Pentti Vanne tuntee ympärillään pimeän, pelottavan maailman. Hän on siellä mistä moni ei tule takaisin: syvässä tajuttomuudessa, joka lääkärien mukaan edeltää kuolemaa. Mutta Pentti Vanne palaa. Hän palaa mustapukuisen, kiihkouskovaisen vaimonsa Pirkon luo ja muiden elävien ihmisten pariin. Lahja, jonka Pentti tuo mukanaan tuntemattomasta ulottuvuudesta, on pelottava. Elämän ja kuoleman lait muuttavat sisältöään hänen kauttaan. Pentti, köyhä mitätön mies, on saanut voiman jonka seurauksia hän ei pysty hallitsemaan. Häntä käytetään tunnottomasti hyväksi, hänen suhteensa rakkaimpiin ihmisiinsäkin myrkyttyvät. Voimantunto ja syvä epävarmuus vaihtelevat Pentin mielessä ja hän ajautuu jännittäviin ja pelottaviin asioihin, joissa hän ei enää erota onko hän elämän vai kuoleman palveluksessa. Lääkärit, lakimiehet, papit ovat ymmällä hänen tekojensa edessä. Lopulta Pentti joutuu vastakkain tosiasioiden kanssa, jotka pakottavat hänet tuskalliseen ratkaisuun, jollaiseen yksin hän voi pystyä.
Katseeni osui tähän kirjaan kirjaston hyllyssä ja poimin sen mukaani koska halusin saada selville millainen on kirja, jossa on tällainen kansi. Kannen kuvituksen tyylistä minulle tuli vahvoja assosiaatioita 80-luvun nuortenkirjoihin, tai sitten herätyksellisen uskonnollisuuden sävyttämään kirjaan, tai ehkäpä sittenkin 50-luvun scifiin. Joka tapauksessa koin uteliaisuutta kirjaa kohtaan koska kuvituksen, nimen ja kuvauksen yhdistelmä toi minulle kummallisen tunteen enkä 80-lukulaisia kirjoja nyt muutenkaan ole liiemmälti viime aikoina lukenut.
Kaikenlaista tähän kirjaan kyllä sitten mahtuikin. Oli kiihkouskonnollisuutta, parapsykologiaa, lääketiedettä, alkoholismia, huumeidenkäyttöä ja murhia. Kaikkea sävytti naiivi kerronta ja se ettei kirjailija selvästikään ollut oikein ajan tasalla kaikkien asioiden kanssa mistä kirjoitti. En oikein jaksa uskoa, että 80-luvullakaan sairaanhoitajilla oli kauheasti aikaa istuskella omissa mietteissään potilasvuoteen äärellä tai lääkäreillä olisi tapana keskustella potilaan terveydentilasta henkilökuntaan kuulumattomien parapsykologian asiantuntijoiden kanssa. Ja tuskinpa vaan silloinkaan mitään suuria parapsykologiaan keskittyneitä tutkimuskeskuksia oli yhtään missään, edes ulkomailla missä kaikki on suurempaa ja kauniimpaa kuin takapajula-Suomessa. Nämä nyt vain joitain esimerkkejä joista todella olisi ollut varaa valita.
Kaikesta huolimatta minä oikeastaan tykkäsin. Se miten Reponen kuljetti juonta oli poukkoilevaa mutta kaikessa poukkoilevuudessaan virkistävän erilaista. Takakannen kuvaus, joka on ylläkin, ei todellakaan kertonut liikaa vaan koko ajan sai miettiä, että mihinhän tämä tarina on oikein menossa ja voin todella sanoa, että en ikipäivänä olisi osannut arvata että päädytään siihen mihin päädyttiin. Kaiken kaikkiaan tämä oli aika sympaattisen kotikutoinen kirja. Aihepiiristä huolimatta muistutti vähän sellaista jonka olisi kouluikäinen voinut kirjoittaa ja hieman amatöörikirjailijan vikaa tässä uutistoimittajana uransa tehneessä Oskar Reposessa kai olikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti