Gotlantilainen rakennusfirman omistaja ja kahden lapsen tunnollinen perheenisä on lähtenyt aikaiselle aamulenkille Fårön leirintäalueelle. Hänet löydetään hiekkarannalta kuolleena: miestä on ammuttu päähän ja sen jälkeen seitsemän kertaa vatsaan. Komisario Anders Knutas on lomalla, joten Karin Jacobsson pääse johtamaan ensimmäistä isoa juttuaan. Myös toimittaja Johan Berg etsii sinnikkäästi totuutta, samalla kun yrittää voittaa takaisin elämänsä rakkauden, Emma Winarven.
Otavamedia lähestyi minua jokin aika sitten kampanjakirjeellä ja tarjosi minulle erään heidän lehtensä tilaajana mahdollisuuden saada kirja lahjaksi. Suppeassa valikoimassa ei ollut yhtäkään kirjaa, joka olisi kovin paljoa puoleensa vetänyt, joten otin sitten yhden tarjolla olleista dekkareista. Dekkari nyt olisi ainakin sopivaa mukavuuslukemista sellaisiin hetkiin, jolloin haluaa jotain tuttua ja turvallista.
Ruotsalaisia/pohjoismaalaisia dekkarinaisia tuntuu olevan niin paljon ettei oikein perässä pysy ja Mari Jungstedt oli myös minulle uusi tuttavuus. Ei saanut hän minusta vannomatonta ihailijaansa ja voi olla etten toiste Jungstedtin kirjoihin tartu.
Ei tässä kirjassa sinänsä mitään vikaa ollut. Se oli vaan hailakan mitäänsanomaton ja edusti muutenkin sellaista dekkarityyppiä, joka ei oikein kolahda. Itse rikosjutun selvittämisen lisäksi kirjassa seurattiin vakiohenkilögallerian hahmojen henkilökohtaisen elämän kiemuroita varsin runsaasti, eikä se ainakaan nyt, kun tämä oli heihin ensikosketukseni, jaksanut oikein kiinnostaa. Ihan hyvin kyllä Jungstedt osasi ottaa ekakertalaisen lukijankin huomioon, vaikka pinnan läpi paistoi se, että näitä henkilöitä on aiemminkin seurattu. Sivuhenkilöiden nimiluettelo oli tosin makuuni vähän turhan pitkä enkä jaksanut sitten oikein enää pysytellä perässä kuka oli kuka.
Kirjan rikostapaus jaksoi kiinnostaa ensi alkuun, mutta kirjailija paljasti lukijalle aika paljon sellaista mitä tapausta tutkivat eivät tienneet, joten tapauksen mielenkiintoisimmat piirteet sai arvattua melko aikaisin. Tämän jälkeen lukeminen sitten olikin aika pitkäpiimäistä ja sivut kääntyivät tiuhaan tahtiin vain siksi, että pääsisi pian loppuun ja voisi aloittaa jotain muuta kirjaa. Ihan mukavasti säpinää Jungstedt oli kirjan loppupuolelle saanut rakennettua, vaikka jotenkin itselleni tuli vähän epäuskoinen olo kun yhtäkkiä laahustavan etanavauhdin jälkeen alkoi sattua ja tapahtua.
Uskon kyllä, että Mari Jungstedtin kirjat löytävät lukijansa, vaikka minä en nyt kohderyhmään sopinutkaan. Olihan Gotlannin elämän kuvaus ihan viehättävää ja hahmoissakin jonkun verran särmää.
Linkit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti