torstai 23. heinäkuuta 2015

Terminator Salvation

Ohjaus: McG
Pääosissa: Christian Bale, Sam Worthington, Anton Yelchin, Moon Goodblood, Helena Bonham Carter
(2009)

Tuomionpäivästä on kulunut yli 13 vuotta kun John Connor (Bale) hyökkää Skynetiä vastaan. Lähes mikään ei mene oikein, mutta Connor selviytyy. Toisaalla Kyle Reese (Yelchin) kohtaa kaikesta tietämättömän muukalaisen (Worthington), joka lähtee hänen sekä pienen seuralaisen (Jadagrace) matkaan. Maailmaa hallitsevat koneet pyritään tällä joukolla voittamaan, mutta miten yrityksen käy?

Tein vähän niin kuin uhkasin (tai lupailin?), katsoin uudelleen Terminator Salvationin, jonka olen tätä ennen tainnut vain kertaalleen nähdä. Jostain syystä nekin mielikuvat mitkä elokuvasta olivat jääneet mieleen olivat jokseenkin rajoittuneita ja kohdistuvat lähinnä mielikuvaan, että eihän tämä mikään Terminator-elokuva ollut.

Tuo mainittu asia tämän elokuvan suurin ongelma olikin. Minä tahansa muuna dystopia-kuvauksena tämä olisi pätenyt vaikka kuinka paljon, mutta Terminator-franchisessa? Nah. Ei ja ei, ei koska ei ollut terminaattoreita (kunnolla), eikä hullunhauskoja vanhoista osista tuttuja heittoja. Tämä oli vain dystopiaa, vakavaa dystopiaa.

Kuitenkin minä tykkäsin todella, todella paljon. Siinä missä sekä Terminator 3 että tämä uusin tarjosivat vanhaa kauraa uusissa pusseissa niin Salvationissa oli aidosti yritystä tehdä jotain uutta vanhaa muistaen. Vieläpä todella onnistuneesti. Christian Balea tekisi mieli inhota (uudet Batmanit ei todellakaan kuulu suosikkeihin), mutta tässä hän oli todella uskottava John Connor. Ei mikään yli-ihminen, vaan vain ihminen, oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tykkäsin myös todella paljon Sam Worthingtonin hahmosta (Marcus Wright). Tässä yhteydessä lienee kuitenkin myönnettävä, että kyseisen näyttelijän suoritus Avatarissa (2009) on myös ikuisesti mielessä, joten arvostelu lienee paljon lievempää kuin jonkun toisen kohdalla. Spoilaamista yritän välttää viimeiseen asti, mutta tämän elokuvan kohdalla luulen, että tuskinpa kukaan kovasti spoilaantuu jos kuulee Marcuksen olevan terminaattori. Sellainen terminaattori, jota terminaattorien olisi kaiketi aina pitänyt olla.

Koska tämä on minun blogi niin jotain negatiivista pitää tietenkin vielä esille ottaa. Tämän elokuvan yhteydessä se oli se loppu, taas kerran. Ei helvata, kun ollaan 2+ tuntia saatu tykitettyä suht ok elokuvaa niin miksi pitää maaliviivalla tyriä? Näin nyt kuitenkin minusta taas kerran kävi.

Muuten aivan huippu elokuva!

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Spy - vakoojan asussa (Spy)

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Melissa McCarthy, Jude Law, Jason Statham, Rose Byrne, Miranda Hart
(2015)

Arkisen oloinen Susan Cooper (McCarthy) on päässyt agenttihommiin tai tarkemmin ottaen takapiruilemaan tähtiagentti Bradley Finen (Law) korvanapissa. Epäonnisten sattumusten takia Cooper pääsee kuitenkin tositoimiin kentälle heilumaan valepuvussa jos toisessakin jäljittäen pahatarta (Byrne). Nyypiöagentin apuna koittavat pyöriä kokeneempi Rick Ford (Statham), Cooperin toimistorottaystävätär Nancy B. Artingstall (Hart) sekä seksinkipeä italiaano Aldo (Peter Serafinowicz).

Olisin niin kovasti halunnut pitää tästä elokuvasta, mutta ei. Elokuvan heikkoudeksi osoittautuivat tahallisen kliseiset henkilöhahmot, jotka vaan eivät toimineet minulle. Oikeastaan ainoa, josta tosissani pidin, oli Rose Byrnen esittämä ihanan ilkeä kohtalokas rikollisleidi. Överihän hänkin tietenkin oli, mutta todella herkullisesti sellainen.

Melissa McCarthy on kulkenut pitkän tien Gilmoren tytöistä, jota en kyllä seurannut, mutta muutaman vilkaisunkin jälkeen hänen esittämänsä pullukkakokki jäi mieleen, koska tuon kokoluokan nuorehkoa ihmistä niin harvoin näkee Hollywood-maailmassa. Tämä taisi olla eka näkemäni McCarthyn elokuva, jossa hän oli tosissaan saanut top billing -paikan ja kantoi elokuvaa, jonka sivuosissa pyöri noita muita melkoisen tunnettuja näyttelijöitä. Ei voi kuin ihailla sitä miten hän on saanut itsensä luovittua Hollywoodin huipulle, vaikka toisaalta tulee mieleen, että aika paljon myönnytyksiäkin siinä matkalla on varmasti joutunut tekemään. Kuten sen, että saa aina esittää sitä samaa hupsunhauskaa tylleröä, josta kuitenkin löytyy potkua.

Jason Statham oli tämän leffan suurin pettymys. Netistä jälkeenpäin luettuna hän ilmeisesti yritti tehdä jotain Komisario Clouseau -tyyppistä hahmoa, mutta voi luoja miten tämä yritelmä sai minut tuntemaan vain myötähäpeää. Uskottavuutta ei ollut edes sen vertaa mitä tämmöinen kohelluskomedia vaatisi. Myös Miranda Hart oli uusi epämiellyttävä tuttavuus. Todella puiseva tapaus.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Ruotsinkielinen alkuteos: Moderspassion
(2011)

Syysmyrsky puhaltaa hurjana ja vesi nousee kellareihin. Joukko tulvapakolaisia siirtyy suojaan saman katon alle, Minnan tienvarsikuppilan lämpöön. Pelastuspalvelun vähäpuheinen Tyrone, Anette joka hyysää juoppoa miestään, paikallislehden toimittaja Ritva ja Marguerite, joka on menettänyt yhteyden poikaansa; kunkin elämä saa uuden suunnan, kun myrsky-yön tapahtumat pakottavat heidät luopumaan sisintään suojanneista valheista. Suurimman muutoksen kokee Minna, jonka valhe on raskain luovuttavaksi.

Minun olisi varmaan aika luopua maagisen realismin kuvaamisesta ei-toivotuksi kirjallisuudeksi, koska saan aina uudestaan ja uudestaan tartuttua kirjoihin, joihin tuo määre yhdistetään. Mielestäni kuitenkin Axelssonin kirjoissa, kuten tässäkin, voi ne maagiset elementit hyvin sivuuttaa ja keskittyä muuhun kerrontaan inhimillisen elämän varjopuolista ja niistä selviytymisestä. Sitä paitsi minulla ja Axelssonilla on historia. Aikana, jolloin en kovasti kirjoja lukenut, Huhtikuun noita (2000) teki poikkeuksen ja se kosketti minua erityisellä tavalla, joka on saanut minut lukemaan nykyisin omasta hyllystäni löytyvän kirjan aika ajoin uudelleen. Axelssonin muista kirjoista olen lukenut Toista tietä (2004), joka ei vastaavanlainen elämys ollut.

Kuparienkelissä Axelsson palaa melko samanlaiseen kerrontaan kuin Huhtikuun noidasta. On galleria henkilöhahmoja, joita seurataan henkilön itsensä näkökulmasta, joitain enemmän ja joitain vähemmän. Kaikilta löytyy omat ongelmansa, joihin lukija pääsee tutustumaan. Axelsson on taitava kuvaamaan henkilöitä, mutta minua häiritse samankaltaisuus Huhtikuun noidan kanssa. Taas ollaan jossain ruotsalaisessa pikkukaupungissa ja keskitytään samantyyppisiin elämän kiemuroihin, joita on tullut henkilöhahmojen tielle.

Kuparienkeli, josta on kirja on saanut suomenkielisen nimensä, jäi aika hämäräksi tapaukseksi, mutta kuten sanottua nuo maagisemmat elementit ovat niitä joihin koen vaikeutta asennoitua. Päähenkilön Minnan koskettavaan tarinaan tämäkin tietenkin liittyi ja niin sujuvasti kuin tarinaa lukikin, niin hieman häiritsi se kuinka hänen tarinansa olennaisen elementtinsä paljastamista pitkitettiin aivan liiaksi. Lukija ehti jo arvata mistä tuuli puhaltaa niin paljon aikaisemmin kuin kirjoittaja viimeinkin pääsi siihen asti.

Melkein tekisi mieli sanoa, että kirjassa parasta oli kansi, mutta se taitaa olla vähän liian tyly arvio kirjasta, joka kuitenkin piti otteessaan ja jonka luki mielellään. Muutkin Axelssonin kirjat pysyvät siis lukulistalla.