Komisario Sakari Koskinen joutuu setvimään Tampereella terroriteolta näyttävää rikosvyyhteä. Suojelupoliisi jyrää paikan päälle, mutta Koskinen ei silti usko, että asiat ovat sitä, miltä ne päältä päin näyttävät.
Kuuntelin keväällä kävelylenkkien aikana Mustat sydämet (2014) äänikirjana ja se oli ensikosketukseni komisario Koskiseen sekä muihin Jokisen kirjojen henkilöhahmoihin. Ei kokemus Jokisesta nyt mitään suurta ihastumista ollut, mutta tuntui kuitenkin sen verran tutulta ja turvalliselta suomidekkarilta, että nappasin tämän Vihan sukua kirjastosta helpottamaan ajoittain iskevää dekkarinälkää. Täytyy sanoa, että vähän nurinkurinen tunne lähteä nyt lukemaan tätä edeltävää kirjaa missä Koskinen mm. vielä luuli ettei olisi Mustien sydämien tapahtumamaahan Australiaan lähdössä, kuten muut hänen juoksuporukassaan.
Olen tässä hiljattain lukenut tai kuunnellut monta muutakin suomalaisen mieskirjailijan dekkaria (Sipilää, Kilpeä, Rönnbackkaa) ja tietyistä painopiste-eroista huolimatta nämä alkaa vähän puuroutua mielessä yhdeksi ja samaksi. Ainakin nyt tuntuu siltä, että pieni tauko pitää pitää suomalaisessa poliisidekkarissa ja ottaa luettavaksi jotain muuta dekkarigenrestä sikäli kun sitä haluaa.
Nettitietojen perusteella Vihan sukua on ollut erittäin suosittu ja sitä kehutaan Koskis-sarjan parhaaksi. Tämä ei ollut tiedossani ennen lukemista, enkä sitä tätä kirjaa lukiessa nyt olisi huomannut. Tosin vertailukohtia ei juuri ole ja Mustat sydämet kosketti eri tavalla, koska siinä sentään oltiin Australiassa minne itselläni on ainainen kaipuu uudestaan.
Terrorismiteema varsinkin Tampereelle sijoittuen oli kuitenkin mielenkiintoisen ajankohtainen. Ihan avoimen rasistiset tavallisten ihmisten kannanotot, johon Koskinen tuntui törmäävän siellä sun täällä tuntui sen sijaan vähän vieraammalta ja liialliselta asian alleviivaamisella. En minä vaan ole koskaan kuullut pikaruokalassa työntekijöiden puhuvan keskenään mitään, saati sitten "niitten" edesottamuksista päivittelyä. Toinen häiritsevästi lukukokemukseen vaikuttava asia oli taustatarinaa valottavat vihkoset, joita tietyn suvun jäsenet olivat kirjoittaneet sukupolvien ajan. Ei vaan tuntunut kovin uskottavalta, että tuollaista yhteistä päiväkirjaa olisi noin pitkiä aikoja pidetty ja siinä vielä kaikki salaisuudet paljasten, niin mielenkiintoista kuin ko. päiväkirjaotteita olikin lukea.
Kriittisistä sanoista huolimatta tylsäksi ei kirjan lukeminen missään tapauksessa käynyt ja sivut kääntyivät tiuhaan tahtiin, jotta pääsisi selville mistä kaikessa on perimmiltään kyse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti