sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä

(2007)

Gotlantilainen rakennusfirman omistaja ja kahden lapsen tunnollinen perheenisä on lähtenyt aikaiselle aamulenkille Fårön leirintäalueelle. Hänet löydetään hiekkarannalta kuolleena: miestä on ammuttu päähän ja sen jälkeen seitsemän kertaa vatsaan. Komisario Anders Knutas on lomalla, joten Karin Jacobsson pääse johtamaan ensimmäistä isoa juttuaan. Myös toimittaja Johan Berg etsii sinnikkäästi totuutta, samalla kun yrittää voittaa takaisin elämänsä rakkauden, Emma Winarven.

Otavamedia lähestyi minua jokin aika sitten kampanjakirjeellä ja tarjosi minulle erään heidän lehtensä tilaajana mahdollisuuden saada kirja lahjaksi. Suppeassa valikoimassa ei ollut yhtäkään kirjaa, joka olisi kovin paljoa puoleensa vetänyt, joten otin sitten yhden tarjolla olleista dekkareista. Dekkari nyt olisi ainakin sopivaa mukavuuslukemista sellaisiin hetkiin, jolloin haluaa jotain tuttua ja turvallista.

Ruotsalaisia/pohjoismaalaisia dekkarinaisia tuntuu olevan niin paljon ettei oikein perässä pysy ja Mari Jungstedt oli myös minulle uusi tuttavuus. Ei saanut hän minusta vannomatonta ihailijaansa ja voi olla etten toiste Jungstedtin kirjoihin tartu.

Ei tässä kirjassa sinänsä mitään vikaa ollut. Se oli vaan hailakan mitäänsanomaton ja edusti muutenkin sellaista dekkarityyppiä, joka ei oikein kolahda. Itse rikosjutun selvittämisen lisäksi kirjassa seurattiin vakiohenkilögallerian hahmojen henkilökohtaisen elämän kiemuroita varsin runsaasti, eikä se ainakaan nyt, kun tämä oli heihin ensikosketukseni, jaksanut oikein kiinnostaa. Ihan hyvin kyllä Jungstedt osasi ottaa ekakertalaisen lukijankin huomioon, vaikka pinnan läpi paistoi se, että näitä henkilöitä on aiemminkin seurattu. Sivuhenkilöiden nimiluettelo oli tosin makuuni vähän turhan pitkä enkä jaksanut sitten oikein enää pysytellä perässä kuka oli kuka.

Kirjan rikostapaus jaksoi kiinnostaa ensi alkuun, mutta kirjailija paljasti lukijalle aika paljon sellaista mitä tapausta tutkivat eivät tienneet, joten tapauksen mielenkiintoisimmat piirteet sai arvattua melko aikaisin. Tämän jälkeen lukeminen sitten olikin aika pitkäpiimäistä ja sivut kääntyivät tiuhaan tahtiin vain siksi, että pääsisi pian loppuun ja voisi aloittaa jotain muuta kirjaa. Ihan mukavasti säpinää Jungstedt oli kirjan loppupuolelle saanut rakennettua, vaikka jotenkin itselleni tuli vähän epäuskoinen olo kun yhtäkkiä laahustavan etanavauhdin jälkeen alkoi sattua ja tapahtua.

Uskon kyllä, että Mari Jungstedtin kirjat löytävät lukijansa, vaikka minä en nyt kohderyhmään sopinutkaan. Olihan Gotlannin elämän kuvaus ihan viehättävää ja hahmoissakin jonkun verran särmää.

Linkit



tiistai 24. syyskuuta 2013

Jukka Laajarinne: 72

(2013)

Alussa on räjähdys. Kotitekoinen autopommi silpoo kehon, ja Mourad, Suomeen muuttanut muslimimies, herää sairaalassa. Mutta onko se sittenkään sairaala? Hänen vuoteensa vierellä pyörii hyvin erikoisia naisia, vieläpä nunnankaavussa. Ja hänenhän pitäisi olla kuollut! Kuolemanjälkeisen paratiisin pitäisi tarjota hurskaalle muslimille 72 neitsyttä, mutta paikka, johon Mourad on joutunut, ei täytä hänen odotuksiaan. Neitsyet ovat toinen toistaan oudompia: kun hän kehuu yhden kauniita silmiä, samat tummat silmät tuodaan hänelle lautasella. Myös kuolemaa edeltävä elämä Suomessa oli pettymys. Vaikka Mourad opetteli suomen kielen täydellisesti, ihonväri erotti hänet muista. Ja lopulta Mourad piteli autopommin piuhoja käsissään.

Kävin haahuilemassa kirjastossa ja mukaan tarttui uutuuksien pöydältä ihan kansikuvan perusteella tämä Jukka Laajarinteen kirja.

Kirjailija kertoo jälkipuheessa kirjan lähteneen hänen ystävänsä absurdista ideasta ja siltä tämä toden totta vaikuttikin. Vaikka en sen tarkemmin kirjan kuvausta lukenut niin arabiankieleen viittavista nimistä ja nunnista hahmottui aika pian käsitys siitä, että tässä on joku väännös islamin marttyyreitä odottavista neitsyistä. Meni kuitenkin aikansa ennen kuin kirjaan pääsi kunnolla sisään eikä aika mennyt vaan asetelman ihmettelyyn ja sen miettimiseen, että mihin suuntaan tässä ollaan menossa.

Kirjassa siis kuljetetaan kahta tarinaa rinnakkain. Oikean Maroudin tarinaa niin mennessä tosimaailmassa ja sitten Maroudin kokemuksia unenomaisen luostarin sokkeloissa ja ympäristössä. Ei tämä yhdistelmä oikein vakuuttanut. Vaikka kumpikin taso oli tavallaan ihan kiinnostava, niin niiden yhdistelmä vaan liian outo ja epäyhteensopiva. Maroudin elämän kuvauksessa häiritsi ihan sekin, että jostain syystä siinäkin piti hyppiä edes-takaisin eri aikatasoissa eikä edetä selkeämmin. Välillä tapahtumien kuvauksessa havahduin miettimään, että missä kohtaa nyt mennään ja mitä tarinan tässä vaiheessa on henkilöille tapahtunut tai ollut tapahtumatta.

Luostariosuuden kiinnostavin anti oli minulle kirjan jo loputtua kun kirjailija kartoitti kertomuksen todellisuuspohjaa - tai no, niitä legendoja, jota taustalta löytyy. Muutoin koko luostari vaan ihmetytti ja mielessä pyöri kysymys "miksi?"

Kriittisistä sanoista huolimatta, tämä oli minusta ihan kelpoinen kirja, jonka lukeminen ei jäänyt harmittamaan. Kovin moni suomalainen suomalaisperäinen kirjailija tuntuu nykyisin maahanmuuttaja-aiheista syttyvän (mm. Jari Tervon Layla ja Anja Kaurasen Parvekejumalat tulee mieleen). Aika samanlaista ja stereotyyppisen odottettavaa kuvaa nämä ovat maahamuuttajien ajatuksista piirtäneet ja olisi mielenkiintoista tietää, noinko suoraviivaisesti se tosiaan menee.

Linkit



lauantai 21. syyskuuta 2013

Millerit (We're the Millers)

(2013)

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Emma Roberts, Will Poulter

Keski-ikäistyvä huumediileri David (Sudeikis) joutuu ahdinkoon ja saa siitä selviytyäkseen suostuteltua naapurin stripparin (Aniston) sekä pari keskenkasvuista tuuliajolla olevaa (Poulter, Roberts) mukaansa valeperheeksi matkalle Meksikoon hakemaan huumelastia. Mutkia ei matkan varrelta tietenkään puutu, varsinkaan kun huumelasti osoittautuu odotettua suuremmaksi eikä toimeksiannon tehneelläkään tainnut olla ihan puhtaat jauhot pussissa.

Tähän on sitten on tultu. Sunnuntai-illan elokuvanäytös ja tusinakomedia. Eipä varmaan joku menneisyyden minä olisi osannut arvata, että tälläisestä tilanteestakin vielä minut löytää, mutta näin kävi. Eikä kyseessä ollut edes se etteikö johonkin muuhunkin elokuvaan olisi voinut mennä, olisi toki, mutta minä halusin nähdä tämän - ja tykkäsin.

Aika monet komediat ovat sellaisia etten oikein ymmärrä mikä niissä pitäisi olla hauskaa (tai vaikka ymmärtäisin, niin en pitäisi kyseisiä asioita hauskoina), mutta tässä onnistuttiin oikein hyvin osumaan omiin nauruhermoihini. Elokuva sisälsi useamman sellaisen kohtauksen, että vaati hieman työtä pidätella pinnan alla hysteerisenä pulppuavaa naurua.

Alapäätyylillä mentiin aika paljon - ja ilmeisesti koska elokuva oli huumeisiin liittyvältä aihepiiriltään "vain aikuisille" - niin liikuttiin jopa melko uskaliailla alueilla. No, ainakin sellaisilla, mitkä ei nyt ihan valtavirtaiselle komedialle ole minun käsittääkseni ole tyypillisiä. Vaikka en nyt varsinaisesti mikään alapäähuumorin ylin ystävä ollut, niin tuosta hieman erilaisesta otteesta olin erittäin positiivisesti yllättynyt. Toki turhaakin elokuvaan mahtui (kuten Jennifer Anistonin puolialastoman kropan pakkoesittely), mutta harvinaisen vähän.

Olen käsittänyt, että Emma Robertsista ollaan leipomassa suurempaakin tähteä, mutta tässä elokuvassa hänen roolinsa jäi hieman pimentoon muihin päänäyttelijöihin verrattuna. Will Poulter sen sijaan oli oikeinkin mukava nörtähtävänä naapurinpoikana.

Linkit:



Riikka Pulkkinen: Totta

(2010)

On kevät, Elsa tekee kuolemaa. Martti ja Eleonoora yrittävät totutella ajatukseen vaimon ja äidin menettämisestä, vaikka suru painaa kyyryyn. Tyttärentytär Anna kuvittelee mielummin toisten tarinoita kuin kertoo omaansa. Hänelle mummo kertoo Eevasta, josta on vaiettu vuosikaudet. Lastenhoitajaksi palkatun nuoren naisen ääni vie toiseen todellisuuteen, 60-luvun alkuun, jolloin pieni pilleri oli jo keksitty, muttei uusia iskulauseita. Auki kiertyvät äitien ja tyttärien tarinat, joissa muisti pettää, koska se on lohdullista.

Vuosi on alkanut käydä viimeistä neljännestään ja minulla puuttuu 13 kotimaisesta kirjailijasta puuttuu vielä kolme. Alkuvuodesta tuon haasteen alkaessa ajattelin, että 13 uuteen suomalaiseen kirjailijaan ehtii tutustua vuoden mittaan mennen tullen, ja moneen kertaan, mutta toisin on käynyt. Pääsykoelukeminen (lääketiede) kahmaisee melkoisen osan vapaa-ajasta, ja töiden ja opiskelun jälkeen on niin naatti ettei montaa sivua illassa lukea jaksa, jos ollenkaan.

Totta on odotellut pokkaripinossani lukemista ja ajattelin nyt kartuttaa 13 kirjailijan listaa lisäämällä siihen Riikka Pulkkisen. Jos on toisin käynyt koko haasteen suhteen, niin toisin kävi tämänkin kirjan suhteen. Hyvin pian kirjan aloitettuani tajusin nimittäin, että minähän olen jo joskus lukenut tämän! Muistikuvat kirjasta olivat kuitenkin niin hataria, että päätin lukea kirjan loppuun.

Kahdessa tasossa kulkeva tarina on onnistuttu nitomaan hyvin yhteen. 60-luvun tasossa pääsee ääneen Eeva ja nykyajassa useampi henkilöistä. Eevan äänen taustalla on kuitenkin Anna, joka tarinaa luo, joten hänen omat elämäntapahtumansa sekoittuvat menneisyyteen. Mitä pitemmälle kirjaa luin, sitä enemmän minua alkoi ärsyttämään tämä, ja varsinkin se miten tämän takia Eeva oli aivan mahdottoman kaikkitietävä ja kaiken ymmärttävä, näki syy- ja seuraussuhteet sekä sen mihin kukin tapahtuma johtaa ja minkä takia. Jossain vaiheessa kirjassa myös ihan tahallaan sekoitettiin Eevan ja Annan tarina tuomalla väärässä ajassa olevia henkilöitä niminä tarinaan, enkä oikein ymmärtänyt tätä ratkaisua.

Muuten kirja oli oikein hyvä ja aihepiiristä varmasti sekä vieraaseen rakastuminen että rakkaasta luopuminen ovat sellaisia, joihin monella on omaa kosketusta, minullakin. Kovin hyvin osasi eläytyä niihin tunnelmiin mitä eri henkilöhahmoilla. Niin moni keskenään ristiriidassakin oleva asia voi tosiaan olla totta samanaikaisesti.

Kovin syvällisesti minua koskettava tämä kirja ei kuitenkaan ollut, mikä nyt oli tosin varmaan pääteltävissä siitäkin, että olin näin tuoreen kirjan lukemisen (ja melkoisen osan lukemastinikin) unohtamaan täysin.

Linkit



perjantai 6. syyskuuta 2013

Helene Hegemann: Aksolotli. Yliajo

Saksankielinen alkuteos: Axolotl Roadkill
(2010)

16-vuotias Mifti on alkoholistiäitinsä kuoleman jälkeen elänyt pääasiassa Berliinin kaduilla. Hän lintsaa koulusta, käyttää kaikkia mahdollisia huumeita ja harrastaa irtoseksiä partnerin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Älykäs Mifti tuntee syvällisesti niin filosofiaa kuin populaarimusiikkiakin; hän puhuu, raivoaa, analysoi ja herkistelee estottomasti. Miftissä törmäävät paksunahkainen hengen jättiläinen, auktoriteetteja kavahtava irtolainen ja posliinimaisen särkyvä hauras pieni tyttö. "Lopuksi minusta voi sanoa vain: Tuo nainen soittaa sulavasti eri elementtien koskettimia. Hän on kuin singolla ampuva gaselli."

Aksolotli piti lukea jo aikoja sitten, heti Sieppari ruispellossa -kirjan perään Kaksoisolentoja-haasteen hengessä. Toisin kävi. Joskus alkukesästä aloitin lukemaan kirjaa ja sitten se lojui yöpöydällä päiviä ja viikkoja. Lopulta totesin ettei tästä nyt tule mitään. En halua lukea tuota kirjaa nyt enkä pääse lukemaan mitään muuta (minulla on aina vain yksi keskeneräinen kirja kerrallaan), jollen nyt vaan laita sitä pois pois odottamaan ja hautumaan.

Tällä viikolla loppui hautumisaika ja nyt tartuin kirjaan ihan kiinnostuneella mielellä. Oli kyllä jo aikakin, koska puoliväliin kirjan luettuani, tuli kirjastosta muistutustekstiviesti lainan erääntymisestä ja maksimimääräuusintoja oli tietenkin jo tehty.

Tykkäsin. En hurmaantunut tai hullaantunut enkä varmaan oikein edes ymmärtänytkään, mutta pidin lukemastani. Pidin pienistä yksityiskohdista. Siitä miten kieli kulki. Siitä miten päähenkilö ahtoi toisiaan kumovia ajatuksia peräkkäisiin lauseisiin. Siitä miten karu, avoin ja paljas kirja oli.

Minulle ei tullut tästä niinkään Sieppari mieleen. Tämä oli rajuudessa niin potenssinpotenssiin siihen verrattuna, mutta joihinkin muihin kirjoihin tuli mielleyhtymiä. Ensin ajattelin Kravun kääntöpiiriä, mutta mitä pidemmälle luin, niin sitä enemmän mietin Sonja O:ta. Sonja O oli minulle nuoruudessa ensimmäinen kirja joka oikein vavahdutti ja havahdutti, että joku voikin kirjoittaa tälläistä. Tätä samaa ajatusta pyörittelin aika monta kertaa Aksolotlia lukiessani. Osa tavarasta oli sellaista, että, no, jos itselleni tulisi vastaavia asioita mieleen, niin en vaan uskaltaisi tahi kehtaisi niitä mihinkään kirjoittaa, saati kirjan muodossa julkaista.

Aksolotli oli myös kirja, joka ehkä pitäisi lukea uudestaan ja ajatuksella. Nyt vaan ahmaisin sen nopeasti välittämättä siitä tajusinko oikein kumminkaan mitä siinä tapahtui. Tai oliko siinä edes mitään sellaista mikä olisi pitänyt tajuta yhdellä ja ainoalla tavalla.

Kun luin kirjaa minusta Mifti vaikutti ihan mahdottoman epäuskottavalta 16-vuotiaaksi kaikkine ajatuksineen, mutta nyt kun sitten jälkikäteen tarkistin, niin Helene Hegemann on kirjoittanut kirjan suunnilleen tuossa iässä, joten kaipa tuo on sitten mahdollista. Tosin nähtävästi on tekstiä myös aika vapaalla kädellä muista lähteistä kopioinut mikä on saattanut tiettyä epäaitouden tunnetta tuoda tekstiin.

Linkit



Kirottu (The Conjuring)

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Lili Taylor, Ron Livingston
(2013)

Perhe (Taylor, Livingston) muuttaa vanhaan taloon, mutta idylli osoittautuu pian joksikin muuksi, kun ovet alkavat aukeilla itsekseen, tavaroita lennellä ja nukkuvien ei anneta nukkua rauhassa yöllä. Pelottavien tapahtumien ahdinkoon ajama perhe saa avukseen demonologeiksi itseään nimittävän Warrenin pariskunnan (Farmiga, Wilson), jonka kokemus on tarpeen kun talon historia paljastaa ongelmien alkulähteen.

Kauhuelokuvien ohjaukseen erikoistunut James Wan (Saw, Insidious, Dead Silence) on saanut aikaan oldskool-retro-henkisen elokuvan, jossa kauhuelementit ovat paikallaan. Myös epookkikuvauksena tämä on onnistunut hyvin ja 70-luvun alkupuolen miljöö tavoitettu varsin moitteettomasti.

En tiedä oikein mikä minua aina ajaa näitä kauhuelokuvia katsomaan. Nytkin tuntui, että olenko ihan väärässä paikassa kun leffayleisö koostui muuten hihittelevistä, supisevista ja kirkuvista teiniporukoista. Tosin tämän elokuvan suhteen tuntui, että meni vähän helmiä sioille, koska tässä tosiaan oli sellaista kypsyyttä ja hienostuneisuutta mikä saattaa nuoremmalta väeltä mennä ohi.

Mitään uutta ei tämä elokuva tarjoillut, mutta eihän sen ollut tarkoituskaan. Vaikka itsellänkin taitaa olla jo parikymmentä vuotta siitä kun olen vanhoja Amityvillen kaltaisia klassikoita viimeksi nähnyt, niin hyvin oli tässä samanlainen tunnelma tavoitettu. Siitä huolimatta, että tavara oli tuttua, niin se tuttu tässä yhteydessä edelleen toimi pelottavien tunnelmien nostattajana ja ajoittain kävi jännitys niin sietämättömäksi, että piti hetken lepuutta silmiä pahimman paikan ohi.

Lili Taylorista olen pitänyt aina ja hän oli niin hehkeä perheenäidin roolissaan, että piti oikein laskeskella, että minkä ikäinen hän nyt onkaan. Jostain syystä muistan myös muut päänäyttelijät (Ron Livingstonea lukuunottamatta) kauhurooleistaan ja mietin, että ainako nämä nyt kauhuelokuvissa ovat, mutta ei Vera Farmigan ja Patrick Wilsonin urahistoriasta nyt niin kovin monta kauhuksi luokiteltavaa elokuvaa löydy, itselle vaan jotenkin ne jääneet parhaiten mieleen.

Jos ja kun pitää jotain hieman tökkivää mainita, niin en tajua miksi tähän oli pitänyt liittää "perustuu tositapahtumiin" ja "Warreneiden uran kauhein tapaus" tyylistä retoriikkaa, jota vielä sitten alleviivattiin todella kököillä Salaisista kansioista kopioiduilla teksteillä. Ehkä sekin oli sitä retronhakua, mutta minua vain häritsi.

Linkit:



sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Max Brooks: Sukupolvi Z - Zombisodan aikakirjat

Englanninkielinen alkuteos: World War Z - An Oral History of the Zombie War
(2006)

Zombisota oli lähellä pyyhkäistä ihmiskunnan maailmankartalta. Kokoamalla selviytymistarina Max Brooks on estänyt niiden hautautumisen hämärään. World War Z vie zombiepidempian alkulähteille, 12 vuotiaan "potilas Nollan" kotikylään, Kiinan liittotasavallan Uuteen Dachangiin. Sieltä matka jatkuu Pohjois-Amerikan sydänmaille, sitten Suomeen ja Siperiaan ja lopulta Lähi-idän kautta Japaniin ja Intiaan. Kattava läpileikkaus päättyy taisteluissa ratkaisevaa osaa näytelleille läntisille Kalliovuorille. World War Z on paitsi autenttinen kuvaus zombisodassa koetuista kauhunhetkistä myös vertaansa vailla oleva dokumentti ihmiskunnasta sukupuuton partaalla.

World War Z -elokuva näytti trailerinsa perusteella niin kuivakalta, että päätin jättää sen väliin, varsinkaan kun zombit ei nyt ole se ykkössuosikkini maailmanloppuskenaariosta. Elokuvakantinen pokkari kuitenkin onnistui houkuttamaan minut nappaamaan sen heräteostoksena mukaansa, kun muissa asioissa liikuin lähikaupassa.

Kirjaa lukiessa on taas monta iltaa vierähtänyt viihdyttävissä merkeissä. Kirja koostuu eri ihmisten haastatteluista, joten se on hyvin kiitollista iltalukemista, koska koskaan ei varsinaisesti jää mihinkään liian jännittävään paikkaan, jotta kirjaa malttaisi olla laskematta käsistään kun uni alkaa viedä voiton. Kirjassa myös lopputulos on tehty selväksi jo ensi alkuunsa, jo kirjan takakannessa, joten sitä ei tarvitse miettiä mikä on taisteluiden lopputulos, kun tietää, että tässä kerrotaan jo tapahtuneesta historiasta.

Suuri osa haastateltavista on taustaltaan yhteiskunnallisessa asemassa olleita, ja näin ollen kirja keskittyykin aika lailla siihen millaisia muutoksia yhteiskunnan toimintaan zombiepidemia saa aikaan ja miten rakentaa toimivaa yhteiskuntaa jäljelle jääneistä rippeistä. Toinen painopiste on sotilaallisissa toimissa ja siinä millaisella strategialla ja tekniikalla käydä eläviä kuolleita vastaan. Tavallisen ihmisten näkökulma jää melko lailla peittoon, koska nekin tavankansalaiset, joita haastatellaan, ovat haastatteluun valikoituneet kunnostautuessaan sodankäynnissä tai jälleenrakennuksessa.

Jonkun matkaa kirjaa luettuani aloin epäillä mahtaisiko tämä haastattelumuoto kantaa kirjan loppuun asti, vai alkaisiko se toistaa liiaksi itseään. Varsin onnistuneesti piti kirja kuitenkin otteessaan. Jos jotain olisin kaivannut niin parempaa selontekoa siitä mikä kaikki on zombiepidempian takana, vai syntyikö se vaan sattumalta. Siellä täällä annetaan pieniä viitteitä asiasta, mutta nämä jätetään sitten lopulta selvittämättä. Ehkäpä se on uuden kirjan aihe? Itseäni ainakin kiinnostaisi tietää enemmän.

Linkit