(2005)
Myrskyisenä yönä vuonna 1964 lääkäri David Henry auttaa vaimoaan synnytyksessä. Norah synnyttää kaksoset, tytön ja pojan. Poika on terve, mutta tytöllä on Downin syndrooma. David haluaa säästää vaimoaan murheelta ja tekee nopean päätöksen, joka vaikuttaa koko perheeseen loppuiäksi. Hän pyytää sairaanhoitajaa viemään tytön laitokseen ja kertoo vaimolleen tyttären kuolleen. Vuodet vierivät. Norah suree kuollutta tytärtään, murrosikäinen Paul kipuilee suhteessa isäänsä ja epätoivoinen David hakee lohtua valokuvauksesta. Aika näyttää, löytääkö perhe kadonneen onnen.
Ihan ensiksi täytyy hieman ihmetellä kirjan suomenkielistä nimeä. Alkuperäisnimessä esiintyy toki "muisto" ja "tytär", mutta ainakin minulle tulee tuosta suomennoksesta mieleen, että kirjassa vanhempi muistelisi lastaan mistä ei ole oikeastaan kyse - eihän kyseisen tyttären vanhemmat edes tunne häntä ja ovat tavanneetkin vain kerran - syntymähetkellä! Muilla kielillä näyttää käännösnimi olevan onnistuneempi, esimerkiksi ruotsiksi "Bilden av Phoebe" ja saksaksi "Die Tochter Des Fotografen". Sinänsä kirjan nimellä ei ole väliä ja tämä oli itsellekin niitä kirjoja jotka sattumalta osuivat käteeni kirjastossa ja lähtivät mukaan kansikuvan ja takakansitekstin perusteella. Mietin vain tuota nimiasiaa useampaan kertaan kirjan edistyessä joten mainitsematta sitä ei voinut jättää.
Kirja kertoo siis siitä miten kauaskantoiset seuraukset voi yhtenä hetkenä tehdyllä väärällä päätöksellä olla. Rinnakkain seurataan Henryn perhettä, Davidia, Norahia ja Paul-poikaa, ja Carolinea joka kasvattaa Phoebe-tytärtä toisaalla omana lapsenaan. Tarina etenee vuosien hypähdyksillä eteenpäin, antaen aina tuokiokuvan senhetkisestä tilanteesta kummallakin taholla. Hieman ilmassa on "huono kohtalo" vs. "hyvä kohtalo" vastakkainasettelua mutta ihan pahimmat kliseenomaiset kärjistykset tässä vältetään, koska rosoja löytyy myös auvon keskeltä.
Symppasin aika paljon Davidia vaikka kaiketi hän tyttären poisantajana se pääkonna onkin. Ihan hirveältä vaan tuntui ajatella elämistä tuossa tilanteessa missä ei voi tehdä kerta kaikkiaan yhtään mitään korjatakseen asiat. Jossain vaiheessa alkoi vähän tuntua ettei kirjailijallakaan ollut ihan tietoa miten tästä luovia eteenpäin, koska kirjaan tuli vähän erikoisia ja turhan tuntuisia käänteitä, ja loppuratkaisun rakennus oli sen luonteinen, että mietin menikö se niin vain koska kirjailija halusi saada edes jotenkin onnellisen lopun eikä oikein keksinyt miten sen olisi muuten saanut aikaan.
Ei minulle pettynyt olo kuitenkaan jäänyt. Sujuvaa luettavaa tämä oli ja hieman jopa harmitti kun useampana iltana kirjaa lukiessani uni pakotti laittamaan silmät kiinni ja lopettamaan lukemisen kesken kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti