Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Ruotsinkielinen alkuteos: Där vi en gång gått
(2006)

Lucie kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan, Allu purkaa levottomuuttaan jalkapalloon ja merimieselämään, Eccu pelkää Pimeyden yliotetta ja hukuttaa surunsa viinaan, Cedi haluaa valkoisine käsinauhoineen näyttää oikealta sotilaalta. Levoton sukupolvi, jonka maailma tuhoutui mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia. Helsinki, jonka kasvukivut ovat myös heidän kasvukipujaan. Bulevardin varren salongeista Hermannin hellahuonoiseen ja Vallilan kapakoihin, kansalaissodan Helsingistä iloiselle 1920-luvulle ja orastavaan hyvinvointiyhteiskuntaan - romaanissaan Missä kuljimme kerran Kjell Westö kuvaa modernin Suomen syntyä voimalla joka mykistää ja häikäisee.

Huh. Tämä kirja teki sen mitä en muista kirjan kanssa aiemmin kohdanneeni - halun lukea kirja välittömästi uudelleen. Uskon myös, että tästä kirjasta voisi heti miten perään luettuna saada yhtä paljon ellei enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, koska tämä kirja suorastaan pursui tapahtumia ja yksityiskohtia mihin ei osannut kiinnittää huomiota kun ei vielä tiennyt mitä tulee myöhemmin tapahtumaan. Taidan kuitenkin vastustaa kiusausta ja kirjan lukemisen sijasta katsoa Missä kuljimme kerran tv-sarjana joka sattuu olemaan nyt Kotikatsomossa nähtävillä. En mitenkään ajoittanut kirjan lukemista tähän hetkeen vaan tuo on ihan sattumaa, kuten näyttää olevan sekin, että sarjassa yhdessä päärooleista esiintyy Jessica Grabowsky joka oli minulle vielä eiliseen 8-pallo -elokuvaan asti tuntematon tuttavuus.

Mutta takaisin kirjaan. Päällimmäiseksi Missä kuljimme kerran on kuvaus kaupunkielämästä Helsingissä ennen ja jälkeen itsenäistymisen, kokijoinaan varttuvat ruotsinkieliset nuoret niin porvaristossa kuin työväestössä. Pelkän historiankin takia tämä kirja on kiinnostava, ainakin jos onnistuu olemaan yhtä yleissivistymätön kansalaissodan ajasta ja sen jälkeisistä tapahtumista kuin itse olin. En tiedä miten olin esimerkiksi pystynyt välttämään sen tiedon painumisen mieleen, että Helsinki oli sisällissodan aikaan punaisten vallassa, vaikka olen kyseisessä kaupungissa itse varttunut. Tämä kirja kuitenkin antoi nyt tuhdin tietopaketin ajanjaksosta ja sai sen lisäksi miettimään miten itse olisi vastaavana aikana toiminut, silloin kun hengenlähdön uhka väijyi koko ajan taustalla ellei miettinyt tarkasti mitä sanoi, mitä teki tai missä oli.

Historiallisen viitekehyksen alla kirja kertookin siitä millaista on olla ihminen, miten elämä muokkaa meistä sen ketä olemme, miten jotkut meistä tiedostavat olemisen ytimen aikaisemmin kuin toiset, miten yhden ihmisen elämä on hetkellinen, mutta miten kaikki kuitenkin on ikuista kun samankaltaiset tunteet, kokemukset, erehdykset ja onnistumiset toistuvat aina seuraavassa sukupolvessa. Henkilöhahmojen ajatuksiksi ja sanoiksi on kirjoitettu todella hienoja ja oivaltavia mietteitä. Joitain sellaisia jotka piti lukea useampaan otteeseen, ja sen jälkeenkin vielä kerran, kuten esimerkiksi se kun eräs henkilö kirjan loppupuolella toteaa "Tulla siksi mikä on? Eihän sellaista ole olemassakaan. On vain se mitä me haluamme olla ja se mitä luulemme olevamme. Naamiaisia kaikki tyynni eikä naamioiden alla ole koskaan mitään oikeaa minää, siellä on jotain muuta, jotain minkä jäljille emme pääse."

Niin vaikuttava kuin lukukokemus olikin niin jotkut asiat jäivät myös häiritsemään. Näistä täytyy nostaa erityisesti esille Westön tapa luetella monien tapahtumien yhteydessä litania nimiä, joista joitain ei mainittu tämän jälkeen enää koskaan ja jotkut taas paljon myöhemmin jolloin asiayhteys oli jo ehtinyt unohtua. Tämä ja muutama muukin ilmaisutapa kirjassa saivat pohtimaan ovatko kirjan henkilöt täysin fiktiivisiä vai onko Westö rakentanut arkistoista löytämiensä henkilöhahmojen ympärille oman tarinansa. Epäily siitä etteivät hahmot ole puhdasta sepitettä sai jostain syystä kertomuksen tuntumaan vähemmän vaikuttavalta ja kun asiasta ei päässyt kunnolla selvyyteen ennen jälkisanoja niin se kummitteli koko ajan taustalla.

Tämä oli myös ensimmäinen Westön kirja jonka luin, mutta ei varmaankaan viimeinen. Leijat Helsingin yllä olen joskus nähnyt elokuvana, mutta taisin nähdä sen jostain syystä ilman tekstitystä ja vaikka ruotsia ymmärränkin kohtuullisesti niin tuo seikka vaikutti kokemukseen niin ettei se jäänyt kovin positiivisesti mieleen. Pitääpä varmaan kokeilla tuota kirjana, jos se niin avautuisi paremmin.