(1992)
Vuonna 2054 opiskelijatyttö Kivrin lähetetään aikamatkalle keskiaikaan. Kivrinin opettaja Dunworthy pelkää pahinta. Hän on itse käynyt lähimenneisyydessä, mutta 1300-luku on vaarallista ja synkkää aikaa. Dunworthyn pelko osoittautuu aiheelliseksi. Mikään ei suju suunnitelmien mukaan.
Luin muutama vuosi sitten Connie Willisin suomentamattoman teoksen Passage (2001) ja se on jäänyt kummittelemaan päähäni niin paljon, että hankin sen jokunen aika sitten omaan kirjahyllyyn. Passage odottaa edelleen uudelleenlukemista ja sitä ennen päädyin tarttumaan tähän, joka on Willisin ainoa suomennettu kirja.
Tuomiopäivän kirja on melkoinen tiiliskivi (828 sivua) eikä minusta olisi ollut ollenkaan pahitteeksi jos siitä olisi noin puolet napsittu pois. Varsinkin muutama luku keskivaiheilla oli sellaisia missä Willis vain tankkasi puuduttavasti samaa ilman mitään varsinaisia tapahtumia. Tuohan tuo tietenkin tietynlaista todentuntua kerrontaan, koska sellaisia me ihmisetkin taidamme usein olla, että ajatukset kiertävät kehässä saman ympärillä, mutta hieman vähempi todenmukaisuus olisi minulle tässä kelvannut.
Kirja rakentuu niin, että siinä seurataan vuorotellen menneisyyden 1300-luvulle lähetettyä Kivriniä ja vuorotellen Dunsworthya kirjan nykyajassa vuonna 2054. Kuten niin monessa muussakin tulevaisuuteen sijoitetussa tarinassa, tässä häiritsi minua se, että kirjan tulevaisuus aikakoneineen on sijoitettu aivan liian lähelle omaa aikaamme. Tässä nyt sentään ollaan vielä nykyhetkestä tulevaisuudessa eikä "menneisyyden tulevaisuudessa" kuten monessa hieman vanhemmassa tulevaisuuden kuvauksessa. Ehkä Willis on halunnut pitää maailman melkein samanlaisena kuin hänen oma aikansa 90-luvulla, mutta siinäkin kuitenkin epäonnistunut kykenemättä sijoittamaan vuoteen 2054 sellaisia asioita, jotka ovat meille jo nyt aivan arkipäivää, internet etunenässä. Ylipäätään tuo 2000-luvun maailma ja sinne sijoittuvat tapahtumat olivat melkoisen puisevia ja koitin ne lukaista mahdollisimman nopeasti että pääsisi takaisin 1300-luvulle.
Tuomiopäivän kirja toi minun mieleeni sen verran paljon Michael Crichtonin Aikamatkan (1999), että jo ollessani tämän kirjan alkupuolella minun piti tarkistaa kumpi näistä kirjoista on tullut ensin. Olen lukenut Aikamatkan sekä englanniksi että myöhemmin suomeksi ja suurin syy miksi sen suomeksi luin oli se, että halusin nähdä miten keskiaikainen englanti oli tavoitettu käännöksessä. Pettymyksekseni sitä ei ollut edes yritetty kääntää, mutta tässä Tuomiopäivän kirjassa suomentaja Tero Kuittinen oli tehnyt loistavaa työtä. Lukijana sai todella eläytyä Kivrinin osaan kun koitti pähkäillä mitä ihmettä voivat merkitä esimerkiksi "Soo varmasthens, iott ylmysneit ee soostus armahtans meyt" tai "Hen piktee ku snu looksjos ravant o, äeteh".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti