torstai 30. toukokuuta 2013

Shooter

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Mark Wahlberg, Michael Pena, Danny Glover
(2007)

Ex-tarkka-ampuja Bob Lee Swagger (Mark Wahlberg) viettää hiljaiseloa syrjäisessä piilopirtissään kun häntä lähestyy everstiksi esittäytyvä mies (Danny Glover) kumppaneineen ja pyytää apua presidentin suunnitellun salamurhan estämiseen. Hieman harkittuaan pyyntöä, Swagger suostuu tehtävään, mutta saakin huomata olevansa kohta pakojalalla epäiltynä murhayrityksestä, jonka mahdollista toteutusta hänet oli palkattu tutkimaan.

Vastoin tapojani en kirjoittanut ajatuksiani elokuvasta heti ylös ja nyt kun on muutama päivä kulunut elokuvan katsomisesti niin tästä melko mitäänsanomattomasta elokuvasta ei ole enää juuri mitään mielessä.

Katsoin tämän oikeastaan vain siksi, että tykästyin ohjaaja Fuquen uusimpaan elokuvaan Olympus on valloitettu ja arvelin, että tässä hänen vanhemaassa elokuvassaan voisi olla samanlaista viihdyttävää toimintaa, jota voi katsoa kun haluaa kokea jotain mikä ei vaadi erityisemmin ajatustoimintaa.

Toimintaa tässä oli, mutta viihdyttävyyden kanssa oli vähän niin ja näin. Melkoisen ennalta-arvattavaa oli kaikki ja kun pääosassakin vielä oli Mark Wahlberg niin ei hänkään oikein elokuvaa pelastanut. Se kuitenkin pitää sanoa, että toisin kuin esimerkiksi hiljattain näkemässäni Broken Cityssä, tässä Wahlbergin kasvoilta jopa kuvastui tunnetiloja, joten siinä mielessä vähän uskottavampi oli hän roolissaan.

Linkit:



keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Englanninkielinen alkuteos: To Kill a Mockingbird
(1960)

Kuin surmaisi satakielen on tarina Yhdysvaltain syvästä etelästä 1930-luvulla. Romaanin kertojaminä on pieni tyttö, jonka tuomari-isä Atticus Finch puolustaa oikeudessa neekeriä ja joutuu samantien vastakkain syvällä piilevien ennakkoluulojen, patoutumien ja rotuvihan kanssa. Finchin lapsille, Scoutille ja Jemille, pieni ja turvallinen Maycombin kaupunki Alabamassa on ollut kasvuympäristönä kuin pumpulia, kunnes se tosipaikan tullen näyttää myös tuikeimmat kasvonsa.

En ole lukenut aiemmin tätä kirjaa, mutta tämä ei silti ole ensikosketukseni tähän klassikkoteokseen. Pari vuotta katsoin Kuin surmaisi satakielen (1962) elokuvana, joka niin ikään nauttii klassikon mainetta omana itsenään. Myöskin lukemani version kanteen oli nostettu hahmot elokuvan näyttelijöinä, Gregory Peck heistä tunnetuimpana.

Minulle jäi kirjasta vähän sama olo kuin aiemmin elokuvasta. Periaatteessa kiinnostava kertomus ja hyvin kerrottu, mutta jotenkin en saanut siitä otetta. Mietiskelin vähän jälkikäteen mistä tämä olisi mahtanut johtua ja ehkä yksi selitys on siinä, että tarinan rakenne on jotenkin epätasapainoinen. Suuri osa kirjasta on nuoren Scoutin (Jean Louise) kasvutarinaa, joka sijoittuu usean vuoden ajalle ja sitten vasta aika loppupuolella päästään Tom Robinsonin oikeudenkäyntiin, joka kuitenkin on se osuus joka kertomuksesta parhaiten tunnetaan ja nostetaan keskiöön kuten lukemani version kansikuvassa. Ei voi toki kiistää etteikö Tom Robinsonin tapaus ja siihen liittyvä rotuviha olisi koko ajan kirjassa taustalla, uinuen ja pahanenteisesti.

Harper Lee kirjoitti kirjan kolmikymppisenä omiin lapsuusmuistoihinsa pohjautuen. Syystä tai toisesta tämä on jäänyt Leen ainoaksi kirjaksi mikä tietenkin herättää hieman ihmetystä kun kuitenkin on Pulizer-palkitusta kirjasta kyse. Lee vaikuttaa tosin muutenkin hieman eksentriseltä persoonalta, koska on palkinnoista huolimatta esimerkiksi kieltäytynyt julkisista puheista. Sellainen mielenkiintoinen kirjallinen yksityiskohta tähän kirjaan vielä liittyy, että eräs kirjan lapsihenkilöistä on saanut innoituksen Truman Capotesta, joka oli Harper Leen lapsuudenystävä.

Linkit



Love

Ohjaus: William Eubank
Pääosissa: Gunner Wright
(2011)

Kapteeni Lee Miller (Gunner Wright) on pitkästä aikaa ensimmäinen asukas kansainvälisellä avoruusasemalla. Eräänä päivänä yhteys maahan katkeaa. Miller jatkaa elämäänsä asemalla, mutta yksinäinen elämä ilman ihmiskontakteja ei ole aivan helppoa.

Tämän pienebudjetin lyhyt elokuva (84min) alkaa mielenkiintoaherättävästi. Näkymä avaruudesta maahan vaihtuu kuviin Yhdysvaltain sisällissodan taahtumista. Tämä on varmaan yksi onnistuneimpia elokuvan aloituksia mitä olen nähnyt, se sai todella odottamaan tulevaa ja ihmettelemään, että mistä tässä on kyse.

Valitettavasti kuitenkaan elokuva ei oikein pystynyt vastaamaan alun luomiin odotuksiin. Keskivaiheilla elokuva oikein junnasi paikoillaan kun mitään ei kertakaikkiaan tapahtunut. Koska tiesin jo ennakkoon elokuvan olevat lyhyt niin päätin olla katsomatta kelloa, ajatellen, että ei tämä enää kovin kauaa voi kestää.

Avaruusseikkailu 2001:n vaikutus näkyi selvästi, liiankin selvästi. Jotkin osat elokuvasta olivat melkeinpä suoraa kopiota tuosta klassikosta. Ilmeisesti Angels & Airwaves -yhtye, jonka tuottama elokuva on, oli halunnut levynsä kylkeen taiteellisen scifi-elokuvan, mutta olisi siihen nyt vähän suuremman ripauksen omaperäisyyttä lisätä.

Gunner Wright selviää ensimmäisestä elokuvaroolistaan ihan kunnialla. Hänen hidas ja vähäeleinen reagointinsa tapahtumiin oli oikein uskottavan tuntuista.

Linkit:



tiistai 28. toukokuuta 2013

John Fowles: Neitoperho

Englanninkielinen alkuteos: The Collector
(1963)

"Neitoperho" on trilleriksi kehitetty nykyaikainen muunnelma vanhasta aiheesta, "kaunottaren ja hirviön tarinasta". Jännittävä kuin poliisiraportti on konttoristi Frederick Cleggin värittömyydessään suggestiivinen kertomus siitä, kuinka hän suunnittelee kaukaa ihailemansa tuntemattoman nuoren tytön ryöstämistä, toteuttaa aikeensa ja pitää tyttöä vankina autiossa talossa. Omalaatuista vanginvartijan tointaan hän harjoittaa yhtä pikkutarkasti kuin hän vaalii perhoskokoelmaansa eikä jätä mitään sattuman varaan. Tyttö puolestaan kertoo tapahtumat omasta näkökulmastaan, ja romaani päättyy yllättävään, karmivaan huipennukseen.

Luin tämän kirjan kymmenisen vuotta sitten, tai ehkä hieman enemmän, ja kirja teki minuun silloin valtavan vaikutuksen. Sellaisen vaikutuksen, että kirja ei ole oikeastaan koskaan lähtenyt kokonaan mielestäni. En ole kuitenkaan kirjaa sittemmin lukenut uudestaan, ennen kuin nyt. Vaikuttavuudestaan huolimatta olin jotenkin ehtinyt unohtamaan loppuratkaisun, joten siinä mielessä sain jännittää lukiessa kuin ensikertalainen.

Kirja alkaa osuudella, jossa kidnappaajaksi ajautuva Fredrick Clegg on minäkertojana. Vaikka mies on selvästi häiriintynyt, niin jotenkin Fowles onnistuu kuvaamaan hänen ajatuksiaan niin, että Frederick tuntuu lähinnä hieman sympaattiselta reppanalta, joka ei vain oikein ole löytänyt paikkaansa maailmassa. Ehkä tämä jonkumoinen samaistuminen tarinan "hirviöön" olikin se seikka mikä sai kirjan painumaan niin hyvin mieleen. Varsinkin kun samaistuminen vaihtuu pian samaistumiseen ryöstettyyn tyttöön Mirandaan, sitten kun hän pääsee kertomaan tarinan omasta näkökulmastaan. Miranda ei ole mikään pelkkä nätti tyttö, vaan lahjakas ja syvällisesti ajatteleva nuori nainen, joka pohtii monipuolisesti menneisyyttään ja tilannetta johon on joutunut. Myös Mirandan ajatukset osaa Fowles kuvata hyvin uskottavasti, ja useasti kirjaa lukiessa tuntuu kovin traagiselta, että nämä henkilöt ovat päätyneet keskenään niin hankalaan tilanteeseen, josta on vaikea keksiä ulospääsyä.

Kirja oli yhtä vaikuttava kuin olin muistanutkin. Nytkin kun kirja lepää vieressäni, niin paljon tunteita herää kun vain katsahdankin siihen. Paljon muuta kirjasta on vaikea sanoa kertomatta liikaa. Ehdottomasti suosittelen.

Linkit



maanantai 27. toukokuuta 2013

Seeking a Friend for the End of the World

Ohjaus: Lorene Scafaria
Pääosissa: Steve Carrell, Keira Knightley
(2012)

Dodge (Steve Carrell) on keski-ikäinen vakuutusmyyjä, joka viettää arkista elämää kun maapalloa alkaa lähestyä uhkaava asteroidi. Pelastusyritykset epäonnistuvat ja ihmiskunta jää odottamaan kolmen viikon kuluttua koittavaa maailmanloppua. Dodge päätyy lähtemään tien päälle naapurista löytyneen Pennyn (Keira Knightley) kanssa. Kummankin tavoitteena on päästä rakkaimpiensa luo vielä kerran ennen kuin maailma kohtaa loppunsa.

Todella odottamaton pari oli onnistuttu tämän elokuvan pääosiin löytämään enkä ole ihan varma toimiko se ihan joka hetki, mutta ihan sympaattinen elokuva oli kuitenkin kyseessä. Vaikka maailmanloppua on paljon käsitelty niin aihetta on harvemmin nähty tälläisessä romanttisessa komediallisessa draamassa.

Elokuva on rakenteeltaan aika tyypillinen roadtrip. Matkustetaan paikasta toiseen ja matkan varrella tielle osuu kaikenlaisia kohtaamisia. Samalla päähenkilöiden välit syvenevät. Elokuvan loputtua minulle jäi sellainen tunne, että enemmänkin näistä aineksista olisi voinut saada ja nyt jäi tarinasta "se jokin" puuttumaan.

Keira Knightley on inhokkinäyttelijöitäni ja jos olisin etukäteen huomannut hänen olevan tässä elokuvassa niin se olisi voinut jäädä katsomatta. Ihan mukavan roolin kuitenkin Keira teki tässä teki, eikä hänen maneerinsa olleet ihan pahimmillaan. Vaikka Steve Carrell on kovin yksi-ilmeinen, niin symppis hän on silti ja mukavaa seurattavaa "värittömän miehen" stereotyyppinä.

Linkit:



lauantai 25. toukokuuta 2013

Hunter Prey

Ohjaus: Sandy Collora
Pääosissa: Clark Bartram, Damion Pointier, Isaac C. Singleton Jr.
(2010)

Avaruusalus haaksirikkoutuu aavikkoplaneetan pinnalle ja kuljettuna ollut vanki (Clark Bartram) pääsee pakenemaan. Putoamisesta selviytyneet sotilaat lähtevät jäljittämään vankia ohjeinaan ottaa vanki kiinni elossa. Apujoukot ovat saapumassa vasta kolmen vuorokauden kuluttua ja siihen asti sotilaat, etunenässään Centauri 7 (Damion Pointier) ja Komentaja Karza (Isaac C. Singleton Jr.), ovat omillaan karun planeetan pinnalla. Kuka selviää ankarissa olosuhteissa ja mitä oikeastaan on koko vankikuljetuksen taustalla?

Olipas retrohenkinen pienen budjetin scifi-pätkä. Aluksi tuli mieleen vakavampihenkinen Tähtien sota, ja sitten tarinan edistyessä Star Trek TOS (The Original Series), johon tämä ehkä paremmin vertautuukin. Kun ollaan autiomaassa niin selviää edullisesti kun ei tarvitse satsata lavastukseen sen kummemmin. Harvat erikoistehosteet olivat aika kökköjä ja niissä budjetin pienuus näkyi, mutta puvustus ja maskeeraus oli ihan asiallista, toki melko perinteisellä linjalla liikuttiin.

Tarinaan oli koitettu ladata jotain yllättäviä kohtia, jotka eivät tosin itseäni päässeet kovinkaan yllättämään. Olisin pitänyt elokuvasta huomattavasti enemmän mikäli olisi oltu poikettu enemmän siltä tutulta polulta, mitä elokuvan alkupuoli sai minut jo vähän toivomaan.

Vaikka vanhanaikainen meininki oli tässä elokuvassa se juju, niin minulle se oli myös asia, mikä eniten ärsytti. Musiikki oli suorastaan naurettavaa. Myöskään rodullinen tyyppiroolitus ei erityisesti miellyttänyt.

Linkit:



Patricia Cornwell: Scarpetta

Englanninkielinen alkuteos: Scarpetta
(2008)

Kun kääpiö Oscar Bane löydetään yltä päältä eressä naisystävänsä Terri Bridgesin ruumiin viereltä, vaikuttaa selvältä, että hän on syyllinen julmaan kidutusmurhaan. Bane kieltäytyy puhumasta muille kuin Kay Scarpettalle, johon hän on ihastunut nähtyään kuolinsyyntutkijan CNN:llä. Ensin vaikuttaa siltä, että Bane on sairas vainoaja - mutta voiko hänen harhaiselta kuulostava tarinansa sittenkin olla totta? Samaan aikaan mediaa kuohuttaa anonyymi internet-sivusto, joka levittää rajuja huhuja ja valokuvia Kay Scarpettasta. Jollakin on pelottava pakkomielle, ja kuolinsyyntutkijan tuore aviomies Benton Wesley ja sisarentytär Lucy ovat syystäkin huolissaan Kenellä voi olla niin yksityiskohtaista tietoa muun muassa Pete Marinon katoamiseen johtaneesta järkyttävästä välikohtauksesta? Jäljet alkavat johtaa lähelle - aivan liian lähelle - poliisin omia piirejä.

Tämä 16. Scarpetta-romaani ei ehkä ollut se kaikkein otollisin valinta Patricia Cornwellin rikosromaaneihin tutustumiseen, mutta kun tämä oli kirjastossa nostettu esiin kun siellä muilla asioilla pistäydyin, niin en malttanut sitä olemaan ottamaan mukaani. En tosiaan ole Cornwellilta aikaisemmin lukenut kuin Murhamiehen muotokuvan, ja tuo oli niin käsittämätön tekele tarkoitushakuisissa tulkinnoissaan, että Cornwellin fiktiivinen tuotanto alkoi kiinnostaa - näinkö heppoisasti myös nuo kuulut dekkarit ovat juoneltaan rakennettu?

Aluksi kirja ei oikein tahtonut ottaa minua mukaansa, koska henkilöhahmoilla oli selvästi historia, josta olisi ollut hyvä olla tietoinen, vaikka kirjailija vähän sitä kertailikin, jotta tälläinen tuorekin lukija voisi päästä kärryille. Kun sitten itse rikostapauksen selvittely pääsi vauhtiin niin kiinnostuin jonkin verran, koska tapauksessa vaikutti olevan niin kummallisten asioiden sekametelisoppa, jonka salojen paljastumista oikein odotti. Jossain puolivälin jälkeen käväisi jopa mielessä, että harmi kun kirjaa on näin vähän enää jäljellä. Loppu ei sitten kuitenkaan minua miellyttänyt, se oli jotenkin epäuskottava ja jätti joitain kummallisuuksia selvittämättä.

Epäuskottavuus oli se mikä minua muutenkin kirjassa vaivasi koko ajan. Päähenkilöt eivät vaan kertakaikkiaan tuntuneet minusta oikeilta ihmisiltä eikä heidän väliset suhteensa oikeilta ihmissuhteilta. Ainoat edes vähän todellisilta tuntuneet hahmot olivat niitä, jotka esiintyivät vain tämän kirjan tarinassa.

Ei tainnut tämä kirja tyydyttää uteliaisuutta, jota koin Cornwellin tuotantoa kohtaan, koska edelleen minulle jäi vähän ihmettelevä olo siitä miten näin heikolla henkilökuvauksella on voinut saavuttaa niin valtavan suosion. Pitää siis ilmeisesti vielä palata Scarpettan tarinan alkupäähän katsomaan josko se avaisi minulle Cornwellin salaisuuden.


Linkit



Paluu nettipimennosta

Viikko vierähti paikassa, jossa nettiin pääsyn kanssa oli vähän niin ja näin, joten blogissa on ollut hiljaista. Olen kuitenkin viikon aikana lukenut ja katsonut, ja kirjoitellut ylös heränneitä tunnelmia, joita seuraavissa postauksissa.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Englanninkielinen alkuteos: The Catcher in the Rye
(1951)

J. D. Salingerin romaani on Yhdysvaltain nykykirjallisuuden eläviä klassikkoja, kuuluisi Odysseus-tarina 16-vuotiaasta Holden Caulfieldistä, joka on saanut potkut koulustaan, koska on osoittautunut välinpitämättömäksi, eikä ole menestynyt. Holden karkaa koulusta kotikaupunkiinsa New Yorkiin ja elää siellä pari levotonta vuorokautta "omaa elämäänsä" haluamatta ja uskaltamatta kohdata vanhempiaan. Kirja on "mieletön juttu" harhailusta suurkaupungissa, jazz-klubeissa, yökerhoissa, museoissa, hotelleissa, kaduilla; täynnä hauskoja, jännittäviä, järkyttäviä, yllättäviä ja ei-niinkään-miellyttäviä kokemuksia.

Nyt tuli tämän klassikon vuoro, joka on 100 kirjaa -listallani sekä yksi kirjoista, jonka ajattelin lukea osana Kaksoisolentoja-haastetta yhdessä Aksolotli Yliajon kanssa. Tiesin kirjasta etukäteen suunnilleen sen, että John Lennonin murhaaja Mark Chapman kantoi kirjaa mukanaan ja oli jollain tapaa niin samaistunut kirjan päähenkilöön Holden Caulfieldiin, että koki olevansa hän. Tämä loi tietynlaista ennakkokäsitystä kirjasta, joka osoittautukin sitten aika erilaiseksi mitä olin kuvitellut.

Luin kirjan Pentti Saarikosken suomennoksena, joka puhekielisellä tyylillä oli varmasti aika suuri osa viehätyksessä jota kirjaa kohti tunsin. Tyyli vei lukiessa niin mukanaan, että hetken jopa pohdin pitäisikö minun koittaa kirjoittaa blogitekstini samalla tyylillä, mutta koska pelkäsin etten onnistuisi tavoitteessani niin hylkäsin ajatuksen. Tässä kuitenkin pieni tyylinäyte siitä miten Holden kuvailee ympäristöään ja omia tekemisiään:
Mun ympärillä oli koululaisia. Ihan tosissaan. Toisessa kurjassa pöydässä mun vasemmalla puolella, mun päällä käytännöllisesti katsoen, oli yks koomillisen näköinen jätkä ja yks koomillisen näkönen mimmi. Ne oli siinä mun ikäisiä tai vähän vanhempia. Se oli vitsikästä. Näky että ne varo ettei ne jois niitä pikku tilkkojaan liian nopeesti. Mä kuuntelin vähän aikaa niiden juttuja, kun mulla ei ollut muutakaan tekemistä.
Tietystä teinimäisyydestä huolimatta, Holden on ihan hauska ja persoonallinen poika, ja hänen vaelteluaan ympäärinsä on hauska seurata. Minulla oli kuitenkin tavattomia vaikeuksia pitää mielessä kirjan tapahtumia. Joka kerta kirjaan uudelleen tarttuessani minun oli pakko palata muutama sivu taaksepäin ja kerrata vähän, että missä sitä taas oltiin. Samaa vaivaa kuvasi Kannesta kanteen -blogin Kaisa, joka myös kirjoitti Siepparista muutama päivä sitten.

Tuosta blogikirjoituksesta bongasin myös linkin Sallan lukupäiväkirjaan, jossa on vertailtu Saarikosken suomennosta uudempaan, 2004 ilmestyneeseen Arto Schroderuksen suomennokseen. Onpa mukana myös vertailu alkuteokseen. Englanninkieliseen versioon ei taida minun rahkeet riittää, mutta tuo Schroderuksen suomennos jäi kiinnostamaan jonkun verran, joten voipa olla, että Sieppari ruispellossa esiintyy tässä blogissa vielä joskus uudelleen.

Linkit

torstai 9. toukokuuta 2013

Repeaters

Ohjaus: Carl Bessai
Pääosissa: Dustin Milligan, Amanda Crew, Richard de Klerk
(2010)

On synkkä ja myrskyinen yö. Kyle (Dustin Milligan), Sonia (Amanda Crew) ja Mike (Richard de Klerk) viettävät iltaa huumeparantolassa selviydyttyään taas yhdestä päivästä, jonka aikana he ovat pyrkineet selvittämään menneisyyden sotkuja, jotka ovat heidät nykytilaan saattaneet. Jotain tapahtuu ja seuraavana päivänä kukin heistä huomaa heräävänsä uudelleen samaan päivään, muun maailman ollessa kuin päivä olisi aivan uusi. Miten selvitä painajaismaisesta tilanteesta, joka tarjoaa myös mahdollisuuksia, joita olisi vaikea toteuttaa ellei tietäisi, että kaikki tapahtumat on pyyhitty pois kun huominen tulee.

Päivän toinen indie-elokuva tulee Kanadasta. Kaikille varmaan on tuttu Päiväni murmelina (1989), joka myös omiin suosikkielokuviini kuuluu, ja siinä esiintyvä idea toistuvasta päivästä. Tätä samaa ideaa lähdettiin nyt kierrättämään vähän vakavammissa merkeissä.

Saman päivän kokeminen uudelleen on aiheena niin kutkuttava, että siitä olisi varmaan hankala saada aikaan aivan umpisurkeaa elokuvaa, jos sillä saralla edes jotain lahjoja omaa. Eikä umpisurkea ole tämäkään teos, mutta ei myöskään nyt niin hyvä mitä olisin odottanut ennakkoasetelman perusteella. Elokuvan nuorehkoiden päänäyttelijöiden takia arvelin, että ohjaajakin olisi joku nuori siipiään etsivä lupaus, joka nyt vaan ei oikein tiennyt mitä oikein tehdä tällä aiheella, joten yllätyin vähän kun Carl Bessai ei olekaan mikään ihan kokematon nuorukainen, vaan tämä on jo hänen yhdeksäs elokuvansa.

Ehkä suurin ongelma elokuvassa (sen hukassaolemisen lisäksi) oli minulle pääosan esittäjä Dustin Milligan, joka ei vaan ulkoiselta habitukseltaan ollut minusta uskottava huumeisiin sortuneena nuorena. Näyttelijäntaidoissa ei vikaa niinkään ollut vaan nimenomaan tuossa hyvin siloisessa ulkonäössä.

Siitä pidin, että elokuva oli sijoitettu päihdeparantolaan, koska se tarjosi myös metaforan tasolla oivan näyttämön tälle aiheelle. Voi vain kuvitella miten toisteisia päivät laitoksessa ovat, ja tässä vaan vietiin vähän seuraavalla tasolle tuo tuntemus.

Linkit:



Sound of My Voice

Ohjaus: Zal Batmanglij
Pääosissa: Christopher Denham, Nicole Vicius, Brit Marling
(2011)

Peter (Christopher Denham) ja Lorna (Nicole Vicius) valmistelevat dokumenttielokuvaa oudosta kultista, joka keskittyy Maggien (Brit Marling) ympärille. Maggie väittää tulevansa tulevaisuudesta ja kokoaa seuraajansa istuntoihin tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan kellariin, johon tullessa pitää käydä puhdistautumisrituaalien läpi, koska Maggie on allerginen kaikille ulkomaailman saasteille. Tapaamisten myötä alkaa pariskunnan kumpikin osapuoli kyseenalaistaa vuorotellen omaa uskoaan siitä, että Maggie olisikin pelkkä huijari, mutta ovatko he silti valmiita toteuttamaan teon, jota Maggie vaatii uskollisuuden osoitukseksi?

Tämäpäs oli kiinnostava pienen budjetin elokuva. Monesti olen joutunut pettymään paljon kehuttuihin indie-elokuviin, mutta tämä teki ilahduttavan poikkeuksen. Kiitos siis Elokuvatirkistelijälle, jonka blogista tämän bongasin.

Pidän elokuvien katsomisesta yksin nimenomaan siksi, ettei silloin tarvitse heti elokuvan jälkeen alkaa keskustella siitä kenenkään kanssa vaan voi vähän makustella itsekseen kokemusta. Tämä elokuva teki kuitenkin poikkeuksen siinä mielessä, että olisin kovin mielelläni heti elokuvan jälkeen alkanut pohtimaan jonkun muun kanssa sitä mitä kaikkea tapahtui ja miten sen voi tulkita. Nyt joutui tyytymään IMDb:n keskustelupalstan lukemiseen, jossa teorioita sitten löytykin joka lähtöön.

Melko taidokkaasti elokuvaan oli saatu sisällytettyä vihjeitä, jotka voi tulkita monella tavalla ja koska mitään ei tarjota täysin pureskeltuna katsojalle niin mielikuvitusta (tai päättelykykyä) voi käyttää itse. Elokuvantekijät olivat suunnitelleet tästä trilogian ensimmäistä osaa, mutta ilmeisesti suunnitelma ei ole toteutumassa, harmi vain.

Linkit:



Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

(2007)

Olli Repo on entinen mainosmies, joka on vaihtanut menestyksekkään uransa poliisin ammattiin. Työharjoittelu vie hänet takaisin kipeiden muistojen äärelle kotikaupunkiinsa, jolle hän oli vannonut jättäneensä ikuiset hyvästit. Työparikseen Olli saa vanhan ja väsyneen Tossavaisen, joka edustaa kaikkea sitä, mitä hän poliisissa halveksii. Pommiuhkaus tavaratalossa ja kerrostalon räjäytys herättävät poliisin huomaamaan, että pinikään paikkakunta ei ole enää turvassa maailman pahuudelta. Tapahtumien keskellä Ollin menneisyydestä alkaa paljastua yllättäviä, pelottaviakin asioita. Miksi Ollin vihaama isä tietää niin paljon pommiuhkauksesta? Miksei kukaan tunnista valvontakameran tallentamaa miestä? Ehtivätkö Olli ja Tossavainen löytää syyllisen ennen kuin on liian myöhäistä?

Olenpa kerrassaan iloinen siitä silmäni huomasi taannoin kirjastossa Marko Kilven Elävien kirjoihin ja käteni poimi sen mukaansa, koska ilman tätä sattumusta en olisi löytänyt Kilpeä enkä ottanut tätä hänen esikoisteostaankaan luettavaksi. Sattuma on kantavana teemana myös tässä kirjassa - tai pikemminkin kysymys siitä, onko mikään niinkään sattumaa vai onko takana kohtalo, joka johdattaa?

"Mikä tahansa tapahtuu, tapahtuu oikein"

Näin lukee kukkalähetyksen mukana olevassa kortissa, jonka poliisit löytävät jäljittäessään salaperäistä pommimiestä. Ehkä kirjan nimikin viittaa tuohon punaisia ruusuja sisältävään lähetykseen, koska vaikea on muutakaan keksiä ja olen nimestä ehkä Amman tapaan hieman ihmeissäni.

Oudosta nimestä viis, tämä oli varsin mukaansatempaava kirja, jota luin hidastellen, jotta saisin nauttia siitä pidempään. Kirjan rikostapaus ei ehkä ollut kovinkaan erikoinen, vaikkakin on hyvin ajankohtainen myös tällä hetkellä, mutta poliisityön kuvaus on vivahteikkuudessaan ja todentuntuisuudessaan omaa luokkaansa. Olli Repo henkilönä koskettaa minua myös henkilökohtaisella tasolla, olenhan itsekin miettinyt paljon hyväpalkkaisesta menestyksekkäästä työstä poissiirtymistä nimenomaan sen takia, että saisin tehdä jotain toista työtä jonka kokisin arvoltaan mielekkäämmäksi. Näin ollen Ollin tuntemukset alanvaihdosta, ja myös hänen kokemansa epävarmuus, on tutun oloista ja liikuttavaa.

Se täytyy myöntää, että olisin kirjan lopulta odottanut enemmän. Jotenkin se tulee vähän töks eikä oikein jättänyt tyytyväistä tunnetta. Sinänsä loppu on kuitenkin hyvä, että se sitoo kirjan aloittavan tarinan yhteen muihin tapahtumiin. Itse asiassa olin tuolla lopussa jo ehtinyt vähän unohtaa kirjan alun, joka muistui vasta sitten mieleen kun siihen palattiin.

Nyt on sitten enää yksi Kilven rikosromaani lukematta. Pitää varmaan sitä pantata vielä jonkun aikaa, jotta saa vältettyä sen harmituksen tunteen ettei häneltä ole enää enempää luettavaa. Ja toivoa myös tietenkin, että tämä asia korjaantuu ja häneltä ilmestyy uutta lukemista.

Linkit