(2010)
16-vuotias Mifti on alkoholistiäitinsä kuoleman jälkeen elänyt pääasiassa Berliinin kaduilla. Hän lintsaa koulusta, käyttää kaikkia mahdollisia huumeita ja harrastaa irtoseksiä partnerin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Älykäs Mifti tuntee syvällisesti niin filosofiaa kuin populaarimusiikkiakin; hän puhuu, raivoaa, analysoi ja herkistelee estottomasti. Miftissä törmäävät paksunahkainen hengen jättiläinen, auktoriteetteja kavahtava irtolainen ja posliinimaisen särkyvä hauras pieni tyttö. "Lopuksi minusta voi sanoa vain: Tuo nainen soittaa sulavasti eri elementtien koskettimia. Hän on kuin singolla ampuva gaselli."
Aksolotli piti lukea jo aikoja sitten, heti Sieppari ruispellossa -kirjan perään Kaksoisolentoja-haasteen hengessä. Toisin kävi. Joskus alkukesästä aloitin lukemaan kirjaa ja sitten se lojui yöpöydällä päiviä ja viikkoja. Lopulta totesin ettei tästä nyt tule mitään. En halua lukea tuota kirjaa nyt enkä pääse lukemaan mitään muuta (minulla on aina vain yksi keskeneräinen kirja kerrallaan), jollen nyt vaan laita sitä pois pois odottamaan ja hautumaan.
Tällä viikolla loppui hautumisaika ja nyt tartuin kirjaan ihan kiinnostuneella mielellä. Oli kyllä jo aikakin, koska puoliväliin kirjan luettuani, tuli kirjastosta muistutustekstiviesti lainan erääntymisestä ja maksimimääräuusintoja oli tietenkin jo tehty.
Tykkäsin. En hurmaantunut tai hullaantunut enkä varmaan oikein edes ymmärtänytkään, mutta pidin lukemastani. Pidin pienistä yksityiskohdista. Siitä miten kieli kulki. Siitä miten päähenkilö ahtoi toisiaan kumovia ajatuksia peräkkäisiin lauseisiin. Siitä miten karu, avoin ja paljas kirja oli.
Minulle ei tullut tästä niinkään Sieppari mieleen. Tämä oli rajuudessa niin potenssinpotenssiin siihen verrattuna, mutta joihinkin muihin kirjoihin tuli mielleyhtymiä. Ensin ajattelin Kravun kääntöpiiriä, mutta mitä pidemmälle luin, niin sitä enemmän mietin Sonja O:ta. Sonja O oli minulle nuoruudessa ensimmäinen kirja joka oikein vavahdutti ja havahdutti, että joku voikin kirjoittaa tälläistä. Tätä samaa ajatusta pyörittelin aika monta kertaa Aksolotlia lukiessani. Osa tavarasta oli sellaista, että, no, jos itselleni tulisi vastaavia asioita mieleen, niin en vaan uskaltaisi tahi kehtaisi niitä mihinkään kirjoittaa, saati kirjan muodossa julkaista.
Aksolotli oli myös kirja, joka ehkä pitäisi lukea uudestaan ja ajatuksella. Nyt vaan ahmaisin sen nopeasti välittämättä siitä tajusinko oikein kumminkaan mitä siinä tapahtui. Tai oliko siinä edes mitään sellaista mikä olisi pitänyt tajuta yhdellä ja ainoalla tavalla.
Kun luin kirjaa minusta Mifti vaikutti ihan mahdottoman epäuskottavalta 16-vuotiaaksi kaikkine ajatuksineen, mutta nyt kun sitten jälkikäteen tarkistin, niin Helene Hegemann on kirjoittanut kirjan suunnilleen tuossa iässä, joten kaipa tuo on sitten mahdollista. Tosin nähtävästi on tekstiä myös aika vapaalla kädellä muista lähteistä kopioinut mikä on saattanut tiettyä epäaitouden tunnetta tuoda tekstiin.
Linkit
Voi ei, muistan vieläkin niin hyvin sen tuskan, kun tätä kirjaa luin. En tykännyt sitten yhtään enkä mitään myöskään tajunnut.
VastaaPoistaJos nyt vaikka uudestaan lukisin, niin tajuaisin varmasti paljon enemmän, mutta jos ei kolahda, niin ei sitten.