Mies päättää unohtaa oudon valoilmiön, koska ei halua muuttaa maailmankuvaansa, pussillinen hiekkaa lopettaa vaimon rakkauden, mielenterveyspotilas kieltäytyy paranemasta. Novellien henkilöt havahtuvat näkemään elämänsä vieraana, kaikki kyseenalaistetaan, mielet hajoavat. Joni Pyysalo kirjoittaa muun muassa kiltteydestä, narsismista, masennuksesta, peliriippuvaisuudesta, kulutuskeskeisyydestä ja kuolemasta. Runoilijana aloittaneen kirjailijan novellit leikkivät, kokeilevat ja raatelevat maailmassa, josa vispipuuro ja simpukat laitetaan samalle leivälle.
Tämä kahdeksan novellia sisältävä ohuehko kirja oli ihan kelpo iltapala haukattavaksi. Lukulistalleni tämä alunperin päätyi Kirjanurkkauksesta lukemani esittelyn perusteella. Koska en ole ollenkaan runouden ystävä, Joni Pyysalon tausta runoilijana hieman arvelutti, mutta koitin lähestyä teosta avoimin mielin.
Ensimmäiset pari novellia eivät paljoa luvanneet, mutta sitten onneksi meno muuttui paremmin omaa makuani miellyttäväksi. Kokoelman ehdoton suosikkini oli Tee ilman marmeladia jossa kuvataan nuoren miehen lipumista mielisairauteen peliriippuvuuden kautta. Asiaa oli kiinnostavasti kuvattu eri ihmisten näkökulmista. Novellin viimeisen osion olisi tosin mielestäni voinut jättää pois, koska se latisti ainakin itseltäni koettu lukukokemusta jotenkin kuluneella päätöksellään.
Pidin myös kokoelman päättävästä novellista Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta (ei ole typo) jossa päähenkilö kuvailee taivaltaan kirjailijana tai kirjailijaksi pyrkivänä viihdyttävän itsekriittisesti. Hieman myös tässä novellissa häiritsi lopetus joka noin ylipäätään muissakin novelleissa tuntui olevan Pyysalon kompastuskivi. En pitänyt myöskään lainkaan alaviitteiden viljelystä, mutta se lie oma ongelmani, koska alaviitteet häiritsevät ihan yleisesti koska aiheuttavat keskeytyksen tarinan seuraamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti