(2007)
Eric Sanderson on hädissään: hän on menettänyt täysin muistinsa. Psykiatri kertoo, että sen on aiheuttanut rakkaan ihmisen järkyttävä poismeno, ja vakuuttaa, että hoito auttaa. Eric saa salaperäisiä kirjeitä, joita psykiatri kieltää avaamasta. Kiellosta huolimatta hän lukee kirjeitä, joissa väitetään, ettei psykiatri voi auttaa häntä jäljittämään menneisyyttään. Kirjeiden neuvoilla hän sen sijaan pystyisi voittamaan vaarat, joihin pian joutuisi. Eric saa tietää salakirjoitetuista teksteistä, jotka hänen on selvitettävä, ja muistia ahmivasta haista, jota vastaan hänen on taisteltava. Hänen tarkoin hallittu elämänsä muuttuu hurjaksi pakomatkaksi, joka ylittää arkitodellisuuden rajat.
Tämä on niitä satunnaisia kirjoja, joihin silmäni osui kirjaston scifi-hyllyssä ja lähti sieltä matkaan kun sitä mitä olin alunperin mennyt hyllystä katsomaan ei sieltä löytynyt. Kyseessä on kuvataiteellisen taustan omaavan englantilaiskirjailijan esikoisteos, ja toistaiseksi myös ainoa häneltä ilmestynyt romaani.
Kirja lähti ihan vetävästi käyntiin mystisellä alkuasetelmalla, jossa tosin oli paljon mukavalla tavalla tuttua muista muistinmenetysjännäreistä. Perusjuju kuitenkin paljastui melko aikaisessa vaiheessa ja vaikka rakennelman omaperäisyydestä voi antaa paljon pluspisteitä, niin itseltäni loppui mielenkiinto lähes siihen paikkaan. Sujuvasti kirjan sai kyllä luettua loppuun, mutta vähän sellaisella asenteella, että "äkkiä tämä nyt pois alta, että pääsee jotain muuta lukemaan". Lopun haipakka (pun intended) oli todella paljon velkaa alkuperäiselle Tappajahai-elokuvalle, mutta se varmaan oli tarkoituskin.
Kirja taisi mennä vähän liiaksi inhokkilajityyppini maagisen realismin puolelle, jotta olisin siitä pystynyt nauttimaan - tai muuten vaan minulle liian älykäs kaikissa metaforien pohdiskeluissaan, kuten Hesarin arvostelussa hehkutetaan. Ainakin kirjaston teokseen lätkäisemä scifi-luokitus tuntuu jokseenkin kyseenalaiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti