torstai 28. helmikuuta 2013

Argo

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin, John Goodman
(2012)

Eletään 70-luvun viimeistä vuotta ja Ajatollah Khomeini on muuttanut Iranin islamilaiseksi valtioksi. Kiihkeä islamilainen liikehdintä johtaa Yhdysvaltojen suurlähetystön valtaamiseen jonka tuoksinnassa 6 amerikkalaista pääsee pakenemaan loppujen 52 työntekijän jäädessä panttivangiksi. Amerikkalaiset löytävät turvapaikan Kanadan lähetystössä, mutta elävät jatkuvassa pelossa siitä milloin islamistit huomaavat pakenemisen ja ottavat karkulaiset kiinni. CIA:n pelastusekspertti (Ben Affleck) kehittää mielipuolisen tuntuisen juonen jossa amerikkalaiset vietäisiin pois maasta kanadalaisen tieteisfilmin kuvausryhmän osana. Suunnitelman toteutuessa juostaan kilpaa kellon kanssa iranilaisia vastaan.

Ben Affleck onnistuu tavoittamaan lähes täydellisesti 70/80-luvun taitteen tunnelman kolmannessa pitkässä ohjaustyössään. Näin uskallan sanoa siitäkin huolimatta ettei omat muistikuvani kyseisestä ajanjaksosta ole ne kaikkein kirkkaimmat  Elokuvan värimaailma, näyttelijöiden ulkoinen olemus ja tapahtumien näyttämöt on kaikki niin uskottavasti rakennettu ettei fiktiota tahdo erottaa todesta jota on ripoteltu elokuvaan uutisvälähdysten muodossa.

Elokuvan vahvuus onkin sen ajankuvassa, koska muuten tarina on aika tavanomainen, vaikka siinä onkin jotain kiinnostavia elementtejä kuten tieteiselokuvan käyttö pelastussuunnitelman osana. Tämä kuitenkin jätetään melko vähäiselle huomiolle, itse asiassa niin vähäiselle, että tuntuu melko oudolta että  näin heppoisella valmistautumisella onnistuttiin iranilaisia hämäämään. Jo elokuvan aikana aloin miettimään mitä kaikkea poliittista liittyy siihen että elokuva tästä aiheesta on tehty juuri nyt kun Yhdysvaltojen ja Iranin suhteet ovat taas kireällä. Melko yksipuolisen ikävästi iranilaisia kuvataan ja mieleen tuli muutaman vuoden takainen elokuva 300, jossa persialaiset esitettiin täysin läpinäkymättömästi pahuuden ilmentyminä.

Affleck tekee itse pääroolin ja varsin hyvin tekeekin. Panttivangeiksi on otettu tuntemattomampien näyttelijöiden joukko josta ei kukaan oikein nouse esiin ja varmaan tarkoituksella näin. Alan Arkin tuo elokuvaan ripauksen Hollywoodia elokuvatuottajan roolissaan ja John Goodman on (taas kerran!) hieman humoristinen sivuhahmo hirviöisiin erikoistuneena tehostemiehenä.

Kyllähän tämän katsoi, mutta paras elokuva? No jaa, poliittista peliä, sanon minä.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva (voitto)
Paras miessivuosa - Alan Arkin
Paras sovitettu käsikirjoitus - Chris Terrio (voitto)
Paras musiikki - Alexandre Desplat
Parhaat äänitehosteet - Erik Aadahl ja Ethan Van der Ryn
Paras äänitys - John Reitz, Gregg Rudloff ja Jose Antonio Garcia
Paras leikkaus - William Goldberg (voitto)

Margaret Atwood: Ryövärimorsian

Englanninkielinen alkuperäisteos: The Robber Bride
(1993)

Ryövärimorsian on sotapolulla. Onko miehesi lukkojen takana? Tunnetko sinä jo Zenian? Hän on se kaunis ja katala ystävätär, joka ryövää sinulta poikaystävän tai aviomiehen juuri kun osaat sitä vähiten odottaa. Miehen ohella Zenia vie naiselta itsetunnon. Sen oppii varakas Roz, luonnon parantaviin voimiin uskova Charis, yliopistossa opettava Tony. Kantapään kautta, kukin vuorollaan. Ryövärimorsian on riemukas romaani, mutta kertoo täyttä asiaa. Se näyttää kuinka huiputtaja toimii, kuinka helposti meistä itse kustakin tulee uhri, kuinka hyväuskoinen ihminen luonnostaan on ja mitä haavoittumisesta seuraa. Mutta pahakin saa palkkansa. Uskokaa tai älkää!

En tiedä olenko aiemmin nähnyt kirjaa, jonka kannet johtaisivat harhaan yhtä paljon kuin tämän. Etukannen kuva lupailee kepeätä viihdeluettavaa nuorista naisista, kun kirjan päähenkilöinä on kuitenkin keski-ikäisiä naisia joiden tapaamiset eivät suinkaan suju naurun merkeissä vaan ovat ikävien elämänkohtalojen sävyttämiä. Eikä Atwoodin aiempia teoksia lukeneena "riemukas" ole ehkä se ensimmäinen sana jota käyttäisin hänen kertomuksistaan eikä se myöskään tämän kirjan kohdalla kovin kuvaava määre ole.

Tuskastuttavan hitaasti tämä kirja kuitenkin lähti käyntiin ja ehdin jo miettiä, että tuliko nyt vastaan ensimmäinen Atwoodin kirja, joka ei miellytä. Ensimmäiseen pariin sataan sivuun ei tunnu tapahtuvan oikein mitään muuta kuin vihjailuja Zenian aiheuttamista ongelmista kun lukijalle esitellään samalla kirjan kolme kertojaa - Tony, Charis ja Roz. Hitaan alun jälkeen kirjan päästessä vauhtiin se kuitenkin tempaa mukaansa ja sivut tulee ahmittua kiinnostuksesta tietää enemmän ja saada selville kuinka kaikki ratkeaa. Tony, Charis ja Roz saavat kukin vuorollaan kertoa omista taustoistaan, siitä kuinka kohtasivat Zenian ja siitä miten heidän elämänsä Zenian vaikutuspiirissä kehittyi. Myös Zenian tarina kiinnostaisi, mutta sitä Atwood ei meille tarjoa vaan jättää hänet yhtä arvoitukselliseksi kuin kirjan päähenkilöille.

Kirjan luettuani jäin miettimään myös sitä, että kenties kirjan kannen suunnittelija ei ollutkaan aivan yhtä pihalla siitä mitä kirja sisältää kuin olin alunperin luullut, vaan ehkä kannessa kerrataankin kirjan teemaa siitä miten helppoa on tulla huijatuksi. Niin tai näin, itsestäni se on ainoastaan positiivista ettei kirja ollut miltä se ulkonäön perusteella vaikutti.

Piin elämä (Life of Pi)

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Tabu
(2012)

Nuori Pii (Suraj Sharma) on Pondicherrysta kotoisin oleva intialaispoika matkalla uuteen elämään kun jotain odottamatonta tapahtuu ja Pii löytää itsensä pelastusveneestä Richard Parker -nimisen bengalintiikerin kanssa. Keski-ikäinen Pii (Irrfan Khan) kertoo tarinansa kirjailijalle (Rafe Spall) joka tulee tapaamaan häntä etsiessään aihetta uudelle kirjalleen. Tarina on uskomaton, lähes niin uskomaton, että voiko se olla totta? Ja onko sillä merkitystä?

Luin Piin elämän kirjana jokunen vuosi sitten kun olin saanut kirjasta useita suosituksia ja odotukset olivat jonkun moiset  Kirja ei vastannut saamaani ennakkokäsitystäni ollenkaan eikä se tällä kertaa ollut hyvä asia. Koska kirjan pääosassa olevan tarinan kertojana toimii Pii niin se uskaltaa spoilaamattakin sanoa, että tarinalla on onnellinen loppu, mutta siitä huolimatta se jätti minulle jostain syystä todella surullisen olon. Kenties siksi, että selviytymistarinan taustalla häilyy kaiken menetys.

En siis ajatellut katsoa Piin elämää elokuvana vaikka se onkin paljon kehuja saanut ja Ang Leen elokuvat ovat yleensä minua miellyttäneet. Päätökseni pyörtyi kuitenkin nyt kun ohjauksesta tuli Oscar ja näin elokuvan menevän edullisesti päivänäytöksessä 2D-versiona.

Visuaalisesti elokuva oli yhtä upea mitä ennakkotiedot kertoivat. Matka merellä oli kuvattu värikylläisesti ja taianomaisesti eikä CGI-tiikeriä olisi CGI-tiikeriksi uskonut ellei näin olisi tiennyt. Kaikille kissojen kanssa elämänsä jakaville tiikerin elekieli tuntuu varmasti aidolta ja uskottavalta. Pääosaan nuoreksi Piiksi valitulla Suraj Sharmalla ei ollut näyttelijäkokemusta ennen tätä elokuvaa mikä tuntuu yhtä lailla vaikealta uskoa - rohkea veto roolituksessa on tällä kertaa onnistunut. Elokuva vetää mukaansa eikä parituntinen tunnu ollenkaan pitkältä, vaikka tarina oli tuttu ja suuri osa tapahtumista sijoittuu pelastusveneeseen yhden ihmishahmon varaan.

Surumieliseksi tämä elokuva kuitenkin minut taas sai. Ei ollut kaukana ettei jopa muutama kyynel vierähtänyt koskettavia tapahtumia seuratessa. Olen silti tyytyväinen, että elokuvan näin vaikka eräät tuntuivatkin niin vääriltä että toivoin että jotenkin ihmeen kaupalla tässä elokuvassa kävisi toisin kuin kirjassa.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaus - Ang Lee (voitto)
Paras kappale - Mychael Danna ja Bombay Jayashri
Parhaat äänitehosteet - Eugene Gearty ja Philip Stockton
Paras äänitys - Ron Bartlett, D. M. Hemphill ja Drew Kunin
Paras lavastus - David Gropman ja Anna Pinnock
Paras kuvaus - Claudio Miranda (voitto)
Paras leikkaus - Tim Squyres
Parhaat erikoistehosteet - Bill Westenhofer, Guillaume Rocheron, Erik-Jan De Boer ja Donald R. Elliott (voitto)

torstai 21. helmikuuta 2013

Django Unchained

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson
(2012)

Saksalaissyntyinen palkkionmetsästäjä Dr. King Schultz (Christoph Waltz) hankkii Django-nimisen orjan (Jamie Foxx) avukseen pystyäkseen tunnistamaan rikolliset joista on luvattu palkkio. Miesten yhteistyö sujuu niin hyvin, että Djangosta tulee Schultzin oppipoika ja miehet työskentelevät yhdessä etsiessään rikollisia joiden löytämisestä saa palkkion "elävänä tai kuolleena". Django on joutunut aiemmin eroon vaimostaan (Kerry Washington) ja häntä jäljittäessään miesten tie vie suuren plantaasinomistajin (Leonardo DiCaprio) tiluksille johon sijoittuu eeppinen loppuhuipennus.

Minulla on ongelmallinen suhde Quentin Tarantinon elokuviin. En oikein pidä niistä, yrityksistä huolimatta. Olen nähnyt Tarantinon maineeseen tuoneet elokuvat Reservoir Dogs ja Pulp Fiction monta kertaa enkä edelleenkään oikein muista mitä niissä tapahtui ja mitä jo populäärikulttuurin osaksi tulleet henkilöhahmot esittivät. Parhaimmillaan Tarantino on mielestäni ollut silloin kun on ollut vaikuttamassa taustalla (True Romance, Natural Born Killers), mutta kun tämäkin elokuva on Oscar-ehdokkuuksia ei-niin-yllättäen saanut niin pitihän se nähdä.

Inglourious Basterds -elokuvan Hans Landa osui niin nappiin, että tähän elokuvaan hänet on tuotu sekä näyttelijänä (Christoph Waltz) että roolihahmona (Leonardo DiCaprion esittämä Calvin J. Candie). Waltzin Schultz ja DiCaprion Candie ovatkin elokuvan kantavat voimat jonka varjoon muut auttamatta jäävät. Ja silloin kuin hahmot ovat samassa kohtauksessa niin DiCaprio revittelee voittajaksi, vaikka hahmo onkin aikamoinen karikatyyri ja sen karikatyyrimäistä luonnetta on korostettu yliampuvalla maskeerauksella.

Tarantino on spagettiwesterninsä katsonut eikä malta olla heittämättä sekaan viittauksia sinne sun tänne kuten hänen tyyliinsä sopii. Elokuvan maailma on melkein realistinen, mutta vain melkein ja ne epärealistiset tosimaailmaan sopimattomat asiat (kuten plantaasit joissa maleksii kauniita orjia kuin puutarhakutsuilla) häiritsevät liikaa. Ehkä tämä onkin se piirre mikä Tarantinossa eniten häiritsee, jos vedetään kieli poskessa niin vedetään sitten kieli poskessa kunnolla eikä välillä olla draamassa ja välillä sitten ihan jossain muualla. No, maaginen realismi on inhokkigenreni myös kirjallisuudessa joten ei kovin yllättävää ettei se elokuvissakaan uppoa.

Pitkäksi aika ei elokuvassa kuitenkaan käynyt ja sitä sai mitä odottikin. Pisteet myös musiikista.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras miessivuosa - Christoph Waltz (voitto)
Paras alkuperäinen käsikirjoitus - Quentin Tarantino (voitto)
Parhaat äänitehosteet - Wylie Stateman
Paras kuvaus - Robert Richardson

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat

(1975)

Isä on terve ja Kalle vankka tienestimies, ja niin on hätä hävinnyt Kallioniemen ruokapöydästä. Ongelmia riittää silti, sillä asiat joita isä eniten inhoaa maailmassa ovat lorukirjojen lukeminen ja joutavuuksien raapusteleminen. Tämän ristiriidan ja toisaalta isän nuukuuden takia yhteenottoja ei voi välttää. Onneksi äidin kanssa on yhteisymmärrys. Sen ja yhteisen taktiikan avulla saadaan toteutumaan oulunreissu, pojan pitkäaikainen haave, jonka on määrä tulla käännekohdaksi paitsi vaatetus- myös alati ajankohtaisissa rakkausasioissa.

Kummun Patruunan talosta on tullut Kallelle toinen koti, jonka leppoisassa ilmapiirissä hän viihtyy ja saa miehistä itseluottamusta. Mutta mistä johtuu isän heltymätön kauna tätä sympaattista unennäkijä-veljeään kohtaan? Asia on vuodesta toiseen ollut arvoitus, ja kun syy siihen eräänä päivänä selviää, on se niin yllättävä ja kiusallinen, ettei sitä voi kertoa edes äidille.

Ystävyys Hoikkalan Kallen, hiljaisen ja surumielisen kyläneron kanssa on tullut Kallelle yhä tärkeämmäksi. Yhdessä nuorukaiset syventyvät kirjallisuuteen ja elävät Berliinin olympiakisojen ilot ja murheet. Kun kaverin kohtalo sitten yllättävällä tavalla täyttyy ja uutinen siitä saapuu keväiselle uittotyömaalle, on se noitten vuosien merkitsevin.

Enpä ole tämäntapaista kirjaa aiemmin lukenut, enkä olisi lukenut nytkään, ellei minulla olisi meneillään projekti jossa pyrin yleissivistämään itseäni lukemalla 100 kirjaa jotka Ilta-Sanomat taannoin listasi otsikolla Nämä kirjat pitäisi lukea. Olen ottanut tavakseni kirjastoreissulla lainata aina pari kirjaa kyseiseltä listalta ja sillä tavalla tuoda vähän vaihtelua lukutottumuksiini. Voin myöntää, että tähän Päätalon kirjaan en erityisen innolla tarttunut ja huokailin ennakkoon kirjan pituutta (609 sivua), mutta nyt sen luettuani täytyy sanoa, että pidin aidosti kirjasta eikä odottamaani pitkästymistä tullut kun aivan hetkittäin. En ole nyt heti miten koko Iijoki-sarjaa lukemassa, mutta en pidä täysin poissuljettuna ettenkö vielä joskus jotakin toista Päätalon kirjaa lukisi.

En lukenut takakannen kuvausta ennen kuin sen tähän blogiin äsken naputtelin ja ehkä oli parempi niin, koska vähän turhan tarkkaan on tuohon päätapahtumat listattu. Tosin tämä kirjan vetovoima ei ole tapahtumarikkaissa juonenkäänteissä vaan aidossa kuvauksessa siitä millaista on elämä ollut ennen pohjoisen syrjäkylillä, aikana jolloin ihmisten täytyi tehdä rankkaa työtä pysyäkseen hengissä. Päätalo kirjoittaa peittelemättömästi ja kansankielellä vaikka minäkertoja kirjassa epäileekin ettei näin voisi kirjoissa tehdä. Tämä tekee lukukokemuksesta mielenkiintoisen, mutta myös hieman raskaan, koska joka ikinen kirjan sivu pursuaa tuntemattomia murresanoja siihen malliin että on melkein kuin lukisi vieraskielistä kirjaa. Selvää tekstistä kuitenkin saa kun siihen tottuu ja vain tukkiuiton kiemuroiden kuvauksessa luovutin enkä edes yrittänyt ymmärtää mitä miehet yrittivät siinä tehdä.

Päätalon omaelämänkerrallisessa kirjasarjassa Nuoruuden savotat sijoittuu aikaan jolloin päähenkilö on 16-vuotias ja pystyy tekemään jo miehen työt, mutta on monella tapaa riippuvainen kodista. Monessa kohtaa missä nuori Kalle pohtii omia tekemisiään epävarmana itsestään, pystyin samaistumaan ja vetämään yhtymäkohtia omaan nuoruuteni. Kirjoihin ja kirjoittamiseen vetoa tunteva Kalle yhdessä samankaltaisine kavereineen muistuttaa nykyajan nörtähtäviä nuoria niin samantuntuisia erilaisuuden ja siitä tunnettavan häpeän, mutta toisaalta myös ylpeyden, kokemukset ovat.

Vaikka kirja sijoittuu suurimmalta osalta peräkylille ja maalaisyhteisöön niin herkullisimmillaan kerronta on kuitenkin kun maalaispoika joutuu kohdakkain muun maailman kanssa. Nykylukijalle on niin vierasta se ettei joku osaisi syödä veitsellä ja haarukalla, tai tietäisi miten kaupungin kaupoissa käyttäydytään, ja Päätalo kuvaa ne silti aivan luonnollisina, jopa itsestään selvinä  koettelemuksina, aivan kun itse eläisi tilanteita uudestaan.

Onni on, että joskus kirjat yllättävät positiivisesti.

Lento (Flight)

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Denzel Washington, Kelly Reilly, Bruce Greenwood, Don Cheadle, John Goodman
(2012)

Matkustajakone joutuu vaikeuksiin ja sen kapteeni Whip Whitaker (Denzel Washington) pelastaa koneen lähes varmalta tuholta nopeilla päätöksillä ja taidokkaalla toiminnalla. Kapteeni ylennetään julkisuudessa sankariksi, mutta onnettomuustutkintalautakunnan alkaessa tutkia tapahtumia ilmenee ettei kaikki ole siltä miltä se näyttää. Taloudellisten intressien ajamassa maailmassa kaikki kuitenkin voidaan yrittää painaa villaisella, jopa se että on matkustajakoneen ohjaimissa tukevassa humalassa ja kokaiinin piristämänä.

Luulin menneeni katsomaan elokuvaa lentokoneonnettomuudesta ja sen tutkimuksista jossa sankariviitan ylleen saanut kapteeni joutuu ajojahdin kohteeksi sekä siitä miten julkinen mielipide vaihtuu ylistyksestä noitavainoiksi. Olin väärässä. Tämä olikin AA-kerhon valistuselokuva. Niin riipaisevasti ja todentuntuisesti alkoholin viemää miestä kuitenkin kuvattiin että valistuksenomaisuuden pystyi antamaan anteeksi. Whip Whitakerin rimpuilu elämässä oikean ja väärän välillä ei voi jättää kylmäksi ainakaan mikäli on omassa elämässään joutunut alkoholismin kanssa kasvokkain. Mikäli ei, saattaa Whitakerin käytös tuntua järjettömältä ja jopa epäuskottavalta.

Robert Zemeckisin ohjaushistoriasta löytyy monia menestyselokuvia (Paluu tulevaisuuteen, Forrest Gump, Ensimmäinen yhteys) mutta näin synkkäsävyistä elokuvaa ei hän ole aiemmin tainnut tehdä. En yllättynyt kovinkaan paljon kun elokuvan jälkeen sain selville, että Zemeckis on itse toipuva alkoholisti, niin omakohtaiselta kerronta vaikutti. Onnistuneesta alkoholismin kuvauksesta huolimatta, täydellinen elokuva ei ollut kyseessä. John Goodmanin esittämä humoristinen huumekauppias tuntui kuin eri maailmasta tipahtaneelta ja suorastaan pilasi kohtauksia jossa esiintyi. Myös romanssi ex-narkomaanin (Kelly Reilly) kanssa tuntui turhalta ja päälle liimatulta.

Kaiken kaikkiaan tämä elokuva jäi kyllä mieleen pyörimään ja pyörii siellä varmaan vielä pitkään, joten  tavoitteeseensa se minun kohdallani taisi päästä.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras miespääosa - Denzel Washington
Paras alkuperäinen käsikirjoitus - John Gatins

lauantai 16. helmikuuta 2013

Mestari (The Master)

Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Philip Seymour Hoffman, Amy Adams
(2012)


Toinen maailmansota loppuu ja sodassa ollut Freddie Quells (Joaquin Phoenix) jää tuuliajolle. Mieli järkkyy, omatekemät juomasekoitukset maistuvat eikä mies saa työpaikkojaan pidettyä. Eräällä kännireissulla Freddie harhautuu iloisen seurueen kansoittamaan laivaan. Seurue osoittautuu uskonlahkoksi jonka johtaja Mestari (Philip Seymor Hoffman) ottaa Freddien siipiensä suojaan ja miesten välille kehittyy erikoislaatuinen riippuvuussuhde.

Jos jotain niin kysymyksiä tämä elokuva ainakin herättää. Noin ensi alkuun olisi kiinnostavaa tietää mistä tämä elokuva oikeastaan kertoi? Ei Paul Thomas Anderson ole aiemmissa elokuvissakaan päästänyt katsojia aina helpolla mutta nyt aletaan olla davidlynchmäisissä sfääreissä hämäryyden suhteen. Mistä ihmeestä oli oikein "The Cause" lahkossa kyse? Mitä oli meneillään Mestarin perheessä? Mikä oli nykyistä, mikä mennyttä, mikä kuvitelmaa, mikä totta? Mitä kaikkea jätettiin näyttämättä? Mitä Mestari oikein haki Freddiestä? Oliko Mestaria oikeasti olemassa? Oliko Freddiä oikeasti olemassa? Oliko kaikki vain Freddien houruista unta?

Rehellisyyden nimissä osasin kyllä jo ennakkoon arvata ettei tämä elokuva ole ehkä minun juttuni, koska Andersonin muutkin elokuvat ovat vähän ohi menneet. Menin tämän katsomaankin oikeastaan vain siksi, että tapanani on ollut katsoa kaikki pääkategorioiden Oscar-ehdokkuuksia saaneet elokuvat. Ehdokkuuden on tänä vuonna saanut koko elokuvan päänäyttelijäkaarti ja kerrankin voi sanoa, että täysin ansiosta. Vaikka elokuva nyt muuten olikin varsin vaikeaselkoinen niin harvoin kiinnittää yhtä paljon huomiota loistavaan näyttelijätyöhön kuin Mestarissa. Joaquin Phoenixin näyttelijätyö on niin voimakas että lähes unohtaa miehen olevan Joaquin Phoenix ja Philip Seymor Hoffmankin on onnistunut pahimmat maneerinsa karistamaan. Amy Adams ei myöskään jää varjoon vaan onnistuu ottamaan sivuroolistaan kaikki irti.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras miespääosa - Joaquin Phoenix
Paras miessivuosa - Philip Seymour Hoffman
Paras naissivuosa - Amy Adams

Google: The Master 2012

Michael Crichton: Saalistaja

Englanninkielinen alkuteos: Prey
(2002)

Pilvi lähestyi minua takaapäin. Se tuli kohti mutkitellen, kuin katkaistakseen pakoreittini. Katsoin sitä yhtä aikaa lumoutuneena ja kauhuissani. Sen tarkoitus oli liiankin selvä. Se vaani minua. Sykkivä ääni voimistui parven lähestyessä.

Entinen huipputiedemies, nykyinen koti-isä Jack Forman kutsutaan yllättäen Nevadan autiomaassa sijaitsevaan laboratorioon. Hänen vaimonsa kuuluu tutkimusryhmään, jonka projekti on mennyt siellä hengenvaarallisesti vikaan. Molekyylikokoisten robottien parvet ovat riistäytyneet kehittäjiensä käsistä. Ne elävät vapaina erämaassa ja kehittyvät  - ja lopulta myös lisääntyvät. Niiden tuhoamiseksi ei näytä olevan keinoja. Nanoteknologian piti kääntää evoluution kulkua, mutta ihmiskunnan pelastuksesta tulikin peto, jonka saaliita ovat ihmiset itse.

Olen pari Crichtonin kirjaa lukenut aiemmin (Aikamatka, Pelon ilmasto) ja hänen kirjoihinsa perustuvat elokuvat (mm. Jurassic Park) ovat toki myös tuttuja eikä Crichton pettänyt taaskaan. Asiaa tietenkin helpotti myös se, että lähitulevaisuuteen sijoittuva, spekulatiivisen fiktion ja scifin rajamaastossa liikkuva lajityyppi on suosikkini niin kirjoissa kuin elokuvissa. Mutta kyllä siinäkin genressä saa huonoa aikaan, valitettavasti. Saalistaja kuuluu kuitenkin niihin kirjoihin joissa sujuva kerronta yhdistää sopivasti faktaa ja fiktiota niin, että tieteellinen pohja on luontevasti selitetty meille lukijoille ilman turhan opettavaista tai saarnaavaa sävyä mihin monessa kirjassa syyllistytään. Jännitystä on sopivasti ja henkilöhahmot sekä juonenkulku hyvällä tavalla ennalta-arvattavia. Viihdyttävä lukupaketti siis kaiken kaikkiaan. Jos jotain negatiivista pitää sanoa niin tässä suomenkielisessä versiossa oli luvattoman monta painovirhettä ja itse kirjassa taasen muutamia hieman red herring -tyyppisiä kohtia jotka jätetään häiritsevästi roikkumaan ilmaan - tai itse en ainakaan keksinyt joidenkin asioiden kuvaukselle mitään järkevää selitystä vielä jonkun aikaa kirjan luettuani pohdittuanikaan.

Kirja on vuodelta 2002 ja taisi olla juuri noihin aikoihin kun itsekin olen nanoroboteista ja niiden aiheuttamista uhkakuvista ensimmäistä kertaa kuullut. Ainakin tuolloin olen ensimmäistä kertaa törmännyt "harmaan mössön" (Grey goo) käsitteeseen mikä edelleen tuntuu hyytävimmältä mahdolliselta maailmanlopun skenaariolta. Nanorobotit söisivät maailman pois vähän niin kuin Stephen Kingin langolieerit ikään mutta siinä missä langolieerit ovat täyttä fiktiota niin nanorobotit ovat mahdollisia. Saalistajassa ei onneksi mennä ihan noin pitkälle mutta kyllä melko epämiellyttäviä olotuksia tässäkin esiintyvät nanorobottiparvet aiheuttavat. Nanorobotteihin on onnistuneesti saatu yhdistettyä populaatiobiologisia elementtejä mikä tekee niistä vielä elävämmän uhkan kun tosielämän vertailukohtia löytyy tässä ja nyt.

Metatasolla tämä kirja saa myös miettimään taas kerran, että mikä ihme näissä ihmiskunnan tuhoa petaavissa tarinoissa oikein meihin vetoaa? Sen kummemmin asiaa pohtimatta tällä hetkellä vastaukseni on se, että me haluamme olla muistettavia, kuvitella elävämme ajassa jossa tapahtuu jotain niin mullistavaa ja merkittävää kuin kaiken tuho.

Google: Michael Crichton SaalistajaMichael Crichton Prey

perjantai 15. helmikuuta 2013

E. L. James: Fifty Shades - Sidottu

Englanninkielinen alkuteos: Fifty Shades of Grey
(2011)

Kokematon opiskelijatyttö kohtaa salaperäisen, viileäkatseisen miljonäärin. Heidän välilleen roihahtaa kiihko, joka mullistaa molempien käsityksen intohimosta. ”Luotatko minuun?” hän kysyy yhtäkkiä. Sitten hän katoaa hetkeksi ja palaa luokseni kädessään hopeanharmaa silkkisolmio. ”Laita kätesi yhteen.”

Tiesin välittömästi tästä kirjasarjasta ja sen aiheuttamasta kohusta kuullessani, että tulen tämän lukemaan, mutta melko kauan sain sitä välteltyä. Olen jonkin verran kuitenkin allerginen kaikelle kohutulle, erityisesti mikäli se on kohuttu sellaisista syistä kuin Fifty Shades, joten en ole erityisemmin halunnut tulla nähdyksi julkisella paikalla tämän kirjan kanssa enkä toisaalta sitten ole ollut niin palavan kiinnostunut että olisin lähtenyt kirjaa mistään itselleni tilaamaan. Sopiva tilaisuus tarjoutui kun hiljattain lähdin tutustumaan e-kirjojen maailmaan, mikä olisikaan ollut parempi kokeilukappaleeksi.

Nyt se on sitten luettu. Tuhanteen miljoonaan kertaan nähty ja kuultu tarina johon vielä on saatu kaikki mahdolliset lajityypin kliseet mahdutettua. Meillä on nuori, itsestään äärimmäisen epävarma tyttö, joka kuitenkin on poikkeuksellisen kaunis, omapäinen, nokkela ja sanavalmis ja joka on kyltymätön ja intohimoinen vaikka onkin omasta tahdostaan kokemattomaksi jäänyt. Ja sitten meillä on kylmä ja kopea, megasuperhyperrikas, henkeäsalpaavan komea, nuori, salaperäinen, traagisen menneisyyden omaava, huippumenestynyt maailmanmies, joka ei harrasta romanttisia suhteita, mutta on silti taitava rakastaja ja jonka kuoren alla piilee tietenkin hellä ja herkkä yksinäinen sielu. Mitäs muuta näiden kahden tapaamisesta voikaan seurata kuin sähköä rätisevä ja räiskyvä kissa-hiirileikki jossa selittämätöntä magneettista vetoa toisiinsa tuntevat milloin hyrskähtävät yhteen, milloin erilleen koska kumpikaan ei ole ihan varma että tykkääkö se toinen vai eikö tykkää.

Haluaisin niin paljon sanoa, että olen kaiken tällaisen yläpuolella ja immuuni moiselle romanttiselle hötölle mitä on höystetty roisilla seksikuvauksilla, mutta valitettavasti en voi. Niin se vain kävi, että tämä onnistui minunkin sisälläni painelemaan sopivia nappeja ja välillä tunsin suorastaan pakahduttavaa kiihkoa kun nämä kaksi stereotyyppiä antautuivat eläimellisen intohimon vietäväksi tehden toisilleen juuri oikeat asiat oikeaan aikaan. Myöskin henkilöhahmojen nokkela sanailu sähköpostin välityksellä oli viihdyttävää luettavaa ja toi mieleen vanhat kunnon romanttiset mustavalkoelokuvat menneiltä ajoilta. Toisaalta kirja jätti myös jotenkin tahmean rasvaisen äklöolon, vähän kuin olisi syönyt kymmenen friteerattua suklaapatukkaa peräjälkeen välittämättä siitä seuraavista vatsakivuista. Näin ollen taitaa tämän trilogian muut osat jäädä lukematta vaikka kovasti loppuratkaisuun oli koitettu pedata halua lukea vielä lisää - eihän se nyt näin voi päättyä?

Google: Fifty Shades Sidottu, Fifty Shades of Grey

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

(2007)

Näissä saappaissa seisoo ja niitä tarvitsee Astra, 22-vuotias Silolan perheen ylpeys. Etukannen kuntosalille haaksirikkoutunut poika on Silmu, Astran veli joka aikoo tovereidensa kaltaiseksi. Takaliepeen lumpeella kelluu Pelagia, mutta vain haaveissaan - oikeasti hän viljelee samettieläimiään pitkin Siloloitten kaunista kotia. Mutta ennen Pelagian syntymää vanhemmille - kuuluisalle ja joviaalille kapellimestarille sekä perhelääkärin lempeydellä koteja parantavalle sisustussuunnitelijalle - on sattunut pieni hairahdus. Juhlat voivat alkaa.

Aloitin tämän kirjan eilen sillä mielellä että "nyt nopeasti tämä vielä pois alta niin pääsee kirjastoon lainamaan uusia kirjoja" sillä tämä oli viimeinen siitä kirjakasasta minkä viimeksi lainasin ja eräpäivä kolkuttelee huomenissa. En tiedä vaikuttiko mieliala asiaan mutta hieman kyllästyneenä huomasin aluksi puhisevani että jaa-jaa taas näitä nyrjähtäneitä perhetarinoita joita tuntuu maailma pullollaan, mutta mikäs siinä ovathan ne kuitenkin ihan viihdyttäviä lukea ja auttavat hieman terveemmin (?) sosiaalipornon nälkään kuin oikeiden surkeiden ihmiskohtaloiden tirkistely.

Alkuun tuntui että kirja koostui melkein kuin irrallisista kohtauksista kun yhden perheenjäsenen näkökulmasta kerrotusta tapahtumasta siirryttiin toisen kenkiin tekemään jotain ihan muuta. Pikkuhiljaa kuitenkin kirja pyydysti minut verkkoonsa ja puolivälin jälkeen huomasin eläväni ihan kokonaan Siloloiden maailmassa suhtautuen lämmöllä kunkin toimintaan. Tai näin ainakin loppukiihdytykseen asti koska se kulki hieman liian nähtyjä polkuja minun makuuni.

Henkilöhahmokavalkadi oli toisaalta hyvin tuttu, mutta toisaalta siinä oli sopivasti vaihtelua koska saimme seurata sekä keski-ikäistä Katriinaa, nuorta aikuista Astraa sekä aikuisuuden kynnyksellä haahuilevaa Silmua. Ainoastaan isä Launo jäi varsin etäiseksi, mutta tämä lie aivan tarkoituksellista jotta kirja olisi kuin kirjan kuvaama tilanne. Myöskin pikku-Pelegia oli vain outo, kenties sitä on jo liian iäkäs pystyäkseen kunnolla samaistumaan nelivuotiaan ajatusmaailmaan.

Ei mitään elämää suurempaa luettavaa, mutta ihan mukavaa, mukavaa siinä sanan merkityksessä että aika kului ja kirja onnistui myös huumorin ja huvituksen lisäksi herättää vakavampia tuntemuksia ja säälintunnetta hukassa olevia ihmisiä kohtaan.

Google: Liha tottelee kuria

torstai 14. helmikuuta 2013

21 tapaa pilata avioliitto

Ohjaus: Johanna Vuoksenmaa
Pääosissa: Armi Toivanen, Aku Hirviniemi, Riku Nieminen, Essi Hellén
(2013)

Romanttinen rakkaus on ihanaa, mutta onko se hyvä perusta avioliitolle? Kolmikymppisellä väitöskirjaa kokoavalla Sanna Mannerilla (Armi Toivanen) on varsin jyrkkä käsitys siitä miten rakkaus ei tee muuta kuin johtaa avioeroon. Omassa elämässään hän onkin eriyttänyt fyysisten tarpeiden tyydyttämisen ja kumppanuuden kokemukset eikä parisuhteelle ole hänen ajattelumaailmassaan tilaa. Mutta mitä tapahtuu kun ystävättären (Essi Hellén) syntymäpäivillä Sanna törmää juuri eronneeseen Aleksiin (Riku Nieminen) joka on aiemmin osallistunut Sannan väitöstutkimukseen täydellisen avioliiton miesosapuolena? Mukana menossa myös assistentti (Aku Hirviniemi) ja Sannan vanhemmat (Hannele Lauri ja Vesa Vierikko) omine parisuhdeongelmineen.

Siitä onkin jo aikaa kun olen suomalaisen elokuvan käynyt katsomassa elokuvateatterissa ja suomalaista komediaa en ole muistini mukaan ikinä teatterissa nähnyt, mutta mikäpä sopivampi elokuva ystävänpäivää piristämään kuin romanttinen komedia. En ole erityisesti lajityyppiin ihastunut, mutta kiinnostus heräsi kun näin elokuvan mainoksia eikä kiinnostusta vähentänyt Putouksen äärimmäisen sympaattisen näyttelijäkaarti, olenhan aivan hiljattain löytänyt myös Putouksen huumorin aiemman ylenkatsomisen sijasta.

21 tapaa pilata avioliitto meni kategoriaan "ihan kiva". Henkilöhahmojen vinksahtaneisuus vedettiin ehkä hieman yli samaten kuin tapahtumien nopeakäänteisyys. Okei, tämä oli komediaa, mutta vähemmän olisi ollut enemmän, ainakin tämän katsojan mielestä. Oli myöskin todella työn ja tuskan takana ajatella näyttelijöitä muina kuin Putouksen näyttelijöinä ja Armi Toivasen esiintymisessä väkisinkin huomasi Sanna-Raipe Helmimäiset piirteet. En tätä kuitenkaan näyttelijöiden syyksi pistäisi vaan Suomen pienten piirien ja Putouksen joka tuutista työntyvän jättisuosion.

Itse aihe elokuvassa oli kyllä vallan mielenkiintoinen ja mietinkin, että tästä aiheesta olisi mukava nähdä muutakin kuin komediaa. Vaikka sellainen dokumentti mitä Sanna Manner elokuvassa valmisteli. Ehkä selittyy sillä, että suhtaudun itsekin erittäin skeptisesti suuresta romanttisesta rakkaudesta solmittuihin avioliittoihin ja niiden kestävyyteen.

Google: 21 tapaa pilata avioliitto

Tästä lähdetään

Olen elokuvien ja kirjojen suurkuluttuja ja miettinyt jo jonkin aikaa että olisi mielenkiintoista alkaa kirjata ajatuksia kuluttamistani teoksista. En ole suuri alan asiantuntija enkä tiedä onko minussa kriitikonkaan vikaa, mutta jo ihan omaa itseä varten olisi mukava jos jossain olisi listattuna elokuvat jotka olen nähnyt ja kirjat jotka lukenut kera niiden ajatusten mitä ne herättivät. Samoin tein tämän voi tehdä näin julkisesti, olenhan itsekin saanut ideoita toisten vastaavista raporteista.