lauantai 8. maaliskuuta 2014

My Mad Fat Diary (2013-)


Hypätäänpä vaihteeksi television puolelle. Kaikki angstiset romantiikannälkäiset ysäriteinit varmasti tietävät sarjan Niin sanottu elämäni (My So-Called Life, 1994-1995). Oma ensikosketukseni sarjaan oli satelliittikanavalla sarjan ilmestymisen aikoihin eikä koukuttumistani estänyt edes se, että sarja oli saksaksi dubattu eikä saksa kuulunut hallitsemiini kieliin. Nyt on Ylen Areenassa katsottavissa ihan suomenkielisillä teksteillä tämä My Mad Fat Diary, jossa heitetään ihan kunnolla turbopotenssia tuohon ilmeiseen esikuvaansa verrattuna.

Tässäkin ollaan 1990-luvun puolivälin kieppeillä, mutta siinä missä Niin sanotun elämän epävarma Angela (ilmiömänen Claire Danes ensimmäisessä isossa roolissaan) oli oikeastaan varsin viehättävä tyttö, niin tämän sarjan päähenkilö Rae (Sharon Rooney) on lihava ex-mielisairaalapotilas, jolla muutenkin ongelmia riittää. Rae on samalla rakastettavan suloinen omassa kipuilussaan ja toisaalta sitten taas osaa olla todella raivostuttava. "Tsemppaapas nyt vähän tyttö!" tekisi mieli usein toivottaa täältä täti-ihmisen ikäryhmästä.

Minuun kolahti tämä sarja sen verran kovaa, että olen katsonut pariin kertaan Areenassa olevan ekan kauden sekä ne jaksot parhaillaan menevästä 2. kaudesta mitkä muuta kautta on löydettävissä. Ei ollenkaan ihmetytä, että tästä sarjasta tuli yllätysmenestys, koska vaikka unohtaisi omat samaistuspisteeni 90-luvun lihavaan "vähän erilaiseen" teinityttöön, niin onhan tämä muutenkin aivan loistava ja aihepiiriltään sellainen mitä ei ihan näin avoimessa mittakaavassa olla nähty. Sarja perustuu Rae Earlin omaelämänkerralliseen kirjaan ja ehkä sen takia henkilöhahmot ovat niin harvinaislaatuisen aitoja. Sharon Rooneyn lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hienoa työtä ja 90-luvun tunnelma on saatu aikaan aivan täydellisesti.

Sarjan toinen kausi ei ole tähän mennessä ehkä yltänyt ihan ykkösen tasolle, mutta erittäinkin nostalgisen täyteistä seurattavaa sekin. Hahmojen enkkuaksentit ovat myös aivan ihania!




Ainoat oikeat

Ohjaus: Saara Cantell
Pääosissa: Anna-Maija Tuokko, Antti Reini, Ilkka Villi
(2013)

Tyttö tapaa pojan (Anna-Maija Tuokko, Ilkka Villi). Rakastuvat. Poika katoaa. Tyttö suree. Tyttö tapaa toisen pojan. Tai eihän mikään tyttö ole vaan aikuinen nainen ja poikakin keski-ikäinen mies, joka sattuu olemaan myös Suomen pääministeri (Antti Reini). Suhdehan tästäkin viriää, mutta esteenä elämänsä loppuun onnellisena elämiselle on se, että se kadonnut poika löytyykin kadoksista.

Laitetaanpa ihan ekaksi se, mikä minusta oli tämän elokuvan paras puoli. Eva & Manu ja hieno versio Nino Rotan sävellyksestä, joka on Suomessa tunnetaan nimellä Kun aika on:



Tämä oli tälläinen suht höpsäkkä suomalainen romcom. Elokuvasta nauttiakseen piti todellakin pistää aivot off-tilaan ja pidätellä epäuskoaan juonenkäänteitä kohtaan. Elokuvan näyttelijät olivat minulle tuntemattomia muuta kuin nimeltä sivuroolissa revitellyttä Inka Kallénia lukuunottamatta. Vaikka Anna-Maija Tuokko oli kovin suloinen Hannana, niin kemiat hänen ja elokuvan miesten kanssa ei vaan minusta toimineet niin hyvin olisi pitänyt. Antti Reini ei ehkä nyt ihan kamalan uskottava muutenkaan sauliniinistömäisine habituksineen pääministerinä ollut. Pääministerin avustajaa esittänyt Sampo Sarkola tuntui tekevän jotain ihan omaa elokuvaansa slapstick-komedian keinoin ja vaikka nauruja tietenkin hänen kustannuksellaan irtosi, niin elokuvan yleisilmeiseen ei tuo mene kyllä soveltunut lainkaan.

Mitäs vielä? Niin, kovin kiire tuli tässäkin elokuvassa. Yhtäkkiä vedettiin vauhdilla kohtaus per vuosi, jotta päästäisiin siihen lopputulokseen mikä pisti kieltämättä itsenikin pyyhkimään hieman kyyneliä silmäkulmista.

Linkit:



Lauren Beukes: The Shining Girls

(2013)

The girl who wouldn't die. Kirby is lucky she survived the attack. She is sure there were other victims less fortunate, but the evidence she finds is ... impossible. Hunting a killer who shouldn't exist. Harper stalks his shining girls through the years - and cuts the spark out of them. But what if the one that got away came back for him?

Omien merkintöjen mukaan luin tämän jo kuukausi takaperin, joten muistikuvat kirjasta ovat päässeet jo vähän haalenemaan. Silloinkin tämän kirjan kanssa kävi niin kuin monien muidenkin viimeaikaisten lukuyritelmieni kanssa, aloitan lukemisen ja sitten lukeminen keskeytyy ja päivien ja viikkojen tauon jälkeen huomaan, että lukeminen pitää aloittaa alusta, jotta saisi taas kiinni siitä mistä tässä olikaan kyse.

Kuten olen tainnut aiemminkin mainita, en usein lue kirjoja muulla kielellä kuin suomeksi. Tämä kuitenkin muodosti poikkeuksen, koska olin menossa kirjastoon muissa asioissa samana päivänä kun bongasin tämän Kristan blogista ja kirjastossa sattui alkuperäiskielinen teos odottelemaan. Kirjan englanninkielisyys varmasti vaikutti paljon lukukokemukseeni, koska koin suoraan sanottuna kielen suhteellisen hankalaksi ymmärtää. Useassa kohtaa piti lukea lause tai pari useampaan kertaan ja yrittää ymmärtää, että mitähän tämä nyt oikeastaan tarkoittaa, siltikään ymmärtämättä mikä vaikeutti aika lailla otteen saamista lukemastaan.

Kirja siis oli teemaltaan aikamatkustus meets sarjamurhaajadekkari. Suurin osa tapahtumista sijoittui kahteen aikatasoon vuosien 1931-1932 ja 1992-1993 väliin. 1930-luvun tapahtumat olivat Harperin maailmaa ja 1990-luvulla sitten seurattiin Harperin kynsistä selviytyneen Kirbyn ponnistelua murhaajan löytämiseksi. Välissä sitten poukkoiltiin yksittäisten lukujen verran muissakin vuosissa ja tapahtumissa missä sivuhenkilöiden - pääasiassa Harperin uhrien - tarinat nousivat keskiöön. Väkivaltaa näissä murhakuvauksissa riitti ja suurta epäoikeudenmukaisuutta kun Harper tuli ja pyyhkäisi pois elämän johon oli juuri päässyt sympatiseeraamaan.

Kirjan luettuani jäi vähän sellainen olo, että en oikein ymmärtänyt koko kirjan pointtia. Siinä oli vähän kaikenlaista ja tuntui kuin kirjailijaltakin oli vähän hukassa, että mitähän tällä kaikella nyt tekisi. Toisaalta tapahtumat etenivät hitaasti ja toisaalta sitten taas loppu oli vähän sellaista, että koitetaanpa nyt äkkiä vaan kursia tämä kasaan. Ei tämä mikään huono kirja ollut ja ihan mielelläni sen luin sen jälkeen kun olin päässyt alkuvaikeuksien yli, mutta eipä myöskään mikään maailman mieleenpainuvin tai mullistavin.


sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Marja Björk: Poika

(2013)

Marion eli Makke on aina tiennyt olevansa poika. Perhe yrittää pakottaa Makkea tytöksi ja suojella häntä ulkopuolisilta. Välillä äiti tuntuu tajuavan lastaan ja välillä taas ahdistaa hänet nurkkaan. Naiseksi kasvaminen, pukeutuminen, kaverisuhteet, koulunvaihdot, seurustelu. Muiden nuorten ilon aiheet ja arki ovat Makkelle pelottava temppurata, jolla hän taiteilee yksin.

Olen lukenut Marja Björkiltä aiemmin Posliinin, eikä siitä oikein jäänyt muuta mieleen kuin kirjailijan nimi. Melko neutraali ja mieltäliikauttamaton lukukokemus oli, vaikka aihe oli rankka ja kiinnostava. Vähän samanlaiset jälkimietteet jäivät tästä kirjasta, jonka poimin ehdottomasti luettaviin kirjoihin silloin kun se taannoin paljon blogeissa pyöri.

Kirjan päähenkilön äänellä kerrottu tarina on aidonoloinen ja nuoren ihmisen kieli on tavoitettu hyvin. Tässä kohtaa ei yllätä tieto siitä, että kirja perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin. Myöskään kirjan muiden henkilöiden uskottavuudessa ei ollut valittamista, vaan tuntui kuin olisi saanut seurata ihan aidon perheen elämää kaikkine rosoineen ja kolhuineen.

Se mikä kuitenkin muodostui kirjan edetessä minulle uskottavuuden kannalta ongelmaliseksi, oli, että kaikki henkilöt tuntuivat olevan täysin tietämättömiä transsukupuolisuuden käsitteestä. Kirjan alkupuolella luulinkin, että ollaan kenties ajassa muutama kymmentä vuotta taaksepäin, aikana jolloin GLBTQ-asiat olivat huomattavasti näkymättömämpiä ja vaietumpia. Kun kuitenkin ilmeni, että ollaan melkein nykyajassa ja nettikin olisi käytössä, niin alkoi enenevissä määrin ärsyttää ettei edes päähenkilö itse alkanut tutustua oma-alotteisesti aihepiiriin ja kaikki muutkin ympärillä olevat olivat asian kanssa aivan hämmennyksissään. Miten turhaan niin paljon kärsimystä ja ahdistusta vain sen takia, että ei syöttänyt nettiin hakusanoja "tyttö joka haluaa olla poika".

Olisin varmasti pitänyt kirjasta paljon enemmän mikäli siinä ei olisi ollut tätä epäkohtaa. Koko Maken kipuilu ja sopeutumattomuuden tuntemukset alkoivat minusta tuntua lähes itseaiheutetulta, koska mahdollisuuksia tiedon löytämiseen tässä ajassa olisi eikä yksin olisi tarvinnut jäädä asioita murehtimaan. Tilanne olisi ollut aivan eri jos kirja olisi sijoittunut kauemmas menneisyyteen ja tapahtumapaikka ollut joku syrjäisempi ja ahdasmielisempi kuin Helsingin Kallio.

Vaikka tämä itseäni tosiaan melkoisesti häiritsi, niin en nyt halua teilata muuten kirjaa ihan täysin, koska se on kyllä tärkeästä aiheesta kirjoitettu eikä ollenkaan huonosti. Varsinkin niille ketkä transsukupuolisuuteen eivät muuten paljon ole tutustuneet tai aihepiiriä muuten ymmärrä, tämä varmasti tarjoaa paljon uutta ajateltavaa.


maanantai 6. tammikuuta 2014

Lyhyesti viimeaikaisista

Blogitauko ei ollut erityisesti suunnitelmissa, mutta niin vain kävi, kun ensi vei kiireet ja sitten vei kiireen aiheuttama väsymys. Kiireen ja muun takia ei vuoden viimeisille viikoille paljon mahtunut myöskään sellaista mistä olisi ollut blogiin kirjoitettavaa, mutta jotain kuitenkin, ja ajattelin ne nyt summata näin yhteen kirjoitukseen, jotta eivät jää rästiin roikkumaan tästä ikuisuuteen.



The Counselor 
(2013)

Cameron Diaz is Da Bitch. Tämä on se asia mikä minulle jäi parhaiten mieleen Ridley Scottin hidastempoisesta elokuvasta, joka tuntuu saaneen varsin vaihtelevan vastaanoton. Itselleni hidastempoisuus ja taustojen selittelemättömyys toimi, eikä aika käynyt ollenkaan pitkäksi, mutta muitakin mielipiteitä on. Myös Diazin roolisuoritus, joka oli hyvinkin omaan makuuni, on myös täysin vastakkaisia reaktioita herättänyt. Mielestäni Diazin esittämä Malkina ei suinkaan hahmoista ollut se, jonka ympärillä olisi epäuskottavuuden verho leijunut, ainakaan siinä määrin kuin hänen kumppaninsa Reinerin (Javier Bardem) töttöröö-meinigissä. Melko yhdentekevä elokuva kuitenkin kaiken kaikkiaan.

Linkit:





Stephen King: Tukikohta
(The Stand, 1978/1990)

Ensimmäinen lukemani King. Ensimmäinen lukemani kirja, jossa käsitellään ihmiskunnan massatuhoa. Yksi minuun voimakkaimmin vaikuttaneista kirjoista ikinä. Tätä ennen en ole lukenut kirjaa toistamiseen tuon parikymmentä vuotta sitten olleen ensi kerran jälkeen. Ei sillä etteikö olisi halua ollut, mutta olen koittanut luottaa sattumaan, eikä sattuma ole antanut huonosti saatavilla olevan kirjan olla kirjaston hyllyssä silloin kun minä olen ollut hyllyä katsomassa. Joku aika sitten hankin kirjan (tai siis kirjat, suomeksi julkaistu kahdessa osassa) itselleni ja odotellut oikeaa hetkeä. Sellaista jolloin mikään muu kirja ei jaksaisi houkuttaa kuin tämä, koska tämän tiesin houkuttavan aina.

Ensimmäisestä lukukerrasta muistin hyvin edelleen vahvan aloituksen ja sen miten mukaansatempaavaa oli, kun sekalaisen henkilögallerian kautta kuvataan 99-prosenttisen kuolleisuuden aiheuttavan viruksen leviämistä Amerikan Yhdysvalloissa. Tästä kirja sitten päätyy eeppiseen hyvän ja pahan taistoon, joka ei enää yhtä hyvin jaksanut kiinnostaa teini-ikäistä lukijaansa, joka minä silloin olin. Nyt uusintakierroksella minulle kelpasi hyvin tuokin puoli, kun apokalyptisessä maailmassa itsessään ei ole enää mitään uutta ja ihmeellistä. Hyvin osaa King hyytävän, selittämättömän, totaalisen pahuuden kuvata ja kyllä tämä nyt edelleen minusta parhaita Kingejä on, vaikka en tosiaan ihan pysty arvioimaan sitä miten kirjaan suhtautuisin ellei siihen sitoutuisi massiivista nostalgian painolastia.

Uusintalukemisella vahvistui myös se ihmetys mitä aikuistuessani olen tuntenut siitä, että tämä oli koulukirjastoon hankittu lainattavaksi. Enpä oikein tiedä olisivatko esimerkiksi omat ylisuojelevaisuuteen taipuvaiset vanhempani hyväksyneet juuri teiniytyneen lapsensa tätä lukevan jos olisivat sisällön tunteneet.

Linkit:





Pekka Hiltunen: Iso
(2013)

Joululahjoja metsästäessäni, tämä tarttui mukaan omaksi lukemiseksi. Olinhan tiennyt jo kirjasta ensi kertaa kuullessani, että tuon tulen lukemaan, joten oli ihan luonnollista, että näin tapahtui kun kirjoja oli sopivasti tarjolle noukittu. Luen varmaan tämän vielä uudelleen ja kirjoitan sitten enemmän, mutta ihan päälimmäiseksi tunteeksi jäi kyllä pettymys ja harmitus. Kirja on aiheeltaan sillä tavalla minulle omakohtainen, että olen ollut päähenkilön kanssa vastaavissa kilolukemissa, mutta en ole kokenut maailmaa ollenkaan niin vihamielisenä paikkana millaisena se Anni Kantolle näyttäytyy. Kirjan hyvä sanoma pilaantui liian överiksi kuvatulla läskikammoisuudella. En tiedä kuinka hätiköiden tein johtopäätöksiä ja siksipä pitää kirja vielä uudemman kerran lukea, mutta ensilukukerta ei ollut ollenkaan voimaannuttava (hah, sainpa käytettyä tätä hienoa muotitermiä) kokemus miksi olen jotenkin kuvitellut haastattelujen yms. perusteella kirjalijan sen tarkoittaneen, vaan pikemmin päin vastoin.

Linkit:





Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire)
(2013)

Tästä voisin toistaa samat sanat mitä Matkijanärhi-kirjan kohdalla. Nälkäpelin pitäisi ärsyttää minua aivan älyttömästi, mutta jostain syystä se ei ärsytä, vaan tätä elokuvaa katsoessakin oikein huokailin, kun kaikki oli vaan niin oikein tehty ja kaikki henkilöhahmot niin oikeanlaisia, niin miellyttäviä, hyvikset ja pahikset niin ikään. No, Katnissin vastaparina olevat nuoret mieshahmot ovat kyllä melko valjuja, eivätkä Peetaa ja varsinkaan Galea esittäneet näyttelijät heihin sen enempää puhtia saaneet, mutta koska tämä on niin vahvasti Katnissin tarina, joten hyvä vaan, että seinäruusut pysyvät seinäruusuina. Jennifer Lawrence taasen edusti lähes täydellisyyttä hipovaa naiskauneutta - ja naistyyppiä ylipäätään - silloin kuin ei ollut liiaksi pyntättynä ja tällättynä. Elokuvakokemuksessa minua yllätti myös se, että en ollutkaan yleisössä ainoa aikuisikäinen, enkä edes vanhin, vaan yllättävän heterogeenistä porukkaa lappoi sisään elokuvaan, jonka olin kuvitellut vetävän lähinnä teinityttöjä katsomoon.

Linkit:





Crazy, Stupid, Love. 
(2011)

Eräs välipäivistä sujui niinkin hohdokkaissa merkeissä kuin Buzzfeedin yms. listoja kolutessa ja tässä yhteydessä eksyin jotenkin katsomaan Youtubesta seuraavan pätkän, jossa tämän elokuvan eräs parhaita kohtauksia on esitetty:


Pätkän perusteella totesin, että vaikka elokuvan olen joskus aiemmin jo nähnyt, niin se taitaisi kestää toisenkin katsomisen. Jätän yleensä ihan mielellään väliin romanttiset komediat, mutta tämä oli ihan asiallinen tapaus ja herätti useampiakin naurunpyrskähdyksiä. Emma Stone on valloittava vähän erilaisena (Hollywoodin mittapuulla) naissankarina ja Ryan Gosling, jonka charmi on muutoin jäänyt vähän hämäräksi, näyttää tässä sen, että äärettömään itsevarmuuteen se taitaa aikalailla perustua. Ihan mukava pikkupätkä jos katsoa komedian, joka oikeasti on jollain tapaa hauska.
 
Linkit:





Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug)
(2013)

En ole suuren suuri TSH-fani, en kirjan, enkä elokuvien, joten oli vähän yllättävää, että pidin niin paljon Hobitin ensimmäisestä osasta, jonka menin katsomaan lähinnä 3D HFR -tekniikan takia. Itse asiassa Hobitti oli elokuvana paljolti sellainen millainen olisin TSH:n halunnut elokuvana olevan, koska siinä oli sitä viipyilyvyyttä, hitautta ja paikallaanpolkemista mikä jäi TSH-elokuvista puuttumaan (vaikka tuota oli kirjassa yllin kyllin). Ymmärrän toki ettei tämä käytännön syistä ollut TSH:n kohdalla mahdollista, joten ihan mukava nähdä se nyt Hobitissa, vaikka ennakkoon tuntuikin oudolta, että lyhyt tarina oli pitkitetty moneksi monen tunnin elokuvaksi.

En ole Hobitti-kirjaa itse lukenut, mutta täysin tuntematon tarina ei ole, koska ala-asteen opettajani luki sen aikoinaan luokallemme pätkissä ääneen. Parhaiten muistiin jäi kuitenkin oikeastaan vain Bilbon ja Klonkun kohtaaminen ja kun se meni jo ensimmäisessä elokuvassa, niin nyt oli mukavasti jännitystä kun ei koko ajan tiennyt mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Pikkasen turhan paljon tässä oli väkivallalla mässäilyä, jopa komediallisena keinona, mikä ei minusta nyt olisi ollut tarpeen, vaikka kohteeni olikin sellaiset epäoliot kuin örkit ja jättiläishämähäkit. Kolmiodraamarakkaustarinan ujuttaminen mukaan laski myös vähän pisteitä.

Kävin tämänkin katsomassa 3D HFR:nä ja hieman liian tarkkaa kuvaa tulee tuolla tekniikalla. Tai ehkä se toimisi paremmin ellei elokuvassa olisi niin vahvasti maskeerattuja hahmoja, joiden uskottavuus kärsii vielä tavallista enemmän kun kaikkea saa tarkastella teräväpiirteisenä. 3D:tä oli sentään osattu oikeasti käyttää, mitä harvemmin näissä 3D-elokuvissa näkee.

Linkit: