torstai 23. heinäkuuta 2015

Terminator Salvation

Ohjaus: McG
Pääosissa: Christian Bale, Sam Worthington, Anton Yelchin, Moon Goodblood, Helena Bonham Carter
(2009)

Tuomionpäivästä on kulunut yli 13 vuotta kun John Connor (Bale) hyökkää Skynetiä vastaan. Lähes mikään ei mene oikein, mutta Connor selviytyy. Toisaalla Kyle Reese (Yelchin) kohtaa kaikesta tietämättömän muukalaisen (Worthington), joka lähtee hänen sekä pienen seuralaisen (Jadagrace) matkaan. Maailmaa hallitsevat koneet pyritään tällä joukolla voittamaan, mutta miten yrityksen käy?

Tein vähän niin kuin uhkasin (tai lupailin?), katsoin uudelleen Terminator Salvationin, jonka olen tätä ennen tainnut vain kertaalleen nähdä. Jostain syystä nekin mielikuvat mitkä elokuvasta olivat jääneet mieleen olivat jokseenkin rajoittuneita ja kohdistuvat lähinnä mielikuvaan, että eihän tämä mikään Terminator-elokuva ollut.

Tuo mainittu asia tämän elokuvan suurin ongelma olikin. Minä tahansa muuna dystopia-kuvauksena tämä olisi pätenyt vaikka kuinka paljon, mutta Terminator-franchisessa? Nah. Ei ja ei, ei koska ei ollut terminaattoreita (kunnolla), eikä hullunhauskoja vanhoista osista tuttuja heittoja. Tämä oli vain dystopiaa, vakavaa dystopiaa.

Kuitenkin minä tykkäsin todella, todella paljon. Siinä missä sekä Terminator 3 että tämä uusin tarjosivat vanhaa kauraa uusissa pusseissa niin Salvationissa oli aidosti yritystä tehdä jotain uutta vanhaa muistaen. Vieläpä todella onnistuneesti. Christian Balea tekisi mieli inhota (uudet Batmanit ei todellakaan kuulu suosikkeihin), mutta tässä hän oli todella uskottava John Connor. Ei mikään yli-ihminen, vaan vain ihminen, oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tykkäsin myös todella paljon Sam Worthingtonin hahmosta (Marcus Wright). Tässä yhteydessä lienee kuitenkin myönnettävä, että kyseisen näyttelijän suoritus Avatarissa (2009) on myös ikuisesti mielessä, joten arvostelu lienee paljon lievempää kuin jonkun toisen kohdalla. Spoilaamista yritän välttää viimeiseen asti, mutta tämän elokuvan kohdalla luulen, että tuskinpa kukaan kovasti spoilaantuu jos kuulee Marcuksen olevan terminaattori. Sellainen terminaattori, jota terminaattorien olisi kaiketi aina pitänyt olla.

Koska tämä on minun blogi niin jotain negatiivista pitää tietenkin vielä esille ottaa. Tämän elokuvan yhteydessä se oli se loppu, taas kerran. Ei helvata, kun ollaan 2+ tuntia saatu tykitettyä suht ok elokuvaa niin miksi pitää maaliviivalla tyriä? Näin nyt kuitenkin minusta taas kerran kävi.

Muuten aivan huippu elokuva!

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Spy - vakoojan asussa (Spy)

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Melissa McCarthy, Jude Law, Jason Statham, Rose Byrne, Miranda Hart
(2015)

Arkisen oloinen Susan Cooper (McCarthy) on päässyt agenttihommiin tai tarkemmin ottaen takapiruilemaan tähtiagentti Bradley Finen (Law) korvanapissa. Epäonnisten sattumusten takia Cooper pääsee kuitenkin tositoimiin kentälle heilumaan valepuvussa jos toisessakin jäljittäen pahatarta (Byrne). Nyypiöagentin apuna koittavat pyöriä kokeneempi Rick Ford (Statham), Cooperin toimistorottaystävätär Nancy B. Artingstall (Hart) sekä seksinkipeä italiaano Aldo (Peter Serafinowicz).

Olisin niin kovasti halunnut pitää tästä elokuvasta, mutta ei. Elokuvan heikkoudeksi osoittautuivat tahallisen kliseiset henkilöhahmot, jotka vaan eivät toimineet minulle. Oikeastaan ainoa, josta tosissani pidin, oli Rose Byrnen esittämä ihanan ilkeä kohtalokas rikollisleidi. Överihän hänkin tietenkin oli, mutta todella herkullisesti sellainen.

Melissa McCarthy on kulkenut pitkän tien Gilmoren tytöistä, jota en kyllä seurannut, mutta muutaman vilkaisunkin jälkeen hänen esittämänsä pullukkakokki jäi mieleen, koska tuon kokoluokan nuorehkoa ihmistä niin harvoin näkee Hollywood-maailmassa. Tämä taisi olla eka näkemäni McCarthyn elokuva, jossa hän oli tosissaan saanut top billing -paikan ja kantoi elokuvaa, jonka sivuosissa pyöri noita muita melkoisen tunnettuja näyttelijöitä. Ei voi kuin ihailla sitä miten hän on saanut itsensä luovittua Hollywoodin huipulle, vaikka toisaalta tulee mieleen, että aika paljon myönnytyksiäkin siinä matkalla on varmasti joutunut tekemään. Kuten sen, että saa aina esittää sitä samaa hupsunhauskaa tylleröä, josta kuitenkin löytyy potkua.

Jason Statham oli tämän leffan suurin pettymys. Netistä jälkeenpäin luettuna hän ilmeisesti yritti tehdä jotain Komisario Clouseau -tyyppistä hahmoa, mutta voi luoja miten tämä yritelmä sai minut tuntemaan vain myötähäpeää. Uskottavuutta ei ollut edes sen vertaa mitä tämmöinen kohelluskomedia vaatisi. Myös Miranda Hart oli uusi epämiellyttävä tuttavuus. Todella puiseva tapaus.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Ruotsinkielinen alkuteos: Moderspassion
(2011)

Syysmyrsky puhaltaa hurjana ja vesi nousee kellareihin. Joukko tulvapakolaisia siirtyy suojaan saman katon alle, Minnan tienvarsikuppilan lämpöön. Pelastuspalvelun vähäpuheinen Tyrone, Anette joka hyysää juoppoa miestään, paikallislehden toimittaja Ritva ja Marguerite, joka on menettänyt yhteyden poikaansa; kunkin elämä saa uuden suunnan, kun myrsky-yön tapahtumat pakottavat heidät luopumaan sisintään suojanneista valheista. Suurimman muutoksen kokee Minna, jonka valhe on raskain luovuttavaksi.

Minun olisi varmaan aika luopua maagisen realismin kuvaamisesta ei-toivotuksi kirjallisuudeksi, koska saan aina uudestaan ja uudestaan tartuttua kirjoihin, joihin tuo määre yhdistetään. Mielestäni kuitenkin Axelssonin kirjoissa, kuten tässäkin, voi ne maagiset elementit hyvin sivuuttaa ja keskittyä muuhun kerrontaan inhimillisen elämän varjopuolista ja niistä selviytymisestä. Sitä paitsi minulla ja Axelssonilla on historia. Aikana, jolloin en kovasti kirjoja lukenut, Huhtikuun noita (2000) teki poikkeuksen ja se kosketti minua erityisellä tavalla, joka on saanut minut lukemaan nykyisin omasta hyllystäni löytyvän kirjan aika ajoin uudelleen. Axelssonin muista kirjoista olen lukenut Toista tietä (2004), joka ei vastaavanlainen elämys ollut.

Kuparienkelissä Axelsson palaa melko samanlaiseen kerrontaan kuin Huhtikuun noidasta. On galleria henkilöhahmoja, joita seurataan henkilön itsensä näkökulmasta, joitain enemmän ja joitain vähemmän. Kaikilta löytyy omat ongelmansa, joihin lukija pääsee tutustumaan. Axelsson on taitava kuvaamaan henkilöitä, mutta minua häiritse samankaltaisuus Huhtikuun noidan kanssa. Taas ollaan jossain ruotsalaisessa pikkukaupungissa ja keskitytään samantyyppisiin elämän kiemuroihin, joita on tullut henkilöhahmojen tielle.

Kuparienkeli, josta on kirja on saanut suomenkielisen nimensä, jäi aika hämäräksi tapaukseksi, mutta kuten sanottua nuo maagisemmat elementit ovat niitä joihin koen vaikeutta asennoitua. Päähenkilön Minnan koskettavaan tarinaan tämäkin tietenkin liittyi ja niin sujuvasti kuin tarinaa lukikin, niin hieman häiritsi se kuinka hänen tarinansa olennaisen elementtinsä paljastamista pitkitettiin aivan liiaksi. Lukija ehti jo arvata mistä tuuli puhaltaa niin paljon aikaisemmin kuin kirjoittaja viimeinkin pääsi siihen asti.

Melkein tekisi mieli sanoa, että kirjassa parasta oli kansi, mutta se taitaa olla vähän liian tyly arvio kirjasta, joka kuitenkin piti otteessaan ja jonka luki mielellään. Muutkin Axelssonin kirjat pysyvät siis lukulistalla.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Terminator Genisys 3D

Ohjaus: Alan Taylor
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Jason Clarke, Emilia Clarke, Jai Courtney
(2015)

On vuosi 2029 ja ihmiset johtajanaan John Connor (Jason Clarke) ovat saavuttamassa lopullisen voiton koneista, jotka ovat hallinneet vuonna 1997 saapuneen Tuomiopäivän jälkeen. Koneet kuitenkin ehtivät lähettämään menneisyyteen, vuoteen 1984, Terminaattorin (Schwarzenegger), jonka tehtävänä on tappaa John Connorin äiti Sarah Connor (Emilia Clarke) ja estää tällä tavoin lopullinen tuhonsa. Sarahia suojelemaan lähetetään John Connorin oikea käsi Kyle Reese (Jai Courtney). Vuosi 1984 ei kuitenkaan ole aivan sellainen kuin tulevaisuudessa ollaan siihen asti luultu.

Olisi rästissä muutakin blogattavaa, mutta tähän on tuoreeltaan enemmän inspiraatiota. Vielä eilen olin ihan varma, että tätä rahastuselokuvaa en nyt ainakaan mene teattereihin katsomaan. Päätös oli syntynyt jo trailerin muutamaan otteeseen nähneenä ja viimeisen niitin arkkuun antoivat lukemani kehnot arvostelut suomalaislehdissä. Tuuliviirimäisesti löysin kuitenkin itseni istumasta elokuvan 3D version päivänäytöksessä kun lauantaiaamun edistyessä alkoi tuntui siltä, että nyt voisi tuttu ja turvallinen scifahtava rymistely olla juuri sitä mitä tarvitsen.

Elokuvasta ei nyt jää paljon jälkipolville kerrottavaa. Alkupuoli oli käytännössä alkuperäisen The Terminator (1984) elokuvan toistoa, jopa aivan kirjaimellisesti, koska sarjan aloittaneen elokuvan kohtauksia oli uudelleenfilmattu uusilla näyttelijöillä (ja CGI:llä). Muutenkin reilulla kädellä ammennettiin menneestä ja tutunoloiset kohtaukset seurasivat toisiaan muissa sarjan elokuvissa nähdyn kaltaisen juonen puitteissa.

Aikaisempien elokuvien näyttelijöistä ei tässä elokuvassa ole mukainen kuin pappaikäinen Schwarzenegger, joka selviytyi roolistaan ihan mukavasti, tuttuja onelinereita suoltaen. Myös Emilia Clarke Sarah Connorina onnistui mielestäni hyvin, vaikka ei hänessä nyt samaa raivokasta naisenergiaa ole kuin Linda Hamiltonissa. Muitten pääroolien kanssa oltiinkin sitten vaikeuksissa. En tiedä olisiko Kyle Reeseksi pystynyt valitsemaan epäkarismaattisempaa henkilöä kuin Jai Courtney. Täyttä pahvia koko mies. John Connoriksi olisi myös ehkä kannattanut ottaa joku muu kuin ainaisesti pahisrooleja tekevä Jason Clarke, koska hänen sankarihahmopuolensa ei miehen habituksen ja taustan huomioon ottaen mennyt läpi sitten ollenkaan.

Koska elokuvista itsestään ole paljon enempää sanottavaa, niin poristaanpa vähän lisää asian sivusta. Elokuvan ikäraja oli K-12. Tiedän olevani kukkahattutäti, vaikka en kukkahattua edes omista, mutta siis milloin Terminaattorin tyyppisistä väkivaltaräiskinnöistä on tullut koko perheen leffoja? Tätä vaan mietin kun katselin ympärillä olevia pikkunaperoita isiensä kanssa sekä kokonaisia perhekuntia. Toimintaelokuvilla on paikkansa, mutta onko se paikka tuon ikäisten (9v) lasten silmien edessä? Jo aiemmin olen leffoissa käydessä ihmetellyt sitä, että elokuvan ikärajasta piittaamatta voidaan näyttää K-18 videopelien mainoksia.

Tiedän aiemmasta, että kun alkaa tällaisia kysymyksiä esittämään niin pian on kuorossa suuri joukko ihmisiä toteamassa "että kyllä minäkin näin sen ja sen elokuvan niin ja niin pienenä ja minusta tuli ihan ok". No, niin varmaan, ei kai kukaan olekaan sanonut, että elokuvat tuosta vaan kääntäisivät muuten täyspäisen pikkuihmisen raiteiltaan, mutta pikkuhiljaa mitä raaimmasta väkivallasta tulee hyväksyttävämpää (niin kuin nyt on käynyt!) enkä minä ainakaan haluaisi sellaisessa maailmassa elää. Vaihtoehtoja ei vaan oikein anneta.

Itsehän olen niitä ihmisiä, joiden vanhemmat tuijottivat silloisia, nykyiseen verrattuna todella tiukkoja ikärajoja ihan liiankin kanssa, mikä johti siihen, että heti kun vanhempien silmä vältti niin oli pakko nähdä kaikki ne kauheat elokuvat mitä oli pidetty pannassa. Siltä ajalta johtaa mieltymys Terminaattoriinkin, jonka näin ehkä 13- tai 14-vuotiaana. Se (ja kakkososa myös) on edelleen suosikkielokuviani, joka kestää katsomista kerta toisensa jälkeen. Tuon jälkeisistä sarjan elokuvista ei taida olla oikein mitään hyvää sanottavaa. No, Terminator Salvationin (2009) voisi ehkä katsoa uudestaan ihan vain siksi, että en muista elokuvasta mitään muuta kuin jälkeen jääneen ajatuksen "wat is dis?".

Kahden ensimmäisen klassikkoelokuvan jälkeen on harmi, että noiden elokuvien nostalgiaa muistelevat saadaan lapsineen vedettyä katsomaan tämänkaltaista kertakäyttöhupia kuin Terminator Genisys. Ja tähänhän toki itsekin sorruin, että ei sillä. On vaikea edes kuvitella minkälainen elokuva tahi muu mediatuote voisi tuntua nykyisin yhtä mullistavalta kuin Terminator 2: Judgment Day (1991) aikanaan. Sen sijaan tulee liukuhihnalta Marvelin supersankari-X/superryhmä-Z elokuvia, joista leffatähti jos toinenkin voi käydä hakemassa varman tilipussin.

J. G. Ballard: Uponnut maailma

Englanninkielinen alkuteos: The Drowned World
(1962)

Maapallon lämpötila on noussut kymmeniä asteita. Asutusta on enää vain lähellä napa-alueita. Valtaosa maailmasta on soista viidakkoa. Pohjois-Grönlannista lähetetään retkikunta tutkimaan Lontoon aluetta, joka on uponnut lietteen alle ja erilaiset liskot ovat vallanneet sen. Vain muutama asukas sinnittelee siellä asuen talojen yläkerroksissa, jotka eivät ole vielä vedenpinnan alla. Biologi Kerns tutkii luontoa, joka on palannut takaisin olosuhteisiin, jotka ovat vallinneet miljoonia vuosia sitten. Myös hänen mielessään tapahtuu outoja asioita.

Oli virkistävää lukea tälläistä vähän vanhempaa scifiä ilmastonmuutoksesta, ajalta jolloin ei vielä ollut kollektiivista tietoisuutta kasvihuoneilmiön voimistumisesta ja kaikesta siitä mitä se saattaa tuoda muassaan.

Virkistävää oli myös kirjan suhteellinen lyhyys (176 sivua), koska joskus puolivälin jälkeen alkoi oma kiinnostukseni kirjaan hiipua ja lukemisen tahkoaminen eteenpäin kävi työstä. Tässä vaiheessa oli mielestäni jo kaikki merkittävä selvinnyt, esimerkiksi se miten Maapallo oli tilaansa päätynyt ja se mikä ei ollut selvinnyt, taisi jäädä kunnolla selviämättäkin. Tässä vaiheessa kirja myös muuttui enemmän kertomukseksi dystooppisen maailman väkivaltaisuuksista, mikä toi mieleen - niin minkä? en osaa sanoa? (Kärpästen herran?) - mutta ihmetytti myös melko rasistisessa sävyssään.

Kiinnostavinta oli mielestäni siis kirjan alkupuoli missä valotettiin vallitsevaa tilannetta sekä sen tieteellistä puolta. Tosi kova tieteellisyys paistoi nyt kyllä poissaolollaan, mutta koska kirjassa oli muutakin mystistä niin annettakoon se anteeksi tällä kertaa anteeksi.

Ei harmita, että kirja tuli luettua, vaikka se ei jaksanutkaan kiinnostusta läheskään loppuun asti pitää.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Ruotsinkielinen alkuteos: Hantering av odödä
(2005)

Tukholmaa pitkään koetellut helleaalto jännittyy kaupungin ylle valtaisaksi sähkökentäksi - kuin käänteiseksi sähkökatkokseksi. Taivaalla ei näy pilveäkään jännityksen yhä voimistuessa. Pian. Tapahtuu. Jotain. Yhtäkkiä sähkökenttä katoaa, ilman pamahdusta tai romahdusta. Eläkkeellä oleva toimittava Gustav Mahler kutsutaan ruumishuoneelle, missä kuolleet ovat heränneet henkiin. Kauhistuttava tilanne herättää lapsenlapsensa vastikään menettäneessä Gustavissa toivon: ehkä kuolleen nousevat myös haudoistaan. Tiedemiehet yrittävät selvittää kauhistuttavan ilmiön syytä ja viranomaiset ryhtyvät yhä äärimmäisempiin toimenpiteisiin suuren yleisön ja surevien omaisten rauhoittamiseksi. Vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikeastaan haluavat.

Hieman tavanomaisesta zombimytologiasta poikkeavaa kerrontaa tarjoaa tämä kirja. Tällä kertaa elävät kuolleet eivät janonneet elävien lihaa lisäten näitä joukkoihinsa, vaan olivat muuten vain outoja. Eikä zombien määräkään lisäänny, koska uudet kuolevat eivät enää eloon nouse. Rakenteeltaan kirja oli kuitenkin sitä tyypillistä, jossa seurataan muutamaa päähenkilöä ja heidän kokemuksiaan reaaliajassa heittäen välillä sekaan pätkiä median suhtautumisesta asiaan sekä otteita lääkärien ja poliitikkojen asiakirjoista.

Ajvide Lindqvist on itselleni uusi tuttavuus ja kirjakin sattui luettavaksi ihan vain nimensä ja takakansitekstinsä ansiosta. Nähtävästi häneltä on kuitenkin suomennettu neljä kirjaa, joista tämä kirja on kolmas suomennettu, mutta kirjailijan tuotannossa järjestyksessä toinen. Se ensimmäinen Ystävät hämärän jälkeen on itsellenikin tuttu elokuvasta Låt den rätte komma in (2008) (suosittelen muuten). Siitä on olemassa myös englanninkielinen versio Let Me In (2010), jota en ole nähnyt.

Tuttuakin tutummasta rakenteesta huolimatta pidin kyllä kirjasta. Henkilöhahmot olivat jotenkin ihanan aitoja, mitä ehkä ei joka kirjasta voi sanoa. Tapahtumat etenivät hyvin rivakkaa tahtia, ehkä toisinaan vähän turhankin rivakkaa, mutta kerronta oli sujuvaa ja uskottavaa. Siitä myös pidin, että kaikkea ei selitelty perin puhki. Toisaalta jos jotain pitää sanoa lopuksi selviävistä asioista niin, no, ei ollut ainakaan kirjan vahvuuksia loppu omasta mielestäni.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Ilkka Remes: Horna

(2014)

Suomi saa tietää Ruotsin hakevan pikaisesti Natoon ja päättää seurata mukana. Venäjä reagoi ärhäkkäästi pakotteiden jo kiristämässä ilmapiirissä. Samaan aikaan paljastuu USA:n ja Suomen sotilastiedustelun salainen operaatio Venäjällä. Se räjäyttää tilanteen katastrofiksi, jollaista kukaan suomalainen ei vielä muutama kuukausi sitten olisi voinut uskoa. Ensin Ukraina. Nyt Suomi.

Luin ensimmäisen Remekseni n. 10 vuotta sitten työkaverini suosituksesta. Taisipa hän lainatakin minulle pari Remestä, jotta pääsisin alkuun. Ahmin kirjat niin kuin Remekset on pakko ahmia, mutta silti olin vähän hämmentynyt siitä mitä sanoisin kirjoja palauttaessani. Eihän tälläistä roskakirjallisuutta nyt herrajesta kuulu kenenkään valistuneen ihmisen kehua, vaikka sitä lukisikin. Miten tuo järkevänä pitämäni työkaverini ei sitä tiennyt?

Tuollaisen ajatusmaailman olin siis kohtuu kultturellissa kasvuympäristössäni onnistunut omaksumaan ja kesti jonkin aikaa ennen kuin kehtasin julkisemmin myöntää Remeksiä lukevani ja silloinkin vähän "guilty pleasure" -tyyliin. Vuosien mittaan olen alkanut vähän Remekseen tuossakin tarkoituksessa kyllästyä ja pitkään emmin lainatako vai eikö lainata kirjaa, mutta ajankohtainen aihe kuitenkin kiinnosti niin paljon, että poimin kirjan matkaan.

Horna on takuuvarmaa Remestä. Taisin lukea tämänkin kirjan yhdellä istumalla. Jännittäviä tapahtumia ja juonenkäänteitä riittää ja onhan se herkullista päästä seuramaan Suomen hypersalaisten agenttien toimintaa. Tällä kertaa kuitenkin ehkä vähän turhan monta kertaa yksittäiset tapahtumat menivät sen verran överiksi, että en ihan pystynyt pitämään aivoja nurkassa ja epäuskottavuus vaivasi. Ja olihan ehkä koko taustalla olevassa rakennelmassakin muutama pieni madonreikä.

Kirjan perusasetelma on sen sijaan hyvinkin uskottava. Olen hieman ihmetellen seurannut sitä miten harva kansanedustajaehdokas esimerkiksi uskalsi pitää vaalien aikaan Venäjää uhkana. Mieleen tuli, että kyseessä on asia, josta ei syystä tai toisesta voi sanoa täysin suoraa mielipidettään, jotta ei pilaa omia etenemismahdollisuuksiaan, vaan vaikka uhkaksi Venäjän kokisikin niin sen toteaminen pitää jättää kabinetteihin suljettujen ovien taakse.

Vaikka Remes nyt tuntuukin aikalailla kierrättävän samaa konseptia kirjasta toiseen, niin se kai hänen kirjoissaan nyt viehätys onkin. Sitä vaan itse mietin, että miten kirjailija itse jaksaa pitää motivaatiota yllä ja aina vain tehdä taustatyöt yms. yhtä huolella. No, se ei kai ole oma murheeni vaan voin vain keskittyä muutamaan tuntiin tuttuja latuja kulkevia, mutta silti ah niin jännittäviä, juonenkäänteitä.