maanantai 29. huhtikuuta 2013

Thomas Hardy: Tessin tarina

Englanninkielinen alkuteos: Tess of the d'Urbervilles
(1891)

Englantilaisen Thomas Hardyn (1840-1928) kenties kuuluisin teos on vuonna 1891 julkaistu Tessin tarina -- idylliseen maalaisympäristöön sijoittuva katkeran ironinen "puhtaan naisen" tragedia. Kirja antoi aikanaan aihetta loputtomiin sosiaalisiin ja moraalisiin pohdintoihin, mutta sen suurenmoista kerronnan voimaa ei kukaan voinut kiistää. Roman Polanski nosti tämän klassikon uudella tavalla elokuvallaan Tess, jonka pääosaa esitti Nastassja Kinski.

Sainpas tämän viimeinkin luettua. Tällä kertaa lukeminen ei ajallisesti pitkittynyt niinkään sen takia, että olisin pitänyt kirjaa pitkäveteisenä vaan yksinkertaisesti siksi, että muiden puuhien takia sain kirjaan tartuttua vasta hiukan ennen nukkumaanmenoa jolloin väsymys tahtoi vetää silmät kiinni melkein heti kirjan avaamisen jälkeen. Mieluiten luen kirjat parilla lähekkäin sijoittuvalla lukukerralla ja se ei varmaankaan voinut olla vaikuttamatta kokemukseeni tästä kirjasta, että nyt lukeminen sujui pienin pirstalein kerrallaan.

Muistan nähneeni joskus aikoja sitten Roman Polanskin elokuvan Tess - viattomuuden tarina (1979) johon kirjan kannetkin viittavat, mutta juuri mitään muita muistikuvia kuin Nastassja Kinskin mukanaolo minulla ei elokuvasta ollut. Melkeinpä ainoan ennakko-odotuksen kirjasta latasi vain Yrjö Hirnin kirjoittama esipuhe, jossa hän useaan otteeseen maalaili kirjan "traagillisuudesta".

En kuitenkaan kokenut kirjaa kovinkaan traagisena varsinkaan alkupuolella, joka muutenkin viehätti minua niin, että olin oikeastaan vähän yllättynyt. Hardylla oli mielestäni ihanan vanhaa huokuva, polveileva ja jonkunlaista kepeyttä sisältävä tapa kirjoittaa asioista. Lainaanpa tähän nyt kirjan alkupuolelta yhden pätkän joka erityisesti jäi minulle mieleen:
Minkä vuoksi tähän ihanaan kudokseen, herkkään kuin lukinseitti ja valkoiseen kuin lumi, oli määrätty painettavaksi niin karhea kuosi; minkä vuoksi niin usein tapahtuu, että karhea näin ottaa omakseen hienomman, väärä mies naisen ja väärä nainen miehen? Sitä arvotusta ovat monet filoosoofit vuosituhansia turhaan koettaneet selittää.
Kirjan nimen mukaisesti Hardy kirjoittaa maalaistyttö Tessin tarinan. Kovin tapahtumarikasta ei aina meno ole ja keskivaiheilla on kohtia joissa junnataan oikein kunnolla. Mietin kovasti sitä kuinka paljon Hardyn kirjoituksessa on ironiaa päähenkilöiden ajatusmaailmaa kohtaan. Niin jotenkin järjettömältä nykymieleen tuntuu henkilöiden reaktiot joihinkin tapahtumiin. Erityisesti toinen kirjan mieshahmoista oli suorastaan raivostuttava ja aika raivostuttava oli kyllä myös Tess reaktioissaan tämän miehen käytökseen.

Kirjan lopussa Hardylle tuntui tulevan vähän kiire ja muutenkin ote lopahti. Oli toistuvia kohtauksia joista eräs toistui jo niin usein, että se alkoi vaikuttaa vitsiltä (ja ehkä olikin?) ja siinä missä kirjassa oli monesti aiemmin vietetty rauhaisaa suvantovaihetta niin nyt yhtäkkiä homma laitettiin pakettiin niin ettei perässä tahtonut pysyä.

Vaikka kirjasta pidinkin niin ihan kiva oli saada se loppuun, jotta pääsee jotain muuta lukemaan. Minulla kun ei ole tapana pitää kuin yhtä keskeneräistä kirjaa kerrallaan.

Linkit



Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen)

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman
(2013)

Traagisten tapahtumien seurauksena Mike Banning (Gerard Butler) menettää toimensa Yhdysvaltain presidentin (Aaron Eckhart) turvamiehenä. Kun Valkoinen talo joutuu hyökkäyksen kohteeksi, lähtee Banning vaistomaisesti apuun. Pian hän huomaa olevansa ainoa henkiinjäänyt jolla on mahdollisuus pelastaa presidentti koko maan turvallisuutta uhkaavasta tilanteesta.

Koitin kovasti miettiä, mutta mieleeni ei tullut yhtään näin puhdasveristä toiminta/jännityselokuvaa jonka olisin käynyt oikein elokuvateatterissa katsomassa. Aina on tähän tyylilajiin viittaavissa elokuvissa vähintään pieniä scifi-elementtejä ollut jotta ne ovat saaneet kiinnostukseni heräämään. Tästä elokuvasta kiinnostuin kun näin trailerin joka sai minut naurahtelemaan ja puistelemaan päätään - ihanko tosissaan on tälläinen elokuva tehty?

Tätä tuntuu oudolta edes sanoa, mutta pidin elokuvasta ja aika paljon pidinkin. Juuri sopivan viihdyttävää rymistelyä, joka kaikista ennalta-arvattavista juonikuvioista huolimatta onnistui tuottamaan ajoittain myös jännityksen tunteita. Ylen sivuilla arvostelija kutsuu tätä "ryppyotsaiseksi toimintapläjäykseksi", mutta en itse en voi olla ajattelematta, että kaikkien tuttujen elementtien mukaantuomisen taustalla pilkahtelee myös pienissä yksityiskohdissa näkyvää huumoria ja päännyökkäyksiä lajityypin kliseitä kohti. Kuten - mitä käykään koiralle?

Väkivaltaa elokuvassa ei ole ollenkaan säästelty. Sitä oli jopa yllättävän paljon ja väkivalta oli yllättävän graafista. Ei puhettakaan siististi pinoon kaatuvista pahiksista vaan veri purskahteli kun ihmiset ottivat osumaa ja suurimmat tappioluvut tulivat ns. hyvien puolella. Pääpahiskin oli oikein tyylikkäästi rakennettu ja minun makuun coolimpi kuin elokuvan päähenkilö.

Pidin myös siitä miten isompiin rooleihin oli otettu kolme keski-ikäistä miesnäyttelijää (Gerard Butler, Aaron Eckhart ja Dylan McDermott), joiden voisi jonain toisena päivänä kuvitella kilpailevan samasta roolista, niin jotenkin samanoloisia kyseiset herrat mielestäni ovat. Morgan Freeman teki sen saman roolin jonka hän näyttää nykyisin tekevän elokuvasta toiseen. Alan jo oikeasti vähän kyllästyä - eikö joskus jo voitaisi käyttää jotain muuta näyttelijää? Ehkä tähän vaikutti sekin, että myös hän esiintyi myös elokuvaa ennen tulleessa Now You See Me -elokuvan trailerissa hyvin samanoloisessa roolissa. Kiinnostavalta elokuvalta vaikutti muuten tuokin.

Niin jenkkipatriotismia tässä elokuvassa oli kanssa, mutta koska olen nähtävästi päättänyt pitää lähes kaikesta tässä elokuvassa, niin sekin oli minun mielestäni hieman itseironisesti kuvattu. Mitä muuta voisi olla hulmuavan tähtilipun nostaminen salkoon paatoksellisten "God bless Americ" kaikuessa taustalla?

Linkit:



sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Haastevastauksia x 4

Kirjablogeissa on kiertänyt viime aikoina monia haasteita, joilla ovat muutamat minuakin lähestyneet. Olen ollut aika laiska vastaamaan, mutta korjataan se virhe nyt, koska olen kyllä ollut ilahtunut siitä, että minun bloginikin olemassaolo on huomattu. En laita kuitenkaan haasteita nyt eteenpäin, koska nämä ovat jo niin monessa seuraamassani blogissa tosiaan olleet.

Ensimmäiseksi muisti minua Annami Liebster Award -tunnustuksella. Kiitos paljon! 

1. Jos saisit opiskella tai olla ammatiltasi ihan mitä tahansa muuta kuin mitä nyt olet, mitä valitsisit?
"Ihan mitä tahansa" saa heti ajatuksen lentämään utopistisille urille, mutta jos pysytään maankamaralla niin eläinlääkäri on valintana vastaukseksi. Tämä on asia jonka aion myös toteuttaa.

2. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?
Poikani Kevin tulee ensimmäisenä mieleen.

3. Mikä on parasta keväässä?
Kohtuu pitkän mietinnän jälkeen keksin yhden asian: muuttolintujen paluu. En nimittäin erityisemmin pidä keväästä.

4. Mikä kirja on jostakin käsittämättömästä syystä pölyttynyt pitkään kirjahyllyssäsi?
Auts. Minulla on hyllyssäni useita sellaisia kirjoja, jotka olen saanut jo lapsuudessa, mutta en ole syystä tai toisesta koskaan lukenut. Valitaan näistä nyt vaikka Mark Twainin Jenkki kuningas Arthurin hovissa.

5. Mikä on suosikkisi nuortenkirjallisuuteen luokiteltavista kirjoista?
Ensin ajattelin, että nyt ei löydy mitään, enhän lukenut nuortenkirjoja oikeastaan edes nuorena, mutta sitten keksin, että Nälkäpeli taidetaan luokitella nuorten kirjaksi. Pakko sanoa siis se, koska en keksi mitään muuta kyseiseen kirjallisuusgenreen kuuluvaa kirjaa, josta olisin pitänyt tuota enempää.

6. Kuka on suosikkirunoilijasi?
Ei ole.

7. Mikä kirja on sinulla kesken tällä hetkellä?
Tessin tarina

8. Minkä kirjan jonkun sivuhenkilön kenkiin haluaisit astua yhden päivän ajaksi?
Kapteeni Hastingsinä voisi olla ihan mielenkiintoista Poirotin matkassa. Kirjaa en osaa sanoa.

9. Mikä oli lapsuuden suosikkikirjasi?
Pikku Prinsessa

10. Mikä on huonoin puoli kirjablogin pitämisessä?
Olen vielä kuherruskuukaudella blogin kanssa, joten huonot puolet odottavat vielä löytymistä.

11. Minkä kirjan ilmestymistä odotat tällä hetkellä eniten?
En seuraa niin paljon kirjamaailman tapahtumia, että osaisin nimetä yhtään kirjaa.


Seuraavaksi sain Kirjallisuushaasteen Ireneltä Kingiä ja kahvia blogista.

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?
Kauhean vaikea kysymys. Mikro-orjat?

2. Luetko runoja?
En.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?
Enpä juuri. Saatan kyllä muuttaa tapojani tämän suhteen.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?
Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa oikein kunnon megaluokan Hollywood-spektaakkelina. Isomäen muutkin kirjat voisivat olla mielenkiintoisia, Con Rit oli suorastaan elokuvakäsikirjoituksen oloinen.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?
Ei taida olla sellaista joka minua olisi aina houkuttanut. Täällä pohjantähden alla liippaa ehkä lähimmäksi sen jälkeen kun sain Sinuhen vihdoin luettua.

6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?
Ei ole varsinaisesti lempikirjaa. Ilkka Remeksen kirjat on sellaisia mitä olen vähän häpeillyt, mutta nyt olen Remeksistäkin saanut yliannoksen joten ei ole enää ajankohtaista.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?
Hanna-Riikka Kuisman

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?
Jimmyn, Lumimiehen, kirjasta Oryx ja Crake.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?
Ei tule ketään erityistä mieleen.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?
Olisiko ollut John Irvingin Ystäväni Owen Meany?

11. Mitä luet juuri nyt?
Tessin tarinaa


Tarukirja ja Kirjan viemää blogeista sain 11 kysymystä sisältävän haasteen. Ensiksi vastaukset Tarukirjan Margitin ystäväkirjatyylisiin kysymyksiin:

Lempijäätelösi? Karpalokinuskijäätelö
Lempi/inhokki juomasi? Kivennäisvesi / Energiajuomat
Lempi/inhokki musiikkisi? Oopperahevi / Jazz
Paras peli? Trivial pursuit
Mikä oli lapsena toiveammattisi? Kuvataiteilija
Mitä pelkäät? Lentämistä
Mitä inhoat? Siivoamista
Mistä unelmoit? Onnellisesta elämästä
Mitä ihmettelet? Maailmaa jossa elän
Mistä suutut? Epäoikeudenmukaisesta arvostelusta
Mikä on oudoin taitosi? Herääminen usein minuutilleen samaan aikaan


Ja ihan viimeisempänä mutta ei vähäisempänä, vastaukset Kirjan viemää blogia pitävän Marjan kysymyksiin:

1. Oletko koskaan asunut muualla kuin Suomessa ja/tai haluaisitko tulevaisuudessa? 
Olen asunut. En haluaisi ainakaan pysyvämmin asua muualla, mutta lyhyempi työkomennus tai sapattivuosi saattaisi tulla vielä tulevaisuudessa kysymykseen.

2. Käytkö mieluummin suihkussa aamulla vai illalla?
Illalla. Aamusuihku on itselleni ihan vieras ajatus.

3. Lempibiisisi tällä hetkellä?
Adelen Set Fire To The Rain

4. Minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa itse?
En osaa edes kuvitella itseäni kaunokirjailijana joten täytyy valita joku tietokirja - Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta.

5. Mistä pidät itsessäsi eniten?
Monipuolisuudesta.

6. Onko sinulla sisaruksia?
Ei ole.

7. Kenen julkisuuden henkilön elämää haluaisit elää yhden päivän ajan jos se olisi mahdollista?
On monia mielenkiintoisia vaihtoehtoja, erityisesti jos saisi kokea myös kyseisen henkilön päänsisäisen maailman, mutta mennään nyt perinteisillä linjoilla ja valitaan Barack Obama.

8. Onko sinulla lemmikkejä? Mitä?
On, kolme kissaa.

9. Lempimatkakohteesi?
En ole kovinkaan monessa paikassa käynyt useampaa kertaa, joten en tiedä voiko varsinaisesti puhua lempimatkakohteesta. New York on kuitenkin erityisesti jäänyt mieleen ja sinne haluaisin vielä joskus uudelleen.

10. Mitkä kolme kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Sadan vuoden yksinäisyys: ihan vain nimen perusteella, koska oletan olevani saarella yksin ja nimi sopii hyvin tilanteeseeni
Robinson Crusoe: jotta saisin käytännön vinkkejä siihen miten selvitä
Raamattu: koska minulla olisi kerrankin kunnolla aikaa siihen perehtymiseen

11. Onko sinulla jotain erityistaitoja?
Osaan jonglöörata jollain tapaa (huonosti).

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Underground: The Julian Assange Story

Ohjaus: Robert Connolly
Pääosissa: Alex Williams, Rachel Griffiths, Anthony LaPaglia
(2012)

Nuori hakkeri Mendax (Alex Williams) on perustanut parin toverinsa kanssa ryhmän, jonka päämääränä on murtautua tietojärjestelmiin saadakseen pääsyn tietoon, joka on tavalliselta kansalaiselta salattu. Ollaan 80- ja 90-lukujen taitteen Australiassa jossa poliisin tietämys tietomurtorikoksista on vielä lapsen kengissä, mutta Yhdysvaltojen kiinnostuttua asiasta Australian poliisi alkaa tutkia tapausta. Etsivä Ken Roberts (Anthony LaPaglia) kohtaa kilpajuoksussa Mendaxin, jonka maailma tulee myöhemmin tuntemaan Wikileaksin perustajana.

Julian Assange tuli minun kuten varmaan monen muunkin tietoisuuteen kun Wikileaksista alettiin puhua julkisuudessa. En ole niin kovin tarkasti Wikileaksiin liittyvää uutisointia seurannut, mutta Assange jäi mieleen poikkeavan ulkonäkönsä takia. Kiinnostuin asiasta enemmän vasta sitten kun sain lukea hänen hakkeritaustastaan ja muusta mystisyydestä menneisyydessä.

Tämä Assangen nuoruutta valottava tv-elokuva ei varmasti paljoa anna mikäli ei ole lainkaan kiinnostunut hakkerikulttuurista. Meno on melkoisen verkkaista ja tarinan käänteissä ei kovin paljon yllätystä ole, onhan puolidokumentaarisesta kuvauksesta kyse. Itse kuitenkin koen vetoa hakkeritarinoihin ja tämä oli sellaisena ihan maittava. Täysin autenttisen tuntuista ei ehkä kaikki elokuvassa ollut, mutta harvassapa on ne elokuvat jossa olisi täysin realistiseen kuvaukseen päästy tai siihen edes pyritty. Tämä on yhdessä War gamesin (1983) ja Antitrustin (2001) kanssa siellä kärkipäässä vaikka toki jaa muuten paljon noiden elokuvien tasosta.

Pidän hakkerimaailmaa itse asiassa niin mielenkiintoisena että en voinut olla elokuvaa katsoessa miettimättä, että siinä kuvattu nuoruus oli sellainen jonka olisin mielelläni ottanut itselleni. Underground-piiressä liikkuva taitava hakkeri, jolla on ihailtava missio, mikä voisi olla sen parempaa? Mietin myös vähän että kuinka paljon uskallan hehkuttaa laittomilla poluilla liikkuvaa toimintaa ja miettimään myös itse, että miksei tiedonhankinta tällä tavalla hyvissä tarkoitusperissä tunnu niin kovinkaan tuomittavalta. Aika paljon elokuvakin alleviivasi paha yhteiskunta - hyvä aktivisti asetelmaa.

Kaiken kaikkiaan vaatimattattomasta toteutuksesta huolimatta tämä elokuva antoi paljon enemmän tuntemuksia ja ajateltavaa kuin moni koreammalla kuorrutuksella varustettu lajikumppaninsa.

PS. Tiedän kyllä että oikeasti tietomurtoja tekevät ovat krakkereita eikä hakkereita, mutta koska jälkimmäinen on tunnetumpi termi ja pidän itsekin siitä enemmän niin käytin nyt sitä.

Linkit:



sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Arto Salminen: Lahti

(2004)

Lahti heittää kolme Lääkintäkoulun oppilasta komennukselle, josta ei tietoja heru. Miehet kyyditään keskelle männikköä, jonne on pystytetty kenttäsairaala ja puolijoukkuetelttoja. Vasta kun harjoitus alkaa, tehtävän luonne paljastuu. Miesten on kannettava ihmisenkokoisia sikoja ampumatauluiksi, sitten raahattava elikot hoitoa saamaan ja lopulta ruumispusseissa kuorma-auton lavalle. Armeija testaa osaamistaan ja kaiken ytimen, logistiikan, on toimittava. Samaan aikaan siviilissä on käynnissä toisenlainen lahti. Kohteena yhden alokkaan isä, joka juoksee amokia velkojien, keskusliikkeiden ylivallan ja yhä kasvavan epätoivon puristuksessa.

Suurin osa kirjoista joita otan luettavaksi on sellaisia joista olen suosituksen nähnyt netissä tai muualla, joten kirjat ovat minulle jollain tapaa etukäteen tuttuja. Siinä vaiheessa kun kirjan otan käteeni luettavaksi, en kuitenkaan enää vilkaisekaan takakantta ja usein käy niin, että olen tässä vaiheessa jo ehtinyt unohtaa mistä kirja kertoo ja lukiessa saan jännittää sellaisia asioita jotka mahdollisesti olisi takakannen kuvauksessa paljastettu. Joskus käy myös niin, että koko kirjan tyylilaji yllättää ja niin kävi tämän Arto Salmisen kirjan kanssa.

Olin jostain jäänyt käsitykseen, että Salminen kirjoittaisi huumoripitoisia kirjoja joissa päähenkilö joutuu absurdeihin tilanteisiin mitä sitten käsitellään sarkasmin keinoin. Niinpä hieman yllätyin, jopa järkytyinkin, kun yhtäkkiä jouduin lukemaan kuvausta siitä miten sikoja käytettiin ampumatauluna. Eläimiin kohdistuva väkivalta kun on asia jonka kanssa minulla on vähän hankaluuksia. Kuvotuksen tunteista päästyäni olin kuitenkin tyytyväinen, että olin ennakko-odotusteni kanssa väärässä.

Armeijan harjoitukset sisälsivät kiinnostavia ajatuksia Suomen maanpuolustuksesta ja logistiikasta, mutta koskettavampana pidin kirjan toista tarinaa romahduksen partaalla olevasta pienyrittäjästä. Suurten ketjujen ylivallan kuvaus oli niin osuvaa, että näin tavallisena kuluttajana tunsin pienen piston sydämessäni kun itsekin niin huoletta ketjuliikkeessä asioin enkä erityisesti panosta paikallisten toimijoiden tukemiseen.

Arto Salminen oli minulle tosiaan uusi tuttavuus kirjailijana ja näin olleen pääse jatkoksi 13 kotimaisen kirjailijan listaan haasteessa, mutta täysin varmasti voin sanoa ettei tämä jäänyt viimeiseksi Salmisen kirjaksi minkä luen. Paljon hyvää olen kuullut erityisesti Kalavaleesta, joka tosi-tv:hen sijoittuvan aihepiirinsä takiakin vaikuttaa kiinnostavalta.


Linkit



lauantai 20. huhtikuuta 2013

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

Englanninkielinen alkuteos: Eve Green
(2004)

Eve Green odottaa esikoistaan. Hän palaa muistoissaan omaan lapsuuteensa, aikaan jolloin hän oli juuri menettänyt äitinsä. Hänet lähetetään Walesin maaseudulle kaatosateiden keskelle, missä kyläläisten katseet kääntyvät hänen peräänsä. Kuunnellessaan tarinoita perheensä historiasta hän ymmärtää, että menneisyydessä on synkkä tahra. Nyt, vuosia myöhemmin, hän on valmis kertomaan tarinansa.

Havasteen hieman pettymystä aiheuttaneen kirjan jälkeen otin käteeni toisen blogosfäärissä ihastusta herättäneen kirjailijan teoksen.

Mitään valtaisia ihastumisen tunteita ei tämä Susan Fletcherinkään kirja herättänyt, mutta miellytti kuitenkin huomattavasti enemmän kuin edellinen lukemani kirja. Jostain syystä minun oli ja on vaikeaa saada kirjasta otetta ja kirjoittaa siitä yhtään mitään. "Ihan kiva, mutta" pyörii mielessä.

Pidin Fletcherin tavasta kirjoittaa ja kuvata maailmaa niin aikuisen naisen kuin sen pikkutytön silmin joka hän kerran oli. Kirjassa toistuu kerta toisensa jälkeen kaava, jossa kirjailija viittaa johonkin asiaan jättäen lukijan vähän miettimään mistä on kyse kunnes sitten palaa asiaan myöhemmin kirjassa selittäen sitten tätä tarkemmin. Kuin hedelmää kuorisi pieni pala kerrallaan. Tämä oli ihan hyvin tehty, mutta ehkä hieman ylen määrin käytetty tehokeino koska siihen osasin näin kiinnittää huomiota. Tämä tapa kirjoittaa toi myös kirjaan salapoliisimaista tunnelmaa joka piti otteessaan ja sai kääntämään sivuja eteenpäin.

Mieleen tuli kirjaa lukiessa myös, että onko kyseessä omaelämänkerrallinen teos koska Fletcher näytti kirjan kansiliepeen kuvan perusteella punahiuksiselta kuten päähenkilönsä ja näyttää olevan myös Birminghamista kotoisin. Ilmeisesti kuitenkaan näin ole koska Fletcher on asian kiistänyt tässä Guardianin haastattelussa joka on tehty pian kirjan ilmestymisen jälkeen.

Kokeilen varmaan vielä lisääkin Fletcheriltä lukea sillä ei tämä vastenmielinen lukukokemus ollut ollenkaan ja ilmeisesti hänen muut kirjansa ovat yleensä ihmisiltä enemmän positiivisia kommentteja saaneet kuin tämä.

Linkit



tiistai 16. huhtikuuta 2013

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

(2010)

Anna ei vielä aavista, ettei sotaa kestäisi kuin seuraavaan kesään. Tuntuu, että näin on ollut aina, ja elämä kotirintamalla on kovin ankeaa. Tähänkö nuoruus meni, eikö koskaan enää ole niin kevyttä ja hauskaa kuin ennen? Mies on rintamalla, ystävät Helsingissä, lapset talkoissaan ja kerhoissaan. Pieneen kylään muuttaneella nuorella perheenäidillä ei ole muuta tekemistä kuin tenttiä viimeisiä yliopisto-opintojaan. Silloin kuvaan astuu hurmaava Tuji-serkku, joka on oikea filmitähti ja melkoinen hurmuri. Anna polvet notkahtavat, ja hädissään hän heittäytyy suin päin rakastumisen huumaan. Miten siitä voi selvitä? Miten arkeen voi palata sen jälkeen, kun koko iho hehkuu polttavana Tujin kosketuksesta?

En varmaan olisi tämännäköisellä kannella varustettua kirjaa valinnut luettavaksi ellei Havasteen nimi olisi vilahdellut blogeissa niin tiuhaan ja ellen olisi halunnut ottaa selvää millaisia ovat hänen kirjansa, jotka tuntuvat niin paljon ihastusta herättävän.

Kirjan päähenkilö Anna vaikuttaa aluksi varsin päättäväiseltä nuorelta naiselta ihastuessaan Voittoon ja järjestäessään itsensä hänen kanssaan naimisiin. Niinhän siinä sitten tietenkin käy ettei arki tavoita kaikkea sitä mitä unelmat edellä ja asiat mutkistuvat entisestään kun sota syttyy ja Anna jää yksin pyörittämään yksin arkea kahden pienen lapsen kanssa.

Kirja jaksoi minua vielä jotakuinkin kiinnostaa ennen kuin Tuji astui mukaan kuvioihin. Sen jälkeen jotenkin tuskastuin siihen tapaan jolla Anna hullaantui henkilöön joka ei vaikuta ollenkaan kaiken sen tunteiden palon arvoiselta. Minulta meni maku muuhunkin kirjassa kun koko ajan joutui pelolla odottamaan milloin tulee taas kohta jossa Tuji-sitä, Tuji-tätä ja joutuu taas ärsyyntymään.

Havaste kyllä osaa kertoa sota-ajasta kaikkine arjen pikku vivahteineen. Välillä kuitenkin minusta tuntui että kirjaan oli yritetty upottaa jopa liikaa detaljeja sota-ajan kotirintaman elämästä niin että kuvauksesta tuli ajoittain hieman opettavainen vaikutelma. Maaseudun elämän sijasta pidin oikeastaan enemmän siitä miten kerrottiin yliopisto-opiskelusta, tosin välillä mietin, että ihan tosissaanko se oli tuolloin mahdollista perheenäidille opiskella yliopistossa tuohon malliin ja vielä noin maaseudulta käsin. Ja nyt kun asiaa mietin niin en muista otettiinko kirjassa edes kantaa siihen miten tämä oli taloudellisesti järjestetty.

Siitä pitää antaa pisteet, että yllättää kirja kyllä osasi ja kun väsyneenä olin juuri aikeissa sulkea kirjan ja alkaa nukkumaan niin yhtäkkiä pitikin sen sijasta selailla takaisin päin kirjaa jotta saisi tarkistettua mitä oikeastaan aikaisemmin olikaan kerrottu.

Linkit



sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Vuoden se kestää (I Give It a Year)

Ohjaus: Dan Mazer
Pääosissa: Rose Byrne, Rafe Spall, Anna Faris, Simon Baker
(2013)

Josh (Rafe Spall) ja Nat (Rose Byrne) päätyvät naimisiin lyhyen seurustelun jälkeen. Lähipiiri ei kovin pitkää tulevaisuutta erilaista elämää viettävälle parille ennusta ja pian uraa tekevä Nat tapaakin työssään asiakkaan (Simon Baker) johon tuntee vetoa. Toisaalla Josh turvautuu vanhaan tyttöystäväänsä, hyväntekeväisyystyötä tekevään Chloeen (Anna Faris). Haasteista huolimatta pari aikoo koittaa pelastaa liittonsa, mutta onko se tuhoon tuomittu yritys?

En kovin paljon katso komedioita, mutta tämä vaikutti trailerin perusteella sellaiselta, että voisi minulle soveltua.

Elokuva ei ole erikoisen loisteliaita arvioita saanut, mutta itse tykkäsin kovasti ja sain elokuvalta juuri sitä mitä odotinkin, kutkuttavaa huumoria ja paljon naurua. Romcom on lajityyppinä jotenkin niin kaavoihin kangistunut, että minusta oli virkistävää kuinka tässä aloitettiin siitä mihin yleensä tarina päättyy. Pääpari oli sympaattinen eikä heidän liittonsa ongelmia vedetty täysin överiksi vaan selvästi heillä oli myös tunteita joiden takia olisivat halunneet saada liiton toimimaan. Muutenkin tässä oli aika hyvin onnistuttu henkilöhahmoissa, mitä nyt en ehkä Anna Farisin esittämän Chloen hompsuista stailausta oikein ymmärtänyt.

Huumori perustui pitkälti noloihin tilanteisiin joissa ihmiset sanoivat tai tekivät jotain sellaista mikä oli sopimatonta tai aiheutti myötähäpeää. Minä pidin tästä ja Stephen Merchant erityisesti onnistui olemaan maailman kaamein kaveri päästäessään suustaan aivan uskomattoman noloja möläytyksiä. Täytyi oikein ihmetellä miten ihmeessä kohtauksia oli ikinä saatu valmiiksi niin ettei kenelläkään ole pettänyt pokka kesken kaiken.

Olihan elokuva tietenkin vähän kuin erillisten sketsien sarjatulitusta mutta itsestäni se oli parempi näin kuin niin, että juoni olisi ollut jatkuvampi ja henkilöhahmoja rakennettu enemmän mutta huumori olisi ollut vähemmän nauruhermoja hivelevää.

Linkit:



A. A. Milne: Nalle Puh

Englanninkielinen alkuteos: Winnie-the-Pooh
(1926)

Rakastettava satukarhu Nalle Puh, maailman lastenkirjallisuuden klassisia hahmoja, miljoonien lukijoitten unohtumaton ystävä.

A. A. Milnen Nalle Puh kuuluu niihin lapsille suunnattuihin klassikkokirjoihin joita en ole luullakseni koskaan itse lukenut. Se on todennäköisesti luettu minulle joskus kun en vielä siihen itse kyennyt ja lukutaidon saavutettuani ei vain ole koskaan tullut hetkeä jolloin kirja olisi minulle ollut ajankohtainen.

Minulla on ollut positiivinen käsitys tästä Milnen Nalle Puhista eikä se poistunut kirjaa lukiessani. Tarinat ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan sympaattisia ja tarjoavat varmasti pienillekin lapsille mahdollisuuden oivaltaa sen mitä hahmot eivät muka tajua. Kertomukset ovat myös harvinaisen ajattomia sijoittuessaan fiktiiviseen Puolen hehtaarin metsään joka on vapaa todellisen maailman asioista.

Myös alkuperäiskirjan kuvitus on viehättävää enkä voi olla olematta hieman pahoillani siitä, että suurelle osalle ihmisistä Nalle Puhin visuaalinen ilme on tutumpi Disneyn versiona.

Muuta en oikein osaa sanoa. En ihan kaikesta kirjassa pitänyt, mutta epäkohdat ovat liian pieniä mainittavaksi ja jos minulla olisi lapsia niin varmasti Nalle Puh olisi yksi niistä kirjoista jota heille mielelläni lukisin.

Linkit



Upside Down

Ohjaus: Juan Solanas
Pääosissa: Jim Sturgess, Kirsten Dunst, Timothy Spall
(2012)

Adam (Jim Sturgess) on poika maailmassa joka on jakautunut kahteen, köyhien asuttamaan Alapuoleen, jossa Adam itse asuu ja rikkaiden valtakuntaan Yläpuoleen, joka sijaitsee peilikuvanomaisesti Alapuolen yllä. Maailmoja yhdistää vain TransWorld-nimisen yrityksen torni, jossa sielläkin Alapuolen ja Yläpuolen asukkaat pidetään tiukasti erillään. Adam on nuoruudessaan rakastunut Yläpuolella asuvaan Edeniin (Kirsten Dunst) jonka kanssa tiet ovat kuitenkin sattumien myötä eronneet. Palkkauduttuaan TransWorldin palvelukseen Adam alkaa etsiä uudelleen Edeniä, jota ei ole koskaan voinut unohtaa.

Näin arvostelun tästä joku aika sitten Leffaterapiaa-blogissa ja elokuvan lähtökohta vaikutti niin omaperäiseltä, että kiinnostus heräsi.

Mielikuvituksen puutteesta ei voi käsikirjoittaja-ohjaaja Juan Solanasia syyttää. Tässä on tosiaan onnistuttu luomaan maailma jollaiseen en ainakaan itse ole aiemmin törmännyt. Visuaalinen toteutus oli upeaa katsottavaa. Jostain syystä minulle tuli ensi alkuun elokuvan maailmasta mieleen Dark City (1998), joka kuuluu suosikkielokuviini, mutta tämä vaikutelma hälveni elokuvan edistyessä.

Upside Downin maailmassa Alapuoli oli ihan kirjaimellisesti alhaalla, josta katsottiin Yläpuolen maailmaan ylöspäin. Koska kyseessä oli kaksi vastakkain olevaa planeettaa niin voi tietenkin kyseenalaistaa oliko kumpikaan varsinaisesti ylhäällä tai alhaalla, mutta koska näkökulma oli Alapuolella asuvan Adamin niin käytetään nyt tätä terminologiaa. Vastakkaiset vetovoimat oli otettu ihan mukavasti huomioon pienissä yksityiskohdissa, ja vaikka tieteellisistä lähtökohdista katsottuna tämä oli nyt ihan höpöhöpöä niin fantasiamaailmana tämä toimi.

Käsikirjoitus ei kovin kummoinen ollut, mutta aina elokuvan viimeiseen pariin kymmeneen minuuttiin sitä katseli kuitenkin ihan mielenkiinnolla. Sitten yhtäkkisesti tuntui elokuva pääsevän täysin tekijöiden hyppysistä, ikään kuin puhti olisi loppunut kesken ja loppupuoli oli aika kaameaa kuraa.

Olen Kirsten Dunstiin ollut mieltynyt siitä asti kun näin hänet pikkutyttönä Veren vankien (1994) rohkeassa roolissaan, mutta tässä hän oli jotenkin väsähtäneen oloinen ja Edenin roolia olisi voinut sanoa melkein sivurooliksi. Kovinkaan paljon kemiaa ei hänellä myöskään näyttänyt olevan Jim Sturgessin kanssa, joka taasen tuntuu olevan tyyppiroolitettu tällaisiin romanttisiin elokuviin erikoisella twistillä. Eikä siinä mitään, ei häntä ole ollenkaan vastenmielistä katsella.

Ulkoisesti elokuva siis toimi ja maailma jota kuvasi oli hieno, mutta paljon, paljon jäi tarinassa ja toteutuksessa toivomisen varaa. Ihan katseltava elokuva kuitenkin.

Linkit:



lauantai 13. huhtikuuta 2013

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Englanninkielinen alkuteos: The Great Gatsby
(1925)

Kultahattu on romaani hyvin rikkaitten ihmisten hyvin ylellisestä elämästä Long Islandilla, New Yorkin tuntumassa. Keskushahmo on upporikas Jay Gatsby, mies parhaassa iässä, suurten riehakkaiden juhliensa yksinäinen isäntä. Paitsi yksinäisyyttään Jay Gatsby eroaa muussakin ympäristöstään. Kaiken omaisuutensa hän on hankkinut itse, eikä rahan vuoksi, vaan unelman. Unelman, jonka vuoksi hän on myös kuoleva. Tämä unelma on häikäisevän rikas, häikäisevän kaunis Daisy Buchanan, joka oli ollut nuoren ja köyhän Jay Gatsbyn ulottumattomissa. Nyt Daisy elää läheisessä huvilassa -- Tom Buchananin vaimona.

Kuten kirjan kannesta saattaa päätellä, lukemani painos on ajalta jolloin vuoden 1974 elokuva oli ajankohtainen. Elokuvan takia osittain itsekin kirjaan tartuin, tosin en tuon 70-luvun version vaan sen elokuvan joka on noin kuukauden kuluttua teattereihin.

Tämän lyhyehkön kirjan lukaisi nopeasti. Vaikka olin nähnyt vain muutamia ennakkopätkiä tulevasta elokuvasta niin huomasin sen vaikuttavan lukukokemukseeni ja näkeväni kirjan hahmot heitä esittävien näyttelijöiden näköisenä. Positiivisena asiana voi kuitenkin sanoa ettei hahmot muuten vastanneet täysin sitä mielikuvaa mitä olin ennakkoon saanut ja esimerkiksi Gatsbyn miellyttävyys tuli siten yllätyksenä.

Paljonkaan muuta positiivista sanottavaa en kirjasta kyllä keksi. Fitzgeraldin laverteleva ja koukeroinen tapa kirjoittaa ei ollut minulle mieleen ja jouduin välillä lukemaan lauseita pariinkin otteeseen jotta pystyin sisäistämään mitä niissä pyrittiin sanomaan. Henkilöhahmot olivat mielestäni jollain tapaa omituisia ja varsinkin naishahmot tuntuivat lausahtelevan mitä sylki suuhun tuo tilanteesta välittämättä. Myös kertomus poukkoili erikoisen epäkronologisesti minkä omaperäisyys kyllä myönnettäköön mutta ei muuten minua viehättänyt.

Kaiken kaikkiaan jäin vähän ihmettelemään mikä tässä kirjassa olisi pitänyt lukijaa kiinnostaa. Voi olla että tämä oli liian hienovarainen ja vivahteet jäivät itseltäni suoraviivaisemman ja selkeämmän kuvauksen ystävänä huomaamatta.

Tuleva elokuva kuitenkin kiinnostaa edelleen ja laitetaan siitäkin nyt vähän ennakkomakua jossa ohjaaja Baz Luhrmannin kädenjälki näkyy enemmän kuin hyvin.


Linkit



Oblivion

Ohjaus: Joseph Kosinski
Pääosissa: Tom Cruise, Olga Kurylenko, Andrea Riseborough, Morgan Freeman
(2013)

Jack Harper (Tom Cruise) on yhdessä työparinsa ja kumppaninsa Victorian (Andrea Riseborough) kanssa jäänyt puhdistamaan Maapalloa viimeisistä vihamielisistä voimista ihmiskunnan siirryttyä Titanille selviydyttyään täpärästi valloitusyrityksestä. Jackia vaivaa toistuvat unet salaperäisestä naisesta (Olga Kurylenko) ja kun tämä löytyy maahan syöksyneen avaruusaluksen jäännöksistä unitilassa, joutuu Jackin rutiininomainen elämä pois raiteiltaan.

Pääosassa olevasta megatähti Cruisesta huolimatta, mielenkiintoni heräsi tätä elokuvaa kohtaan trailerin nähtyäni ja täytyy sanoa nyt myös elokuvan nähneenä, että trailerissa oli minusta onnistuttu poikkeuksellisen hyvin olemaan kertomatta koko elokuvan juonta jo ennakkoon. Tosin myös spoilaavampia versioita trailerista näyttää olevan kuin tuo minun näkemäni.

Morgan Freemanin hahmosta trailerissa tuli minulla jotenkin Matrix-vibat enkä siinä mielessä täysin väärässä ollut, että parin viime vuosikymmenen tunnettujen scifi-elokuvien juonten palasista oli tämän Oblivionin tarina aikalailla koostettu. En nyt lähde sen enempää spoilaamaan juonta kun tätä elokuvantekijätkin toivoneet. Kovin yllättäväni en juonenkäänteitä kuitenkaan itse pitänyt, mutta ei se tässä elokuvassa haitannut kun odotuksetkaan ei olleet sellaiset, että tässä nyt omaperäisellä juonella loistettaisiin.

Cruise vetää täysin rutiinilla roolinsa onnistuen kuitenkin olemaan ihan uskottava. Andrea Riseborough oli minulle uusi tuttavuus eikä ollenkaan epämiellyttävä sellainen. Tietenkin se jaksaa aina kohottaa kulmia kuinka 5-kymppinen miestähti paritetaan 20 vuotta nuoremman naisen kanssa sillä samaa ikäluokkaa edustaa myös elokuvan toinen naistähti Olga Kurylenko. Kurylenko ei oikein muuta osaa olla kuin hädissään olevan näköinen kaunotar, joten onneksi hän ei ole ihan koko elokuvaa mukana.

Komea toteutus on se kuitenkin mikä elokuvasta pitää erityisesti mainita. Maisemakuvaus on upeaa ja tulevaisuuden härpäkkeet sulavaa uutta teknologiaa. Elokuvaan on tehnyt musiikin ranskalainen elektronisen musiikin yhtye M83. En ollut aiemmin tästä yhtyeestä kuullut, mutta nyt jäi kyllä nimi mieleen, sen verran hienoa kuunneltavaa oli musiikki. Nyt on melkein replaylla soinut elokuvan tunnuskappale Oblivion, joka täytyy laittaa vielä tähänkin kuunneltavaksi.




Linkit:



Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Englanninkielinen alkuteos: The Left Hand of Darkness
(1969)

Gently Ai, Maan lähettiläs on saapunut Talvi-planeetalle neuvotellakseen planeettojen välisestä yhteistyöstä. Mutta hänen kohtalonsa on joutua Talven sisäisten ristiriitojen pelinappulaksi, ja hänen ylevä tehtävänsä muuttuu painajaismaiseksi koettelemukseksi Talvi-planeetan ainaisessa hyytävässä kylmyydessä. Tätä jännittävää romaania on mielikuvituksen loistossa verrattu Tolkienin Taruun Sormusten Herrasta. Se ylittää tavanomaisen science fictionin rajat myös psykologisena kuvauksena Talvi-planeetan ihmisistä, joiden elämän, tavat ja kulttuurin sanelee eräs ainutlaatuinen perustekijä: he ovat kaikki samaa sukupuolta.

Tämä kirja oli lapsuudenkotini kirjahyllyssä ja olen melko varma että olen sen lukemista aiemmin yrittänyt koska minulle on jäänyt epämääräinen käsitys puuduttavasta pettymyksestä ja siitä ettei Ursula K. Le Guin ole kirjailija minua varten. Kun nyt katseeni osui kirjaan sattumalta niin ajattelin, että voisi olla aika yrittää uudestaan.

Kiireinen viikko ei ollut omiaan lukemiseen keskittymiselle ja ymmärrän kyllä hyvin nuorempaa itseäni jonka kärsivällisyys ei ole kirjaan riittänyt. Nytkin tuli mietittyä useampaan kertaan, että jaksaakohan tätä loppuun lukea kun tuntui kirja olevan pelkästään Gethenin (Talvi-planeetan paikallinen nimi) poliittista kähmintää ja runsaalla vierasperäisellä sanastolla varustettua yhteiskunnan sekä historian kuvausta. Sitten vähän kirjan puolivälin jälkeen tapahtui jotain ja juoni alkoi vetämään niin, että kirjan lukemisen pariin pääsemistä oikein odotti ja loppuun päästyäni totesin pitäneeni kirjasta oikeinkin kovasti ja sen maailman tehneen syvän vaikutuksen.

Ilman kirjan takakannen mainintaa vertauksesta Tolkieniin, olisi se myös itselleni tullut mieleen. Le Guin on todella paneutunut Gethenin maailman luomiseen. Maailmalle on kehitetty pitkä historia, jota valotetaan lukijalle tarujen ja kertomusten muodossa. Paikallista terminologiaa on myös valtavasti ja kuten mainittua se teki ainakin minulle lukukokemuksen hieman vaikeaselkoiseksi kun ei tahtonut nähdä läpi vieraiden sanojen itse sanomaa.

Gently Ai ei päähenkilönä minua kovin paljoa kiinnostanut ja kirjan parasta antia olikin se kun getheniläinen Estraven pääsi ääneen kertomaan omasta näkökulmastaan ja siitä millaisin silmin näki Maasta kotoisin olevan Ain sekä oman planeettansa.

Minulla sattuu olemaan hyllyssä Le Guinilta myös Maameren tarinat, jota en ole ikinä lukenut vaikka olen kirjat omistanut vuosikymmeniä. Tämän kokemuksen perusteella voikin nyt olla, että viimeinkin saan aikaiseksi tutustuttua myös tuohon kirjasarjaan.

Linkit