Maaliskuu 1954. Yhdysvallat tekee Bikinillä uudenlaisen ydinkokeen. Japanilainen kalastusalus jää radioaktiivisen tuhkapilven alle ja viidensadan kilometrin päässä sijaitsevan korallisaaren asukkaat sairastuvat. Radioaktiivinen laskeuma on ollut tappavampi kuin koskaan aiemmin. Lähitulevaisuus. Japanilaisen toimistorakennuksen kellarissa sijaitsevan pienen ydinvoimalan jäähdytysjärjestelmän modulit varastetaan. Samaan aikaan ranskalainen ydinvoimayhtiö näyttää hukanneen satakahdenksankymmentä grammaa plutoniumia. Hälytyskellot alkavat soida Yhdysvaltain ydinterrorismin vastaisessa erikoisyksikössä, sillä kahdeksan vuotta aiemmin soitetut puhelut yhdistävät tapaukset toisiinsa. Eversti Kenneth Andrewsille, suomalaista syntyperää olevalla Lauri Nurmelle ja heidän joukoilleen alkaa kertyä todistusaineistoa ja käsitys, että tekeillä on suuri ydinasehyökkäys. Iranilaissyntyistä Julia Noruzia tämän palapelin osat kuitenkin vaivaavat. Kuviossa on jotain, joka ei asetu kohdalleen millään tavalla. Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys?
Onpa inhottava tunne kun luettuaan muutaman ensimmäisen lauseen kirjasta huomaakin, että hei, minähän olen jo lukenut tämän. Näin kävi Litium 6:n kanssa, mutta jatkoin kuitenkin lukemista, koska muistikuvat kirjasta selvästi olivat aika hatarat, kun en edes muistanut sitä aiemmin lukeneeni.
Viihteellistä jännityskirjallisuutta on mukava lukea silloin tällöin mukavasti peittojen alle käpertyneenä, erityisesti silloin kun ulkona ripottaa taukoamaton sade. Vielä paremmaksi asian tekee, jos asialla on kirjailija, jolla on kirjoissaan myös joku sanoma kuten Risto Isomäellä. Joillekin ei ehkä sovi ekohippiajatusmaailma, joka on usein hänen kirjoissaan taustalla, mutta minulle se on pelkästään positiivinen bonus.
Litium 6 kulkee eteenpäin kuin höyryjuna, kuten Isomäen muiltakin kirjoilta olen tottunut odottamaan ja pitää todella otteessaan. Tämänkin kirjan kohdalla kävi niin, että luin vielä luvun jos toisenkin sen perään kun olin jo päättänyt, että kohta täytyy pitää tauko. Vaikea oli laskea kirjaa hyppysistään, vaikka tiesi, että nyt sen aika olisi.
Kirjan tieteellisestä todellisuuspohjasta en osaa kommentoida muuta kuin sen, että oletan sen olevan kohdillaan. Tämä ehkä vähän laiskuuttakin omalta puolelta. Vaikka atomifysiikan perusteista kuvittelen jotain ymmärtäväni, niin hieman tipahdin kuitenkin kyydistä joidenkin selitysten kohdalla. Tuli tunne, että nyt varmaan yksinkertaistetaan liikaa (?) vielä tietämättömämmille lukijoille. Miten ihmeessä esim. litium 6:ta saataisiin noin vain tritiumia? Kyseessä kuitenkin eri alkuaineet.
Kirjastoreissulta tarttui mukaan myös toinen Isomäen teos varhaisemmilta vuosilta, joten pääsen lähiaikoina tutustumaan vielä toistamiseen hänen tuotantoonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti