sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

The Bling Ring

Ohjaus: Sofia Coppola
Pääosissa: Katie Chang, Israel Broussard, Emma Watson, Claire Julien, Taissa Farmiga
(2013)

Marc (Israel Broussard) joutuu vaihtamaan koulua tullessaan erotetuksi liiallisten poissaolojen takia. Uudessa koulussa hän tutustuu pian Rebeccan (Katie Chang) johtamaan tyttöporukkaan, jonka elämä täyttyy juhlimisesta julkkispiirien laitamilla. Rebecca on huomannut miten huonosti rikkaat suojaavat omaisuuttaan ja huomatessaan Paris Hiltonin olevan poissa kaupungista, Rebecca saa Marcin mukaansa murtautumaan Hiltonin asuntoon. Tästä alkaa murtosarjojen kierre, jonka suorittajia media alkaa kutsua Bling Ringiksi.

Olen pitänyt Sofia Coppolan aiemmista elokuvista, joten odotukset tätäkin kohtaan olivat jonkinlaisella tasolla, vaikka aihe ei nyt välttämättä niin paljoa kiinnostanut.

Elokuvan alkupuoli oli suorastaan pitkästyttävä ja ihmettelin mitä Coppola haluaa oikein kertoa kuvaamalla hyvin toimeentulevien teinien jatkuvaa bilettämistä ja syrjähyppyjä rikollisiin tekoihin. Kai tämän jonkunlaista satiiria pitäisi olla ja kritiikkiä julkkiselämäntapaa ja sen seuraajia kohtaan, mutta miksi kuvauksesta puuttuu se terä mikä siihen vaadittaisiin sanoman kirkastamiseksi? Loppua kohti ote terävöityi ja varsinkin Emma Watson sai tilaa tuoda näyttelijäntaitojaan komediallisissa kohtauksissa.

En ole nähnyt nyt samoihin aikoihin ilmestynyttä Harmony Korinen elokuvaa Spring Breakers (2013), johon tätä on verrattu, mutta hänen aiemmin käsikirjoittamansa Kids (1995) ja Ken Park (2002) tulivat minulle kyllä mieleen saman tyylilajin edustajina. Inhorealistista kuvausta nuorista joiden elämä kumistelee tyhjyyttään ja joilla ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä mikä on oikein ja väärin. Kaikki on vaan haahuilua ympäärinsä etsimässä mielihyvää milloin mistäkin.

Ilahduttavaa The Bling Ringissä on se, että pääosiin on otettu ihan tuoreita kasvoja Emma Watsonia lukuunottamatta. Katie Chang oli varsin ihastuttava, vaikka hänen roolihahmonsa Rebecca huokuikin herttaisen pinnan alta kylmyyttä ja piittaamattomuutta. Mielenkiintoista on myös, että Paris Hilton oli antanut asuntonsa elokuvantekijöiden käyttöön, koska sen perusteella ei kyllä hänestäkään järin positiviista käsitystä saa. Tosin imago itseriittoisena bimbona taitaa kuulua Hiltonin laskelmoituun julkisuuskuvaan.

Linkit:



lauantai 29. kesäkuuta 2013

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

(2010)

Kun Tiksu P ajautuu velkakierteeseen, hän päättää ottaa riskin ja suostuu muodonmuutokseen tosi-tv:ssä. Leikeltynä ja monta numeroa pienempänä Tiksu maksaa velkansa, saa paremman turvallisuusstatuksen ja voi jälleen miettiä tulevaisuuttaan. Päädyttyään yllättäen vanhan kuumailmapallon omistajaksi hän liittyy säätutkijoiden matkaan selvittämään, kuinka ilmastomuutosta manipuloidaan. Tutkimukset kuitenkin lopetetaan, joten Tiksu eroaa värikkäästä seurueesta ja jatkaa palloineen matkaansa työttömäksi jääneen orjan, Janin, kanssa. He ajautuvat siruttomien jäljittäjiksi Etelä-Eurooppaan, paahtavan auringon, kuumuuden ja kulkutautien kiusaamiksi. Matkan varrella he kohtaavat siruttomia, toisia jäljittäjiä ja muita ihmisiä, joilla on omat erikoiset tapansa pysytellä hengissä.

Pidin valtavasti Maarit Verrosen romaanista Karsintavaihe, jonka dystooppinen maailma oli niin pelottavan kiehtova, että siitä olisi halunnut lukea enemmänkin kuin yhden kirjan verran. Ilmeisesti myös kirjailijalle itselleen on jäänyt sama olo, sillä tässä Kirkkaan selkeää -kirjassa Verronen palaa samaa maailmaan eri henkilöhahmojen kera. Vaikka hänen kuvailemansa tulevaisuus edelleen kiehtoo ja minulla on edelleen tunne, että lisääkin voisin lukea, niin silti en tästä kirjasta läheskään yhtä paljon pitänyt kuin Karsintavaiheesta.

Päähenkilö Tiksu on jollain tapaa aika samanoloinen kuin Karsintavaiheen päähenkilö Lumi. Jotenkin hieman ulkopuolinen tarkkailja ja miellyttävän sukupuolettoman oloinen. Tyynen rauhallisesti hän koittaa luovia maailmassa joka muuttuu hänen ympärillään aina vaan hullumman tuntuiseksi. Kuitenkin ympäröivä todellisuus pysyy uskottavuuden rajoissa. Pystyn hyvin näkemään sen kuinka maailma voisi vähä vähältä muuttua muistuttamaan kirjan maailmaa kun ihmiset tottuvat siihen mikä vielä jokin aika sitten on tuntunut kauhistuttavalta.

Se mikä tämän kirjan ansioita itselleni verotti oli sen koostuminen pitkälti aika päämäärättömän tuntuisesta vaeltelusta. Aluksi kirja pysyi paremmin kasassa, mutta mitä lähemmäksi loppua tultiin, sitä enemmän kuvaus tuntui jotenkin ulkokohtaiselta haahuilevien tapahtumien luettelemiselta. Sinne tänne kirjassa oli ripoteltu "piilokoordinaattorin" toimintaraporteista pätkiä, missä vihjailtiin siitä miten taustalla vedeltiin lankoja, mutta minun hoksottimeni eivät ainakaan riittäneet sen tajuamiseen mistä oikein oli kyse. Tavattoman häiritsevää, ainakin mikäli Verronen ei jatka tämän maailman avaamista vielä jossain tulevassa kirjassa. Tuota kyllä toivoisin, koska edelleen jäi sellainen olo, että vieläkin lisää voisi tästä lukea.

Linkit



sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Arabiankielinen alkuteos: Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr
(1975)

Nainen nollapisteessä on vahva kaunokirjallinen kannanotto naisen asemasta arabiyhteiskunnassa. Nainen nimeltä Firdaus kuvaa koskettavalla tavalla elämäänsä pienessä kylässä, epäonnistunutta avioliittoaan sekä ajautumistaan prostituutioon. Firdaus tuomitaan kuolemaan parittajansa tappamisesta. Ennen teloitustaan hän puhuu vankilan psykiatrille, kirjan kirjoittajalle. Nainen nollapisteessä on ollut kielletty monissa Lähi-idän maissa, myös kirjailijan kotimaassa Egyptissä.

Sainpa käytettyä uskomattoman kauan tämän lyhyen kirjan (138 s.) lukemiseen. Taisin lukea jo pari viikkoa sitten kirjan ensimmäisen osan, jossa Nawal El Saadawi kertoo kuinka tutustui kirjan päähenkilöön. Sen jälkeen kirja on sitten lojunut yöpöydällä odottaen sitä, että tarttuisin siihen uudestaan, mutta asiapitoisemmat tekstit ovat viime aikoina saaneet jopa iltalukemisenani etusijan.

Eilen sitten vihdoinkin aloin uudestaan lukemaan tätä kirjaa ja luinkin sen sitten yhdellä kertaa loppuun.Jotain kumman kiinnostavaa ja kiehtovaa on näissä arabimaiden naisten "kauhutarinoissa" siitä millaista elämä on täysin alistettuna. Tässä kirjassa ei kuitenkaan päähenkilön elämä ollut niin rankka miksi sitä ennakkoon takakannen perusteella arvelin. Tuntui, että Firdaus kuitenkin omilla valinnoillaan vaikutti aktiivisesti siihen millaiseksi hänen elämänsä muodostui.

Kovin tympeän yksipuolisen kuvan kirja maalasi miehistä. Kaikki miehet ovat pahoja. Piste. Kieltäydyn kyllä uskomasta, että edes arabimaailmassa kaikki miehet kohtelisivat naisia riistettäväni esineinä, vaikka toki tietenkin yleinen asenneilmasto vaikuttaa siihen millaista kohtelua pidetään ylipäätään sopivana. Jos yleinen käytösmalli on jotain, niin vaatii todella paljon rohkeutta toimia toisella tavalla vaikkei tuota mallia pohjimmiltaan hyväksyisikään.

Firdauksesta huokuva hurja voima on kuitenkin se mikä minulle jäi kirjasta päälimmäisenä mieleen. Se miten voittamaton voi olla kun asettautuu sääntöjen ulkopuolelle välittämättä enää edes hengestään. Mitä keinoa kenelläkään on enää nujertaa henkilö, joka ei enää alistu uhkailuun seurauksista piittaamatta?

Linkit



keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

The Great Gatsby - Kultahattu (The Great Gatsby)

Ohjaus: Baz Luhrmann
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tobey Maguire, Carey Mulligan, Joel Edgerton
(2013)

Nick Carraway (Tobey Maguire) muuttaa New Yorkiin aloittaaksen työt pörssissä obligaatioiden kauppiaana. Hän saa vuokrattua pienen talon uusrikkaiden valtavien kartanoiden täyttämältä alueelta Long Islandilta. Vastarannalla asuvat vanhan rahan suvut, joita edustaa myös Tom Buchanan (Joel Edgerton), joka on naimisissa Nickin serkun Daisyn (Carey Mulligan) kanssa. Nickin naapurissa puolestaan asuu salaperäinen, mahtipontisia juhlia järjestävä Jay Gatsby (Leonardo DiCaprio). Nickin tutustuttua Gatsbyyn selviää pian myös, että Gatsbylla ja Daisylla on menneisyys, joka ei ole vielä täysin painunut unholaan.

Olen aina silloin tällöin miettinyt löytyisikö näkemieni kirjaan perustuvien elokuvien joukosta sellaista, joka olisi jollain tapaa vaikuttavampi kuin kirja, joka se on pohjana on. Jos tälläinen elokuva tai tälläisiä elokuvia onkin niin mietintäni on päättynyt aina tuloksettomana. Nyt sitten näin elokuvan, jota voin aivan hyvillä mielin sanoa paremmaksi kuin Kultahattu-kirjaa, jota en ollenkaan tajunnut.

Pidin tästä elokuvasta oikeastaan jo trailerin perusteella eikä elokuva tuottanut pettymystä. Baz Luhrmannin prameilevasta ja kimaltelevasta tyylistä voi olla montaa mieltä, ja varsinkin siitä sopiko se siihen tyyliin mitä Kultahattu-kirja edustaa, mutta pidin fantasianomaisesta maailmasta jollaiseksi hän oli 1920-luvun New Yorkin loihtinut.

Parhainta elokuvassa oli kuitenkin näyttelijät, joista varsinkin Leonardo DiCaprio oli melkein henkeäsalpaavan hyvä. Oikein ihmettelin miten hän pystyi välittämään sanattomasti ilmeillään Gatsbyn tunteita. Olenhan minä nyt tiennyt DiCaprion näyttelijäntaidot siitä asti kun hän nuorena veti vaikuttavan rooliin kehitysvammaisena poikana Gilbert Grape -elokuvassa, mutta en nyt sitten tässä välivuosina ole häntä niin erityisesti arvostanut ennen kuin tässä ja myös viime vuoden Django Unchainedissa.

Myös elokuvan tuntemattomin päänäyttelijä Elizabeth Debicki oli miellyttävä yllätys viileänä Jordan Bakerina. Sen sijaan Isla Fisher oli mielestäni aikamoinen miscast, eikä vastannut ollenkaan sitä mielikuvaa mikä minulle kirjan perusteella tuli hänen esittämästään naikkosesta (Fisher on aivan liian hoikka ja kaunis!).

Kirjan kertomustakin aloin ymmärtää aivan uudella tavalla elokuvan katsottuani ja se tuntui suorastaan riipaisevan koskettavalta siinä missä kirja meni EVVK-kastiin. Itse asiassa pidin elokuvasta niin paljon, että voisin jopa haluta nähdä sen uudelleen ja tuota tunnetta ei kyllä kovin moni elokuva herätä.

Linkit:



perjantai 7. kesäkuuta 2013

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

(2010)

Pikku Lennun kesäinen maailma on avara. Se ulottuu kotipihasta järvelle, suolle, kauppa-autolle ja sepän pajalle. Kun koulu alkaa, elonpiiri avartuu vieläkin. Kirkonkylällä on vanhempien hautaustoimista, ja isä ottaa Lennun joskus Uljaan Mustan kyydillä mukaansa. Kotona Lennun kumppaneita ovat siskot, lehmät ja Lerppa-koira. Ronski Oscar-serkku tulee ja vie seikkailuihin. Vaan ylitse kaikkien Lennulle on mummu. Lennu tietää, että palokärki on kiertänyt kylää järven ympäri ja vainajia on tullut järestään. Mutta mummu lupaa, ettei vielä kuole, koska hänellä on maailmassa yhä tehtävää. Kaiken tämän keskellä Lennu on tottunut olemaan luottavainen, kunnes sepän pajalla hänen ylleen heittyy synkkä varjo. Hänen lapsenmielensä ei voi käsittää asioita, joiden kanssa hän joutuu kosketuksiin.

Tässä kirjassa oli ihan kesäinen tunnelma, joten se sopi oikein hyvin tähän ajankohtaan. Lennu elää maalaisidyllissä, jonka tulevasta muutoksesta tosin viestii se, että väki on alkanut kaikota työn perässä Ruotsiin. Jaatinen osaa todella elävästi ja todentuntuisesti kuvata tuota aikaa pienine yksityiskohtineen ja vaikka itse en vielä ole kyseistä ajanjaksoa kokenutkaan niin tuli ihanan nostalginen olo.

Kirja on suurimmaksi osaksi kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja tämä näkyy esimerkiksi kielessä, joka on melko yksinkertaisista lausesista rakentunutta "Lennu tekee sitä. Mummu katsoo tätä." Pidin tästä tyylistä ja murteen käyttö dialogeissa vielä lisäsi viehätystä. Mietin kuitenkin useampaan otteeeseen kirjaa lukiessa, että kuinka aito tuollainen lapsen maailman kuvaus oikeastaan on. En tiedä olinko sitten keskimääräistä vähäisemmällä mielikuvituksella varustettu lapsi, mutta en muista itselläni ollut niin vilkasta uskoa leikkien fantasiamaailmoihin kuin Lennulla.

Lapsen näkökulma näkyy kirjassa myös siinä, että monet tapahtumat jäävät vähän epäselviksi, koska Lennukaan ei niitä ymmärrä niin niistä ei anneta myöskään lukijalle täyttä kuvaa. Huomasin aika monessa kohtaa miettiväni, että mistähän tuossakin oli oikeasti kyse sitä kumminkaan kunnolla keksimättä.

Kirjan takakannessakin mainittu tarinan synkempi osa oli juuri sitä mitä saattoi aavistaa. En oikein tiedä mitä ajatella melko yksityiskohtaisista kuvauksista tähän liittyen. En ehkä olisi välittänyt niin tarkasti tietää noista asioista. Siitä kuitenkin pitää Jaatiselle antaa pisteet, että hän osasi välittää tapahtumiin liittyvän ristiriitaisuuden, kuinka kaikki ei ollut ihan puhdasta pahaa, vaikka järkyttikin sitten Lennun vähän raiteiltaan.

Ei tämä niin erikoinen kirja ollut, että Jaatisen muita kirjoja olisin heti haluamassa lukea, mutta sellainen ihan ok lukeminen ajankuvansa ja kesäisyytensä takia.

Linkit

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa

(2012)

Suomalainen lääkäri Jack matkustaa tutkimusstipendiaatiksi Ulan Batoriin Mongoliaan keväällä 1989. Jack etsii vaihtoehtoisen lääketieteen vanhasta hoitomuodosta, mutta kohtaa byrokratiaa, välttelyä ja välinpitämättömyyttä. Hän tutustuu tavallisten mongolialaisten elämään ja surkeaan kohtaloon: neuvostoliittolaiset sortavat heitä, rasismi ja korruptio rehottavat. Ruokaa ei ole saatavana, kaupat lähes tyhjiä. Silti maassa elää toivo vapaudesta. Jackin tutkimusmatka muuttuu kihelmöiväksi peliksi salaisen poliisin kanssa.

Kun näin tämän kirjan kirjastossa esiin nostettuna, kuvittelin katsovani dekkaria. Luettuani takakannen huomasin olleeni väärässä, mutta otin kirjan kuitenkin mukaani, koska jokin Ulan Batorissa kiehtoo minua. Se edustaa minulle paikkaa jossain tavoittamattomissa eikä tuo Ulan Batorin mystinen kiehtovuus ole hälvennyt vaikka olen saanut kokea myös itse silminnäkijänä tuon kaupungin - olkoonkin että se mielikuvien Ulan Bator on ehkä vähän eri paikka kuin todellinen Ulan Bator.

Kirjaa lukiessa mietin useasti, että olisipa mielenkiintoista kuulla mikä on tarina tämän kirjan taustalla. Mutta takaliepeen kirjailijakuvauksen perusteella ei ilmeisestikään juuri muuta kuin se, että eläkkeellä oleva ylilääkäri Jaakko Laitinen muistelee alter egonsa Jackin avulla omaa menneisyttään. Olisi ollut jotenkin jännittävämpää jos jotain muuta olisi ollut kyseessä, koska niin omalaatuinen kirja oli monella tapaa. Suomalainen lääkäri nimeltään Jack? Joka kanniskelee mukanaan Tuomo-nimistä pommia "ihan muuten vaan"? Mongoliassa perinteistä lääkintää tutkimassa 80-luvulla? Onhan tuo lähtökohta jotain aika eksoottista.

Ehkä tuo eksoottisuus minuun vetosikin, koska luin kirjan oikeastaan yhdeltä istumalta ja kyllä voi sanoa, että jollain tapaa jopa tykkäsin. Ymmärrän kyllä mikäli tämä kirja ei miellyttä. Tapahtumat ovat jokseenkin absurdeja aika ajoin ja osa selkeästi Jackin mielikuvituksen tuotetta. En tiedä mahtaisiko kirjan nimi olla hatunnosto Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -novellille, itselle se ainakin tuli mieleen ja jotain piilevää samankaltaisuutta olin myös kirjoissa huomaavinani.

Vaikka pääosin pidin niin siitä pitää hieman Laitista moittia, että ote kyllä alkoi lipsua keskivaiheilta eteenpäin. Yhtäkkiä tapahtumista kerrotaankin Jackin päiväkirjaotteissa (ilmeisesti siis Laitisen omissa päiväkirjoissa?) kun kertomus on siihen asti ollut preesensissä - ja samaten Jackista paljastuu joitain asioita mitkä eivät oikein vastanneet minun siihen astista käsitystä hänestä. Ikään kuin päähenkilö olisi yhtäkkiä muuttunut toiseksi, vanhemmaksi?

Näyttää muuten kesäkuumat ennusteiden mukaan jatkuvan täällä maailmankolkassa vielä ensi viikon ja se tarkoittaa, että lukemiselle ja katsomiselle jää aikaa vähemmän kun pihatyöt pitää kiireisenä. En ole mikään viherpeukalo varsinaisesti, mutta yhden kesän hoitamatonta pihaa katselleena totesin, että kyllä se on hyvä jos jotain vähän sielläkin puuhastelisi ettei olisi vaan nokkosta, voikukkaa ja vuohenputkea!

Linkit