Isä on terve ja Kalle vankka tienestimies, ja niin on hätä hävinnyt Kallioniemen ruokapöydästä. Ongelmia riittää silti, sillä asiat joita isä eniten inhoaa maailmassa ovat lorukirjojen lukeminen ja joutavuuksien raapusteleminen. Tämän ristiriidan ja toisaalta isän nuukuuden takia yhteenottoja ei voi välttää. Onneksi äidin kanssa on yhteisymmärrys. Sen ja yhteisen taktiikan avulla saadaan toteutumaan oulunreissu, pojan pitkäaikainen haave, jonka on määrä tulla käännekohdaksi paitsi vaatetus- myös alati ajankohtaisissa rakkausasioissa.
Kummun Patruunan talosta on tullut Kallelle toinen koti, jonka leppoisassa ilmapiirissä hän viihtyy ja saa miehistä itseluottamusta. Mutta mistä johtuu isän heltymätön kauna tätä sympaattista unennäkijä-veljeään kohtaan? Asia on vuodesta toiseen ollut arvoitus, ja kun syy siihen eräänä päivänä selviää, on se niin yllättävä ja kiusallinen, ettei sitä voi kertoa edes äidille.
Ystävyys Hoikkalan Kallen, hiljaisen ja surumielisen kyläneron kanssa on tullut Kallelle yhä tärkeämmäksi. Yhdessä nuorukaiset syventyvät kirjallisuuteen ja elävät Berliinin olympiakisojen ilot ja murheet. Kun kaverin kohtalo sitten yllättävällä tavalla täyttyy ja uutinen siitä saapuu keväiselle uittotyömaalle, on se noitten vuosien merkitsevin.
Enpä ole tämäntapaista kirjaa aiemmin lukenut, enkä olisi lukenut nytkään, ellei minulla olisi meneillään projekti jossa pyrin yleissivistämään itseäni lukemalla 100 kirjaa jotka Ilta-Sanomat taannoin listasi otsikolla Nämä kirjat pitäisi lukea. Olen ottanut tavakseni kirjastoreissulla lainata aina pari kirjaa kyseiseltä listalta ja sillä tavalla tuoda vähän vaihtelua lukutottumuksiini. Voin myöntää, että tähän Päätalon kirjaan en erityisen innolla tarttunut ja huokailin ennakkoon kirjan pituutta (609 sivua), mutta nyt sen luettuani täytyy sanoa, että pidin aidosti kirjasta eikä odottamaani pitkästymistä tullut kun aivan hetkittäin. En ole nyt heti miten koko Iijoki-sarjaa lukemassa, mutta en pidä täysin poissuljettuna ettenkö vielä joskus jotakin toista Päätalon kirjaa lukisi.
En lukenut takakannen kuvausta ennen kuin sen tähän blogiin äsken naputtelin ja ehkä oli parempi niin, koska vähän turhan tarkkaan on tuohon päätapahtumat listattu. Tosin tämä kirjan vetovoima ei ole tapahtumarikkaissa juonenkäänteissä vaan aidossa kuvauksessa siitä millaista on elämä ollut ennen pohjoisen syrjäkylillä, aikana jolloin ihmisten täytyi tehdä rankkaa työtä pysyäkseen hengissä. Päätalo kirjoittaa peittelemättömästi ja kansankielellä vaikka minäkertoja kirjassa epäileekin ettei näin voisi kirjoissa tehdä. Tämä tekee lukukokemuksesta mielenkiintoisen, mutta myös hieman raskaan, koska joka ikinen kirjan sivu pursuaa tuntemattomia murresanoja siihen malliin että on melkein kuin lukisi vieraskielistä kirjaa. Selvää tekstistä kuitenkin saa kun siihen tottuu ja vain tukkiuiton kiemuroiden kuvauksessa luovutin enkä edes yrittänyt ymmärtää mitä miehet yrittivät siinä tehdä.
Päätalon omaelämänkerrallisessa kirjasarjassa Nuoruuden savotat sijoittuu aikaan jolloin päähenkilö on 16-vuotias ja pystyy tekemään jo miehen työt, mutta on monella tapaa riippuvainen kodista. Monessa kohtaa missä nuori Kalle pohtii omia tekemisiään epävarmana itsestään, pystyin samaistumaan ja vetämään yhtymäkohtia omaan nuoruuteni. Kirjoihin ja kirjoittamiseen vetoa tunteva Kalle yhdessä samankaltaisine kavereineen muistuttaa nykyajan nörtähtäviä nuoria niin samantuntuisia erilaisuuden ja siitä tunnettavan häpeän, mutta toisaalta myös ylpeyden, kokemukset ovat.
Vaikka kirja sijoittuu suurimmalta osalta peräkylille ja maalaisyhteisöön niin herkullisimmillaan kerronta on kuitenkin kun maalaispoika joutuu kohdakkain muun maailman kanssa. Nykylukijalle on niin vierasta se ettei joku osaisi syödä veitsellä ja haarukalla, tai tietäisi miten kaupungin kaupoissa käyttäydytään, ja Päätalo kuvaa ne silti aivan luonnollisina, jopa itsestään selvinä koettelemuksina, aivan kun itse eläisi tilanteita uudestaan.
Onni on, että joskus kirjat yllättävät positiivisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti