tiistai 6. kesäkuuta 2017

House of Cards (2013-)

Pääosissa: Kevin Spacey, Robin Wright, Michael Kelly


Tuli katsottua House of Cardsin viimeisin, 5. kausi, suunnilleen kaikki jaksot putkeen parin päivän sisään, niin kuin on käynyt muidenkin kausien kanssa. Kyseessä on sarja, jonka kiinnostavuuteen suhtauduin alunperin skeptisesti, mutta kun se tarpeeksi usein tuli esiin IMDb:n sarjasuosituksissa, niin ajattelin, että kai se on vilkaistava millainen sarja tässä on kyseessä. Sarja imaisi minut heti ensijaksosta mukaansa, mikä ei ole ihan itsestäänselvyys. Ensimmäisen kauden katsottuani, ahmin saman tien muutkin siinä vaiheessa julkaistut kaudet ja sen jälkeen uudemmat kaudet niiden tultua saataville.

Koitan välttää spoilereita, joten vaikka ei olisi ikinä tätä sarjaa katsonut, niin lukemista voi jatkaa hyvillä mielin.

Kuten niin monen muunkin sarjan kohdalla, myös House of Cards -sarjassa ensimmäinen kausi oli paras, mutta eivät nämä loputkaan ole lainkaan huonoja olleet. Kiitos kuuluu varmasti sille, että sarjan mielenkiinto nojaa niin paljon herkullisesti rakennettujen henkilöhahmojen päälle ja juonenkäänteissäkin onnistuttu luovimaan suurimmaksi osaksi ohi pahojen ylilyöntien.

Vaikka pääosassa oleva poliitikkopari Frank ja Claire Underwood (Spacey ja Wright) ovat kaikkinensa häikäilemättömyyden perikuvia ja voisi heitä kenties pahoiksi ihmisiksi myös kutsua, jokin Underwoodeissa osaa kuitenkin miellyttää todella paljon. Varsinkin Claire Underwoodia olen suorastaan fanittanut sarjan alusta asti. Claire ei olekaan niin itsestään selvästi "keinolla millä hyvänsä" -tyyppiä kuin Frank, vaan joutuu ajoittain käymään sisäistä kamppailua sen suhteen kuinka pitkälle voi mennä ja hänessä on myös välillä sellaista hyväntahtoisuutta mitä en ole Frankissa onnistunut havaitsemaan. Frankin paras ominaisuus on hänen tapansa silloin tällöin rikkoa neljäs seinä eli kertoa kesken kohtauksen suoraan katsojalle omia ajatuksiaan sen hetkisestä tilanteesta. Tällä tavoin Frankin sisäiseen maailmaan on päässyt kurkistamaan paremmin kuin Clairen, joka on päässyt jäämään arvoituksellisemmaksi ja siten myös kiehtovammaksi hahmoksi.

Frankin ja Clairen ympärillä pyörii sekalainen avustajajoukko, joiden motiiveita ja tarkoitusperiä voi vain arvailla. Underwoodit nyt ovat tavoitteiltaan suhteellisen selkeitä (valta!), mutta ei voi kun ihmetellä mikä saa lukuisan joukon kyvykkäitä ihmisiä pyörimään siellä taustoissa ainaisia sotkuja selvittämässä ja niitä sotkujahan riittää. Vaikkei sitä niin sarjaa katsoessa häiritsevästi joudu ajattelemaan, niin riisuttaessa kaikki juonenkäänteiden krumeluuri ympäriltä pois, jää jäljelle vain yksi peruskysymys, jota juoni toistaa eri muodoissa - miten ihmeessä Underwoodit pystyvät tästäkin kiperästä tilanteesta selviämään vielä voittajina? Onneksi sarjassa osataan olla hienosti näyttämättä ja kertomatta kaikkea, joten ratkaisua kysymykseen saa jännittää ja siitä on onnistuttu tekemään kiinnostavaa seurattavaa.

En ole mitenkään äärettömän poliittisesti suuntautunut ihminen, mutta se ei ole suuresti sarjan seuraamista haitannut. Ehkä Yhdysvaltojen hallintojärjestelmän kiemuroista olisi voinut enemmänkin tietää, mutta minulle on riittänyt se, että olen asioita tarkastanut Wikipediasta yms. lähteistä jos tarvetta on tullut. Tämän takia siis ei kannata sarjaa sivuuttaa, niin kuin itse meinasin alun perin tehdä. Loppuun vielä ensimmäisen kauden traileri, jossa pääsee kuulemaan myös sarjan hienon teemamusiikin.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Maarit Verronen: Varjonainen

Julkaisuvuosi: 2013

Kun laiva lähtee Tallinnasta, autokannella on salamatkustaja. Hiljaisuuden tullen nainen lähtee liikkeelle ja sulautuu tottuneesti matkustajien joukkoon. Jos joku kysyisi häneltä passia, hän toteaisi "Oho, isän passi". Hän on maanpakolainen vailla henkilöllisyyttä, mutta haluaa saada uuden elämän omin ehdoin. Ei byrokratiaa, ei säilöönottoja. Hän ei myöskään vaadi paljon, vaan on tyytyväinen ollessaan toistaiseksi turvassa. Laivassa, johon hän nousee, ei turvassa ole kukaan. Mutta hän on sopeutumisen mestari, joka hiukkaakaan hätääntymättä tarttuu kulloinkin käsillä olevaan tilaisuuteen eikä kaihda keinoja saadakseen mitä tarvitsee.

Aika monet meistä ovat varmasti leikkineet mielikuvitusleikkiä siitä millaista olisi jos vain lähtisi nykyelämästä ja rakentaisi elämän muualla. Tämä on Varjonaisen lähtökohta ja vaikka en voinut olla jollain tasolla vertaamatta sitä Max Strandbergin Risteilyyn, jonka joku aika sitten luin e-kirjana, niin alkuasetelmasta suunta lähtee eri suuntaan ja genrenä on (ainakin suurimmaksi osaksi) joku muu kuin kauhu.

Lukaisin kirjan kahdella istumalla. Tämä tarkoittaa, että kirja imaisi mukaansa, mutta toisaalta myös sitä, että aika kepoinen kirja oli kyseessä eikä pohtimisen aihettakaan kertynyt niin paljon. Minusta kirja oli jotenkin keskeneräinen. Sellainen kirja, josta olisi voinut rakentaa laajemman jos olisi vain jatkanut tarinan kehittelyä ja työstämistä. Vähän sama asia häiritsi kun luin Verrosen Karsintavaiheen ja imeydyttyäni kirjaan piti sitten odottaa seuraavaa (Kirkkaan selkeää).

Pidin kuitenkin tästä kirjasta paljon enemmän kuin monista muista kirjoista. Tässä kirjassa oli samaistumispintaa ihmiselle, joka ei täysin tajua yhteiskuntaa tai sen (kirjoittamattomia) sääntöjä, tai vaikka tajuaisi, niin ei halua elää niiden mukaisesti. Pitämisestä huolimatta koin kirjan vähän sinnepäin hutaistuksi. Suurta fonttia, 219 sivua. Ymmärrän kirjailijoiden taloudelliset realiteetit, mutta harmittelemaan silti jäin, että minkälainen kirja olisikaan voinut olla jos siihen olisi päässyt käyttämään paremmin aikaa.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Terminator Salvation

Ohjaus: McG
Pääosissa: Christian Bale, Sam Worthington, Anton Yelchin, Moon Goodblood, Helena Bonham Carter
(2009)

Tuomionpäivästä on kulunut yli 13 vuotta kun John Connor (Bale) hyökkää Skynetiä vastaan. Lähes mikään ei mene oikein, mutta Connor selviytyy. Toisaalla Kyle Reese (Yelchin) kohtaa kaikesta tietämättömän muukalaisen (Worthington), joka lähtee hänen sekä pienen seuralaisen (Jadagrace) matkaan. Maailmaa hallitsevat koneet pyritään tällä joukolla voittamaan, mutta miten yrityksen käy?

Tein vähän niin kuin uhkasin (tai lupailin?), katsoin uudelleen Terminator Salvationin, jonka olen tätä ennen tainnut vain kertaalleen nähdä. Jostain syystä nekin mielikuvat mitkä elokuvasta olivat jääneet mieleen olivat jokseenkin rajoittuneita ja kohdistuvat lähinnä mielikuvaan, että eihän tämä mikään Terminator-elokuva ollut.

Tuo mainittu asia tämän elokuvan suurin ongelma olikin. Minä tahansa muuna dystopia-kuvauksena tämä olisi pätenyt vaikka kuinka paljon, mutta Terminator-franchisessa? Nah. Ei ja ei, ei koska ei ollut terminaattoreita (kunnolla), eikä hullunhauskoja vanhoista osista tuttuja heittoja. Tämä oli vain dystopiaa, vakavaa dystopiaa.

Kuitenkin minä tykkäsin todella, todella paljon. Siinä missä sekä Terminator 3 että tämä uusin tarjosivat vanhaa kauraa uusissa pusseissa niin Salvationissa oli aidosti yritystä tehdä jotain uutta vanhaa muistaen. Vieläpä todella onnistuneesti. Christian Balea tekisi mieli inhota (uudet Batmanit ei todellakaan kuulu suosikkeihin), mutta tässä hän oli todella uskottava John Connor. Ei mikään yli-ihminen, vaan vain ihminen, oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tykkäsin myös todella paljon Sam Worthingtonin hahmosta (Marcus Wright). Tässä yhteydessä lienee kuitenkin myönnettävä, että kyseisen näyttelijän suoritus Avatarissa (2009) on myös ikuisesti mielessä, joten arvostelu lienee paljon lievempää kuin jonkun toisen kohdalla. Spoilaamista yritän välttää viimeiseen asti, mutta tämän elokuvan kohdalla luulen, että tuskinpa kukaan kovasti spoilaantuu jos kuulee Marcuksen olevan terminaattori. Sellainen terminaattori, jota terminaattorien olisi kaiketi aina pitänyt olla.

Koska tämä on minun blogi niin jotain negatiivista pitää tietenkin vielä esille ottaa. Tämän elokuvan yhteydessä se oli se loppu, taas kerran. Ei helvata, kun ollaan 2+ tuntia saatu tykitettyä suht ok elokuvaa niin miksi pitää maaliviivalla tyriä? Näin nyt kuitenkin minusta taas kerran kävi.

Muuten aivan huippu elokuva!

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Spy - vakoojan asussa (Spy)

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Melissa McCarthy, Jude Law, Jason Statham, Rose Byrne, Miranda Hart
(2015)

Arkisen oloinen Susan Cooper (McCarthy) on päässyt agenttihommiin tai tarkemmin ottaen takapiruilemaan tähtiagentti Bradley Finen (Law) korvanapissa. Epäonnisten sattumusten takia Cooper pääsee kuitenkin tositoimiin kentälle heilumaan valepuvussa jos toisessakin jäljittäen pahatarta (Byrne). Nyypiöagentin apuna koittavat pyöriä kokeneempi Rick Ford (Statham), Cooperin toimistorottaystävätär Nancy B. Artingstall (Hart) sekä seksinkipeä italiaano Aldo (Peter Serafinowicz).

Olisin niin kovasti halunnut pitää tästä elokuvasta, mutta ei. Elokuvan heikkoudeksi osoittautuivat tahallisen kliseiset henkilöhahmot, jotka vaan eivät toimineet minulle. Oikeastaan ainoa, josta tosissani pidin, oli Rose Byrnen esittämä ihanan ilkeä kohtalokas rikollisleidi. Överihän hänkin tietenkin oli, mutta todella herkullisesti sellainen.

Melissa McCarthy on kulkenut pitkän tien Gilmoren tytöistä, jota en kyllä seurannut, mutta muutaman vilkaisunkin jälkeen hänen esittämänsä pullukkakokki jäi mieleen, koska tuon kokoluokan nuorehkoa ihmistä niin harvoin näkee Hollywood-maailmassa. Tämä taisi olla eka näkemäni McCarthyn elokuva, jossa hän oli tosissaan saanut top billing -paikan ja kantoi elokuvaa, jonka sivuosissa pyöri noita muita melkoisen tunnettuja näyttelijöitä. Ei voi kuin ihailla sitä miten hän on saanut itsensä luovittua Hollywoodin huipulle, vaikka toisaalta tulee mieleen, että aika paljon myönnytyksiäkin siinä matkalla on varmasti joutunut tekemään. Kuten sen, että saa aina esittää sitä samaa hupsunhauskaa tylleröä, josta kuitenkin löytyy potkua.

Jason Statham oli tämän leffan suurin pettymys. Netistä jälkeenpäin luettuna hän ilmeisesti yritti tehdä jotain Komisario Clouseau -tyyppistä hahmoa, mutta voi luoja miten tämä yritelmä sai minut tuntemaan vain myötähäpeää. Uskottavuutta ei ollut edes sen vertaa mitä tämmöinen kohelluskomedia vaatisi. Myös Miranda Hart oli uusi epämiellyttävä tuttavuus. Todella puiseva tapaus.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Ruotsinkielinen alkuteos: Moderspassion
(2011)

Syysmyrsky puhaltaa hurjana ja vesi nousee kellareihin. Joukko tulvapakolaisia siirtyy suojaan saman katon alle, Minnan tienvarsikuppilan lämpöön. Pelastuspalvelun vähäpuheinen Tyrone, Anette joka hyysää juoppoa miestään, paikallislehden toimittaja Ritva ja Marguerite, joka on menettänyt yhteyden poikaansa; kunkin elämä saa uuden suunnan, kun myrsky-yön tapahtumat pakottavat heidät luopumaan sisintään suojanneista valheista. Suurimman muutoksen kokee Minna, jonka valhe on raskain luovuttavaksi.

Minun olisi varmaan aika luopua maagisen realismin kuvaamisesta ei-toivotuksi kirjallisuudeksi, koska saan aina uudestaan ja uudestaan tartuttua kirjoihin, joihin tuo määre yhdistetään. Mielestäni kuitenkin Axelssonin kirjoissa, kuten tässäkin, voi ne maagiset elementit hyvin sivuuttaa ja keskittyä muuhun kerrontaan inhimillisen elämän varjopuolista ja niistä selviytymisestä. Sitä paitsi minulla ja Axelssonilla on historia. Aikana, jolloin en kovasti kirjoja lukenut, Huhtikuun noita (2000) teki poikkeuksen ja se kosketti minua erityisellä tavalla, joka on saanut minut lukemaan nykyisin omasta hyllystäni löytyvän kirjan aika ajoin uudelleen. Axelssonin muista kirjoista olen lukenut Toista tietä (2004), joka ei vastaavanlainen elämys ollut.

Kuparienkelissä Axelsson palaa melko samanlaiseen kerrontaan kuin Huhtikuun noidasta. On galleria henkilöhahmoja, joita seurataan henkilön itsensä näkökulmasta, joitain enemmän ja joitain vähemmän. Kaikilta löytyy omat ongelmansa, joihin lukija pääsee tutustumaan. Axelsson on taitava kuvaamaan henkilöitä, mutta minua häiritse samankaltaisuus Huhtikuun noidan kanssa. Taas ollaan jossain ruotsalaisessa pikkukaupungissa ja keskitytään samantyyppisiin elämän kiemuroihin, joita on tullut henkilöhahmojen tielle.

Kuparienkeli, josta on kirja on saanut suomenkielisen nimensä, jäi aika hämäräksi tapaukseksi, mutta kuten sanottua nuo maagisemmat elementit ovat niitä joihin koen vaikeutta asennoitua. Päähenkilön Minnan koskettavaan tarinaan tämäkin tietenkin liittyi ja niin sujuvasti kuin tarinaa lukikin, niin hieman häiritsi se kuinka hänen tarinansa olennaisen elementtinsä paljastamista pitkitettiin aivan liiaksi. Lukija ehti jo arvata mistä tuuli puhaltaa niin paljon aikaisemmin kuin kirjoittaja viimeinkin pääsi siihen asti.

Melkein tekisi mieli sanoa, että kirjassa parasta oli kansi, mutta se taitaa olla vähän liian tyly arvio kirjasta, joka kuitenkin piti otteessaan ja jonka luki mielellään. Muutkin Axelssonin kirjat pysyvät siis lukulistalla.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Terminator Genisys 3D

Ohjaus: Alan Taylor
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Jason Clarke, Emilia Clarke, Jai Courtney
(2015)

On vuosi 2029 ja ihmiset johtajanaan John Connor (Jason Clarke) ovat saavuttamassa lopullisen voiton koneista, jotka ovat hallinneet vuonna 1997 saapuneen Tuomiopäivän jälkeen. Koneet kuitenkin ehtivät lähettämään menneisyyteen, vuoteen 1984, Terminaattorin (Schwarzenegger), jonka tehtävänä on tappaa John Connorin äiti Sarah Connor (Emilia Clarke) ja estää tällä tavoin lopullinen tuhonsa. Sarahia suojelemaan lähetetään John Connorin oikea käsi Kyle Reese (Jai Courtney). Vuosi 1984 ei kuitenkaan ole aivan sellainen kuin tulevaisuudessa ollaan siihen asti luultu.

Olisi rästissä muutakin blogattavaa, mutta tähän on tuoreeltaan enemmän inspiraatiota. Vielä eilen olin ihan varma, että tätä rahastuselokuvaa en nyt ainakaan mene teattereihin katsomaan. Päätös oli syntynyt jo trailerin muutamaan otteeseen nähneenä ja viimeisen niitin arkkuun antoivat lukemani kehnot arvostelut suomalaislehdissä. Tuuliviirimäisesti löysin kuitenkin itseni istumasta elokuvan 3D version päivänäytöksessä kun lauantaiaamun edistyessä alkoi tuntui siltä, että nyt voisi tuttu ja turvallinen scifahtava rymistely olla juuri sitä mitä tarvitsen.

Elokuvasta ei nyt jää paljon jälkipolville kerrottavaa. Alkupuoli oli käytännössä alkuperäisen The Terminator (1984) elokuvan toistoa, jopa aivan kirjaimellisesti, koska sarjan aloittaneen elokuvan kohtauksia oli uudelleenfilmattu uusilla näyttelijöillä (ja CGI:llä). Muutenkin reilulla kädellä ammennettiin menneestä ja tutunoloiset kohtaukset seurasivat toisiaan muissa sarjan elokuvissa nähdyn kaltaisen juonen puitteissa.

Aikaisempien elokuvien näyttelijöistä ei tässä elokuvassa ole mukainen kuin pappaikäinen Schwarzenegger, joka selviytyi roolistaan ihan mukavasti, tuttuja onelinereita suoltaen. Myös Emilia Clarke Sarah Connorina onnistui mielestäni hyvin, vaikka ei hänessä nyt samaa raivokasta naisenergiaa ole kuin Linda Hamiltonissa. Muitten pääroolien kanssa oltiinkin sitten vaikeuksissa. En tiedä olisiko Kyle Reeseksi pystynyt valitsemaan epäkarismaattisempaa henkilöä kuin Jai Courtney. Täyttä pahvia koko mies. John Connoriksi olisi myös ehkä kannattanut ottaa joku muu kuin ainaisesti pahisrooleja tekevä Jason Clarke, koska hänen sankarihahmopuolensa ei miehen habituksen ja taustan huomioon ottaen mennyt läpi sitten ollenkaan.

Koska elokuvista itsestään ole paljon enempää sanottavaa, niin poristaanpa vähän lisää asian sivusta. Elokuvan ikäraja oli K-12. Tiedän olevani kukkahattutäti, vaikka en kukkahattua edes omista, mutta siis milloin Terminaattorin tyyppisistä väkivaltaräiskinnöistä on tullut koko perheen leffoja? Tätä vaan mietin kun katselin ympärillä olevia pikkunaperoita isiensä kanssa sekä kokonaisia perhekuntia. Toimintaelokuvilla on paikkansa, mutta onko se paikka tuon ikäisten (9v) lasten silmien edessä? Jo aiemmin olen leffoissa käydessä ihmetellyt sitä, että elokuvan ikärajasta piittaamatta voidaan näyttää K-18 videopelien mainoksia.

Tiedän aiemmasta, että kun alkaa tällaisia kysymyksiä esittämään niin pian on kuorossa suuri joukko ihmisiä toteamassa "että kyllä minäkin näin sen ja sen elokuvan niin ja niin pienenä ja minusta tuli ihan ok". No, niin varmaan, ei kai kukaan olekaan sanonut, että elokuvat tuosta vaan kääntäisivät muuten täyspäisen pikkuihmisen raiteiltaan, mutta pikkuhiljaa mitä raaimmasta väkivallasta tulee hyväksyttävämpää (niin kuin nyt on käynyt!) enkä minä ainakaan haluaisi sellaisessa maailmassa elää. Vaihtoehtoja ei vaan oikein anneta.

Itsehän olen niitä ihmisiä, joiden vanhemmat tuijottivat silloisia, nykyiseen verrattuna todella tiukkoja ikärajoja ihan liiankin kanssa, mikä johti siihen, että heti kun vanhempien silmä vältti niin oli pakko nähdä kaikki ne kauheat elokuvat mitä oli pidetty pannassa. Siltä ajalta johtaa mieltymys Terminaattoriinkin, jonka näin ehkä 13- tai 14-vuotiaana. Se (ja kakkososa myös) on edelleen suosikkielokuviani, joka kestää katsomista kerta toisensa jälkeen. Tuon jälkeisistä sarjan elokuvista ei taida olla oikein mitään hyvää sanottavaa. No, Terminator Salvationin (2009) voisi ehkä katsoa uudestaan ihan vain siksi, että en muista elokuvasta mitään muuta kuin jälkeen jääneen ajatuksen "wat is dis?".

Kahden ensimmäisen klassikkoelokuvan jälkeen on harmi, että noiden elokuvien nostalgiaa muistelevat saadaan lapsineen vedettyä katsomaan tämänkaltaista kertakäyttöhupia kuin Terminator Genisys. Ja tähänhän toki itsekin sorruin, että ei sillä. On vaikea edes kuvitella minkälainen elokuva tahi muu mediatuote voisi tuntua nykyisin yhtä mullistavalta kuin Terminator 2: Judgment Day (1991) aikanaan. Sen sijaan tulee liukuhihnalta Marvelin supersankari-X/superryhmä-Z elokuvia, joista leffatähti jos toinenkin voi käydä hakemassa varman tilipussin.

J. G. Ballard: Uponnut maailma

Englanninkielinen alkuteos: The Drowned World
(1962)

Maapallon lämpötila on noussut kymmeniä asteita. Asutusta on enää vain lähellä napa-alueita. Valtaosa maailmasta on soista viidakkoa. Pohjois-Grönlannista lähetetään retkikunta tutkimaan Lontoon aluetta, joka on uponnut lietteen alle ja erilaiset liskot ovat vallanneet sen. Vain muutama asukas sinnittelee siellä asuen talojen yläkerroksissa, jotka eivät ole vielä vedenpinnan alla. Biologi Kerns tutkii luontoa, joka on palannut takaisin olosuhteisiin, jotka ovat vallinneet miljoonia vuosia sitten. Myös hänen mielessään tapahtuu outoja asioita.

Oli virkistävää lukea tälläistä vähän vanhempaa scifiä ilmastonmuutoksesta, ajalta jolloin ei vielä ollut kollektiivista tietoisuutta kasvihuoneilmiön voimistumisesta ja kaikesta siitä mitä se saattaa tuoda muassaan.

Virkistävää oli myös kirjan suhteellinen lyhyys (176 sivua), koska joskus puolivälin jälkeen alkoi oma kiinnostukseni kirjaan hiipua ja lukemisen tahkoaminen eteenpäin kävi työstä. Tässä vaiheessa oli mielestäni jo kaikki merkittävä selvinnyt, esimerkiksi se miten Maapallo oli tilaansa päätynyt ja se mikä ei ollut selvinnyt, taisi jäädä kunnolla selviämättäkin. Tässä vaiheessa kirja myös muuttui enemmän kertomukseksi dystooppisen maailman väkivaltaisuuksista, mikä toi mieleen - niin minkä? en osaa sanoa? (Kärpästen herran?) - mutta ihmetytti myös melko rasistisessa sävyssään.

Kiinnostavinta oli mielestäni siis kirjan alkupuoli missä valotettiin vallitsevaa tilannetta sekä sen tieteellistä puolta. Tosi kova tieteellisyys paistoi nyt kyllä poissaolollaan, mutta koska kirjassa oli muutakin mystistä niin annettakoon se anteeksi tällä kertaa anteeksi.

Ei harmita, että kirja tuli luettua, vaikka se ei jaksanutkaan kiinnostusta läheskään loppuun asti pitää.