta ja sen jälkeisistä tapahtumista kuin itse olin. En tiedä miten olin esimerkiksi pystynyt välttämään sen tiedon painumisen mieleen, että Helsinki oli sisällissodan aikaan punaisten vallassa, vaikka olen kyseisessä kaupungissa itse varttunut. Tämä kirja kuitenkin antoi nyt tuhdin tietopaketin ajanjaksosta ja sai sen lisäksi miettimään miten itse olisi vastaavana aikana toiminut, silloin kun hengenlähdön uhka väijyi koko ajan taustalla ellei miettinyt tarkasti mitä sanoi, mitä teki tai missä oli.

Historiallisen viitekehyksen alla kirja kertookin siitä millaista on olla ihminen, miten elämä muokkaa meistä sen ketä olemme, miten jotkut meistä tiedostavat olemisen ytimen aikaisemmin kuin toiset, miten yhden ihmisen elämä on hetkellinen, mutta miten kaikki kuitenkin on ikuista kun samankaltaiset tunteet, kokemukset, erehdykset ja onnistumiset toistuvat aina seuraavassa sukupolvessa. Henkilöhahmojen ajatuksiksi ja sanoiksi on kirjoitettu todella hienoja ja oivaltavia mietteitä. Joitain sellaisia jotka piti lukea useampaan otteeseen, ja sen jälkeenkin vielä kerran, kuten esimerkiksi se kun eräs henkilö kirjan loppupuolella toteaa "Tulla siksi mikä on? Eihän sellaista ole olemassakaan. On vain se mitä me haluamme olla ja se mitä luulemme olevamme. Naamiaisia kaikki tyynni eikä naamioiden alla ole koskaan mitään oikeaa minää, siellä on jotain muuta, jotain minkä jäljille emme pääse."

Niin vaikuttava kuin lukukokemus olikin niin jotkut asiat jäivät myös häiritsemään. Näistä täytyy nostaa erityisesti esille Westön tapa luetella monien tapahtumien yhteydessä litania nimiä, joista joitain ei mainittu tämän jälkeen enää koskaan ja jotkut taas paljon myöhemmin jolloin asiayhteys oli jo ehtinyt unohtua. Tämä ja muutama muukin ilmaisutapa kirjassa saivat pohtimaan ovatko kirjan henkilöt täysin fiktiivisiä vai onko Westö rakentanut arkistoista löytämiensä henkilöhahmojen ympärille oman tarinansa. Epäily siitä etteivät hahmot ole puhdasta sepitettä sai jostain syystä kertomuksen tuntumaan vähemmän vaikuttavalta ja kun asiasta ei päässyt kunnolla selvyyteen ennen jälkisanoja niin se kummitteli koko ajan taustalla.

Tämä oli myös ensimmäinen Westön kirja jonka luin, mutta ei varmaankaan viimeinen. Leijat Helsingin yllä olen joskus nähnyt elokuvana, mutta taisin nähdä sen jostain syystä ilman tekstitystä ja vaikka ruotsia ymmärränkin kohtuullisesti niin tuo seikka vaikutti kokemukseen niin ettei se jäänyt kovin positiivisesti mieleen. Pitääpä varmaan kokeilla tuota kirjana, jos se niin avautuisi paremmin.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

8-pallo

Ohjaus: Aku Louhimies
Pääosissa: Jessica Grabowsky, Eero Aho, Pirkka-Pekka Petelius, Mikko Leppilampi
(2013)

Pike (Jessica Grabowsky) vapautuu vankilasta ja pyrkii pääsemään uuden elämän alkuun yhdessä pienen tyttärensä kanssa. Urakkaa ei helpota karu asuinympäristö lähiössä, vaikeudet saada töitä ja vanhat huumekaverit joihin ei voi olla törmäämättä kadulla. Lopulta kuvioihin saapuu myös Lalli (Eero Aho), Piken lapsen isä, joka on tottunut siihen, että Pike on hänen omaisuuttaan. Piken taustan tunteva poliisi Elias Kaski (Pirkka-Pekka Petelius) koittaa taustalla estää parhaansa mukaan Piken luisumista takaisin huumesyövereihin.

Onhan näitä huumekuvauksia nähty, oli ensimmäinen ajatukseni elokuvan jälkeen ja toinen ajatus oli, että eikö tämä nyt ollut Louhimieheltä melko ennalta-arvattavaa. Tästä huolimatta jokin näissä ihmisten ahdistusta ja rappiota kuvaavissa elokuvissa kiinnostaa, liekö osittain se voi olla taas tyytyväinen omaan elämäänsä nähtyään jotain muuta tai se, että kun rankempienkin asioiden kanssa voi selvitä niin ehkä omat vastoinkäymiset ovat vain pientä sen rinnalla. Oli syy mikä tahansa niin mielellään näin hyvin kuvattua kertomusta katsoi huumeisiin langenneesta nuoresta naisesta ja hänen kamppailustaan irti vanhasta maailmasta.

En ole nähnyt Louhimiehen edellistä elokuvaa Vuosaarta, joten en siihen osaa tätä elokuvaa verrata, mutta Louhimiehen alkupään tuotannosta sekä Levottomat että Kuutamolla kuuluvat suosikkeihini suomalaisissa elokuvissa eikä 8-pallo mielestäni ihan samalla tasolle päässyt. Ehkä syynä voi olla sekin, että tästä elokuvasta puuttui se omakohtainen elementti joka noissa kahdessa edellä mainitussa itseäni erityisesti koskettaa. Enemmän 8-pallo vertautuukin synkkyydellään elokuvaan Paha maa tai tv-sarjaan Irtiottoja, lukuun ottamatta sitä ettei tässä ihan yhtä vahvasti seurata erillisiä yhteen liittyviä tarinoita vaikka kaksi linjaa selkeästi onkin; Pike ja hänen maailmansa sekä poliisiparin Kaski ja Repo (Mikko Leppilampi) maailma.

Näyttelijöistä Jessica Grabowsky oli itselleni uusi tuttavuus ja ihan mukava sellainen. Etukäteen vähän ihmettelin näin tuntemattoman (no, ehkä tuntematon lähinnä itselleni) näyttelijän valintaa keskeisimpään rooliin, mutta se toimi hyvin, varsinkin kun muissa rooleissa oli varsin nähtyjä kasvoja. Hyvin kuitenkin myös muut roolihahmonsa tekivät ja huomaan, että en edes osaa ajatella Pirkka-Pekka Peteliusta komediallisessa rooleissa vaikka 80-luvun kasvatti olenkin. Niin hyvin hän on saanut Pulttiboisin sun muiden nunnuka-ohjelmien leiman karistettua. Eero Aho Lallina oli todella raju ja epämiellyttävä, henkilö johon ei todellakaan haluaisi joutua tutustumaan. Mikko Leppilammen osaksi jäi olla sivustakatsoja ja hieman ihmetyttikin, että miksi koko hahmoa oli nostettu niinkin esiin kuin nyt, hänen tarinansa jäi jotenkin irralliseksi ja siitä olisi mielestäni pitänyt kertoa enemmän tai sitten jättää kokonaan kertomatta.

Kyllä tämänkin jälkeen jää Louhimiehen elokuvia odottamaan, koska mieheltä näyttää tulevan taattua laatua aiheesta riippumatta. Ei liian samanlaistakaan, mutta ei liian erilaistakaan vaan juuri sopiva yhdistelmä ennakko-odotuksia vastaavaa ja ennalta-arvaamattomuutta taitavasti rakennetussa paketissa.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Chelsea Cain: Suoraan sydämeen

Englanninkielinen alkuteos: Sweetheart
(2008)

Gretchen Lowell on häikäisevä kaunotar - ja 200 ihmisen hyytävä teloittaja. Hänen julmuutensa ja kauneutensa eivät ole kärsineet yhtään siitä, että hän on viime aikoina viettänyt aikaansa kaltereiden takana. Etsivä Archie Sheridanilla, jota Gretchen on pitänyt vankinaan, on outo side tappajaan eikä tällä ole aikomustakaan päästää häntä otteestaan. Archie, joka on lähellä fyysistä ja psyykkistä romahdusta, saa tutkittavakseen puistosta löytyneen kuolleen naisen tapauksen. Murhalla näyttää olevan yhteys senaattoriin, josta toimittaja Susan Ward on ollut tekemässä juttua. Archie ja Susan yhdistävät voimansa ja alkavat selvittää rikoksen taustoja. Kaunotartappajalla on kuitenkin Archien varalle muita suunnitelmia.

Kaipasin perjantai-iltana jotain helppoa "roskalukemista" ja tartuin tähän kirjaan, jonka olen joskus ostanut tarjouspokkari-tarralla varustettuna. Kyllä tämän pahimpaan hätään luki, mutta tunsin itseni kuitenkin vähän pettyneeksi ja ärtyneeksi jälkikäteen. Kirjan päähenkilöt olivat ärsyttäviä ja epäuskottavia eikä kirjassa selvitettäviin murhatapauksiinkaan saatu oikein jännitystä luotua. Jonkun verran jotain sarjamurhaajista tietävänä ihmettelin jo etukäteen miten överiä on kehittää edes henkilöhahmoksi monta sataa ihmistä tappanut sarjamurhaajatar eikä se kirjaa lukiessa sen paremmaksi muuttunut kun paljastui että oli kyseessä vielä varsin nuoresta naisesta joka oli melko lyhyellä aikavälillä urakkansa tehnyt. Ei tässä genressä kenties uskottavuudella ole niin väliä, mutta jotain tolkkua voisi olla. Gretchenin ja häntä jäljittävän Archien sairaassa suhteessa oli kuitenkin tämän kirjan ainoa kiinnostava osuus, ja toimittaja Susan tuntui lähinnä typerältä pikkulikalta joka puuhastelee sivussa lehtiöineen ja teinimäisenä ihastuksineen.

Jälkeen päin etsiessäni tästä kirjasta tietoa, kävi niin kuin niin monesti, että minulle paljastui tämänkin olleen jonkinmoinen bestseller ja monet suomalaisetkin lukijat näyttivät tykästyneiltä. Ei voi kyllä kuin ihmetellä millaiset kaikki kirjat noille bestseller-listoille kohoavat ja kuinka paljon niitä sinne oikein mahtuu. Paljastui myös se mitä olin vähän jo lukiessa miettinytkin eli se, että kyseessä ei ole ihan yksittäinen teos vaan kirja kuuluu laajempaan sarjaan. Nähtävästi tämä oli toinen sarjan kirjoista ja tämän jälkeen on vielä tullut neljä muuta jossa saa Gretchenin (ja ehkä Archienkin?) edesottamuksia seurata. Onneksi voin kuitenkin itse nuo kirjat välttää.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Beasts of the Southern Wild

Ohjaus: Benh Zeitlin
Pääosissa: Quvenzhané Wallis, Dwight Henry
(2012)

Pieni Hushpuppy-tyttö (Quvenzhané Wallis) asuu isänsä (Dwight Henry) kanssa kaatopaikkatavarasta kasatuissa hökkeleissä Bathtub-nimisellä alueella jota tulviminen uhkaa. Seuranaan heillä on joukko eläimiä sekä muita laitapuolen kulkijoita parempiosaisten linnoittautuessa vallien taakse vettä pakoon. Luonnonkatastrofin lisäksi varjoja Hushpuppyn elämään tuo isän äkkipikaisuus, äidin puute sekä jäitten alta nousevat esihistorialliset jättiolennot.

Tässä oli todellista indie-elokuvan meininkiä, jos meininki-sanaa voi nyt käyttää rauhallisesti etenevästä elokuvasta voi käyttää. Benh Zeitlinin esikoisohjauksessa on "kadulta löydettyjä" amatöörinäyttelijöitä, on käsivarakamerakuvaa, on viipyileviä lähiotoksia, on tarina josta ei oikein ota selkoa, on karua elämänläheisyyttä ja epäselvyyttä. On myös outoa tenhoa joka pitää otteessaan.

Hushpuppy johdattaa katsojat Bathtub-alueen röttelömaailmaan lapsen silmin ja kertojan äänellä. Kuvausten aikaan 6-vuotias Quvenzhané Wallis otti myös nuorimpana "naisnäyttelijänä" Oscar-ehdokkuuden ja vaikka se nyt on hieman kyseenalaista kuinka paljon hänen työssään on näyttelemistä ja kuinka paljon luonnollista olemista, niin hyvin hän saa elokuvan kannettua. Zeitlin ei paljon selittele elokuvan alkuasetelmaa eikä sitä mistä sen maailmassa on kyse, se vain on ja me katsojina voimme rakentaa oman tarinamme sen ympärille mitä saamme nähdä.

On jotenkin tosi vaikea kirjoittaa tästä elokuvasta mitään. Se oli rosoisen kaunis ja kiinnostava, vaikka eihän siinä oikein tapahtunut mitään. Hushpuppyn suuhun kirjoitettua filosofiaa ja runoutta vuorottelee musiikin taustoittamat kuvat röttelöistä ja karusta maasta. Sen vetovoimaa ei osaa selittää, vaan se on itse koettava.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaaja - Benh Zeitlin
Paras naispääosa - Quvenzhané Wallis
Paras sovitettu käsikirjoitus - Lucy Alibar ja Benh Zeitlin

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Stephen King: Pedon sydän

Englanninkielinen alkuteos: Hearts in Atlantis
(1999)

Piinallisen jännittävä Pedon sydän johdattaa hyvyyttä ja pahuutta koskevien suurten kysymysten äärelle. Sen tarina, joka koostuu viidestä toisiinsa punoutuvasta kertomuksesta, alkaa Vietnamin sodan ja hippiliikkeen leimaamalta 60-luvulta ja kulkee läpi modernin amerikkalaisen yhteiskunnan meidän päiviimme saakka. Mistä kumpuaa järjetön väkivalta, kuka meistä osoittautuukaan pedoksi? Jälleen kerran Stephen King näyttää lahjansa mestarillisena kertojana ja ajankuvan luojana.

On suomenkielisen version kustannustoimittajalla ollut miettimistä että miten saada synkästi nimetty kirja Pedon sydän myös kuulostamaan siltä miltä nimi antaa ymmärtää ilman että suoranaisesti valehtelisi takakannen esittelyssä. Olen aiemminkin välillä ihmetellyt, että mikä into on stailata kaikki Stephen King kauhuksi, vaikka osa kirjoista ei selvästikään kyseiseen genreen kuulu, mutta tämä oli kaiken huippu. En ymmärrä kirjan nimeä enkä sitä missä tässä kirjassa oikein peto piili, koska kyseessä oli lähinnä kertomus yhdestä sukupolvesta, siitä joka on Kingille omakohtaisesti tutuin, niistä jotka elivät 60-luvulla lapsuutta ja nuoruuttaan. Kirjan aloitustarinassa nyt joitain kauhuelementtejä on, mutta sen jälkeen lukija pääsee seuraamaan Vietnamin sotaa vastustaneiden tai siellä taistelleiden nuorten kehityskaarta.

Olen lukenut Kingin lähes koko tuotannon ja hänen varhaisemmat teoksensa ovat osa omaa nuoruuttani johon palaan aina säännöllisin väliajoin. Ainoastaan Musta torni -sarja on sellainen mitä olen vältellyt, koska olen arvellut sen olevan liiaksi fantasiaa omaan makuuni, mutta tämä kirjan perusteella voisi sitäkin ehkä kokeilla, koska ensimmäinen tarina siihen viittasi eikä ollenkaan epäkiinnostavasti. Tämä kirja oli ehkä vähän erilaista Kingiä verrattuna muihin lukemiini. Toki tyyli on tunnistettava ja kirjan tapahtumapaikat Mainessa niin kuin niin monesti muulloinkin, mutta jokin hankalasti määriteltävä tekijä oli eri tavalla. Kenties ainakin se on hieman poikkeuksellista että kirjan tarinat sijoittuvat yhteen jatkumoon 50 vuoden ajalle. Ainakaan äkkiseltään minulle ei tule mieleen toista kirjaa jossa King olisi vastaavaa ratkaisua käyttänyt. Kertomukset tapahtuvat samassa maailmassa eri aikoina ja niissä on yhteisiä henkilöitä eri vaiheissa elämäänsä, mutta muuten ne ovat mielestäni varsin eri tyylisiä eikä se ole ollenkaan huono asia.

Koska tämän kauhukirjojen hyllystä poimin niin olin tietenkin vähän pettynyt huomatessani ettei tämä olekaan kauhukirja (vaikka sitä jo ounastelinkin epämääräisen takakansitekstin perusteella). Sujuvaa luettavaa tämä oli kuitenkin  Vietnamin sodan merkitys on ehkä hieman vaikea käsittää kun ei itse sitä aikaa ole elänyt - ei Yhdysvalloissa eikä Suomessa, mutta tämä kirja antoi siitä taas vähän paremman käsityksen ja myös halun tutustua syvemmin, joskus, jos aikaa on.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Rakkaus (Amour)

Ohjaus: Michael Haneke
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert
(2012)

Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat iäkäs pariskunta jotka asuvat kulttuuria huokuvassa kaupunkiasunnossa ja nauttivat musiikista. Mutta vanhuus ei tule yksin. Eräänä päivänä Anne sairastuu ja pariskunnan elämä muuttuu lopullisesti.

Eurooppalainen elokuva jättää minulle usein oudon ja hämmentyneen olon. Sellaisen että nyt muilla on hieno salaisuus jota minulle ei kerrota enkä pääse liittymään kerhoon vaikka haluaisin. En vaan yleensä tajua eurooppalaisen elokuvan päälle, niin kuin monet muut. Michael Haneken elokuvien kanssa minulle on käynyt usein niin, että elokuva on vaikuttanut ennakkokuvaukseltaan erittäin kiinnostavalta, mutta sen katsottuani olen lähinnä ihmetellyt että mitä minulta jäi nyt ymmärtämättä, miksen pitänyt tätä niin loistavana kuin ne todelliset elokuvan ystävät. Näin kävi viimeksi Valkoisen nauhan (Das Weiße Band) kanssa, joka oli todella pitkästyttävä eikä pitkästymistä palkittu millään.

Rakkaus on kuitenkin toista maata. Tämä oli vaikuttava elokuva. Elokuva kuvaa aihetta joka on monille  tuttu ikääntyvien läheisten kohdalta, millaista se on kun vanhuus ei olekaan vaan leppoisten eläkepäivien viettämistä rakkaiden kanssa vaan aivan jotain muuta. Haneke näyttää meille heti elokuvan aluksi loppuratkaisun jota seuraa kertomus siitä miten siihen on päädytty. Vaikka katsoja jo tietää mitä tapahtuu ja osaa arvata myös miten se tapahtuu, hidastempoinen kerronta pitää otteessaan. Paikallaan pysyvien kuvien ja arkirutiinien viipyilevä kuvaus antaa katsojalle aikaa pohtia näkemäänsä ja sitä miten itse tuntisi ja miten itse toimisi elokuvan henkilöiden tilanteessa. Oikeasti iäkkäät pääosanesittäjät - varsinkin Emmanuelle Riva sairaana Annena - tekevät upeat roolityöt joita ei voi kuin ihailla.

Omalta kohdaltani tämä elokuva kosketti myös siksi, että elokuvan miljöö sekä pääosan esittäjien olemus vastaa hyvin omien iäkkäiden läheisteni vastaavia. Eikä elokuvan asetelma muutenkaan niin kauaksi poikkea siitä mitä olen itse seurannut läheisen osassa tai ainakaan ei ole kovin vaikea olla sitä kuvittelematta. Voi olla että ilman tätä henkilökohtaista aspektia en varmaan tätäkään elokuvaa ymmärtäisi. Tiedä häntä, joka tapauksessa tämä oli koskettavimpia eurooppalaisia elokuvia joita olen viime vuosina nähnyt.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaaja
Paras naispääosa - Emmanuelle Riva
Paras alkuperäinen käsikirjoitus - Michael Haneke
Paras vieraskielinen elokuva (voitto)

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty

Englanninkielinen alkuteos: Portrait of a Killer: Jack the Ripper - Case Closed
(2002)

Lontoon Whitechapel vuonna 1888. Ainakin seitsemän naista murhataan raa'asti. Paniikki leviää koko East Endiin. Murhaajaa aletaan kutsua Viiltäjä-Jackiksi, mutta häntä ei koskaan saada kiinni. Satakolmetoista vuotta myöhemmin rikoskirjallisuuden kärkinimi Patricia Cornwell alkaa tutkia maailman kuuluisimman sarjamurhaajan arvoitusta - ja nykyaikaisen rikostekniikan menetelmin selvittää sen.

Pohdiskelin jonkin verran kirjoittaako tästä kirjasta blogiin, mutta päätin tehdä niin koska omasta mielestäni on fiktiota, vieläpä varsin huonosti kirjoitettua fiktiota. En ylipäätään olisi varmaan kirjaa lukenut ellei se olisi erään sukulaisen kanssa tullut puheeksi. Vaikken ole Viiltäjä-Jack aiheisia kirjoja tai elokuvia katsonut, olen muuta kautta tutustunut tapaukseen sen verran että tietoni aiheesta ovat melko paljon paremmat kuin keskivertokansalaisella. Olinpa tästäkin kirjasta kuullut jo sen oltua tuore kun Lontoossa Jack the Ripper -kävelykierrosta vetänyt "ripperologi" antoi sen esittämästä ratkaisusta oman varsin negatiivisen mielipiteensä. Ennakkokäsitykseni näin ollen oli jo se, että mitään täysin vedenpitävää ratkaisua ei ole lupa tältä kirjalta odottaa, mutta silti olin yllättänyt miten löyhillä ja tarkoitushakuisilla todisteilla mentiin.

Patricia Cornwell on minulle ollut aiemmin tuttu vain nimenä. En ole hänen kirjojaan lukenut ja täytyy vain toivoa, että hänen dekkareissaan on juoni rakennettu vakaammalle pohjalle. Jo alkuasetelma sai hieman kulmakarvat kohoamaan. Cornwellille oli vuonna 2001 vihjattu Walter Sickertistä Viiltäjä-Jack -tapauksen tiimoilta ja vuonna 2002 (siis vuotta, korkeintaan kahta myöhemmin!) hän kirjoittaa kirjan jossa julistaa tapauksen selvitetyksi "mittavien tutkimusten" jälkeen. Sitä ei voi kiistää etteikö Cornwell ole aika lailla materiaalia kahlannut läpi ja on selvästi ollut hyvissä rahoissa tutkimuksiaan rahoittaakseen. Kirja on kuitenkin kirjoitettu sillä tyylillä, että kukaan ei olisi aiemmin edes tullut ajatelleeksi niin mullistavia asioita kuin hän - varsinkaan murhia tutkineet aikalaispoliisit - ja hän on myös omituisen tietämätön siitä, että Walter Sickertin syyllisyydestä Viiltäjä-Jackin tekoihin oli jo ennen tätä kirjoitettu kaksi kirjaa (Stephen Knight: Jack the Ripper - The Final Solution, Jean Overton Fuller: Sickert and the Ripper Crimes).

Walter Sickert oli epäilemättä erikoislaatuinen mies ja kenties väkivaltaisiin fantasioihin mieltynyt, mutta mikään tässä kirjassa esitetty ei tuntunut kovin vakuuttavasti viittaavan hänen syyllisyyteensä. Tuntui myös siltä, että Cornwell oli tästä itsekin erittäin tietoinen, niin sekavasti hän poukkoilee ajanjaksosta toiseen ja sekoittaa täysin eri aikoina tapahtuneita asioita toisiinsa omien tarkoitusperiensä mukaan. Erityisesti minua häiritsi tapa jolla hän viittaa Viiltäjä-Jackin kirjeissä esitettyihin lauseisiin siinä kohdassa missä sopii - ei väliä vaikka kyseisen kirjeen lähettäminen olisi tapahtunut kymmeniä vuosia aiemmin kun tapahtuma mistä Cornwell kertoo. Cornwell on päättänyt että Sickert on Viiltäjä-Jack ja koittaa kyhätä todisteet kokoon sen mukaisesti ja silloin kun todisteet ei riitä aletaan puhumaan Sickertistä Viiltäjä-Jackina faktana ikään kuin valhe muuttuisi todeksi kun sen tarpeeksi monta kertaa toistaa.

Ihan täysin ansioton ei tämä kirja kuitenkaan ollut ja mikäli Sickert-hömpötys olisi jätetty pois niin tämän olisi voinut lukea ihan mielellään kuvauksena Viiltäjä-Jackin tapauksesta ja sen aikakauden olosuhteista. Tai vaihtoehtoisesti Cornwell olisi voinut heittää tarinan kokonaan fiktiiviseksi kuvaukseksi murhasarjasta jonka toteuttaa originelli näyttelijä-maalari.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Pilvikartasto (Cloud Atlas)

Ohjaus: Tom Tykwer, Andy Wachowski, Lana Wachowski
Pääosissa: Tom Hanks, Halle Berry, Hugo Weaving, Jim Sturgess, Susan Sarandon, Hugh Grant, Jim Broadbent, Ben Whishaw, James D'Arcy
(2012)

Menneisyys ja tulevaisuus. 1849, 1936, 1973, 2012, 2144 ja 106 talvea Kaatumisen jälkeen. Kuusi vuotta ja kuusi tarinaa. Ihminen ja ikuisuus. Mikään mitä yksi ihminen tekee ei ole kuin yksi pieni pisara rajattomassa valtameressä, mutta muutakaan meri on kuin valtava määrä vesipisaroita?

Joidenkin elokuvien näkemistä sitä odottaa enemmän kuin toisten. Pilvikartasto kuului minulle niitten odotettujen joukkoon. Intoa hieman himmensi se etten ole Wachowskin sisarusten suuri fani, mutta tällä kertaa odotus palkittiin.

Samojen näyttelijöiden käyttäminen eri ikäisten, eri rotua ja eri sukupuolta olevien henkilöiden esittäjinä voi jakaa mielipiteitä  mutta minua tämä ei lievästä koomisesta efektistä huolimatta häirinnyt vaan se sopi elokuvan hieman epätodelliseen luonteeseen. Näyttelijäkaartista ei kukaan mielestäni ollut selvästi yli muiden tai flopannut pahasti, mutta erityisesti itseäni miellytti nähdä Ben Whishaw pitkästä aikaa isommassa roolissa. Hänen kohtauksissaan omaa aikaani tosin hukkaantui sen miettimiseen, että missä ihmeen elokuvassa olen hänen ennen nähnyt ja vasta elokuvista kotiuduttuani keksin - Parfyymi! (Note to self: katso elokuva uudelleen)

Vaikka Pilvikartaston kantavana teemana on eri aikojen tarinoiden kytkeytyminen toisiinsa niin minusta tarinat toimivat myös täysin erillisinä ja sidokset oli ripoteltu puolipiiloon tarkkaavaisen katsojan huomattavaksi. Jokaisessa tarinassa oli oma vetovoimansa, mutta itse huomasin tykästyväni eniten siihen kaikkein kauimmaksi kurottuvaan maailmaan eli tulevaisuuteen suuren tuhon jälkeen. Melko tyypillisen apokalyptisen kivikauden tarinassa viehätys piili erityisesti mielenkiintoisessa kielessä jolla tätä aikaa elävät kommunikoivat. Voin kyllä myöntää, että itse tuli tässä kohtaa tukeuduttua myös tekstityksiin joissa niissäkin oli melko onnistuneesti tavoitettu puheen tyyli.

Ei Pilvikartasto minun suosikkielokuvieni joukkoon nyt mene, mutta kyllä tämä Wachowskien tuotoksista ainakin Matrixien jälkimmäiset osat voittaa. Vieläkin puistattaa kun mietin miten katastrofaalisesti mokasivat sen trilogian.