(2005)
Tukholmaa pitkään koetellut helleaalto jännittyy kaupungin ylle valtaisaksi sähkökentäksi - kuin käänteiseksi sähkökatkokseksi. Taivaalla ei näy pilveäkään jännityksen yhä voimistuessa. Pian. Tapahtuu. Jotain. Yhtäkkiä sähkökenttä katoaa, ilman pamahdusta tai romahdusta. Eläkkeellä oleva toimittava Gustav Mahler kutsutaan ruumishuoneelle, missä kuolleet ovat heränneet henkiin. Kauhistuttava tilanne herättää lapsenlapsensa vastikään menettäneessä Gustavissa toivon: ehkä kuolleen nousevat myös haudoistaan. Tiedemiehet yrittävät selvittää kauhistuttavan ilmiön syytä ja viranomaiset ryhtyvät yhä äärimmäisempiin toimenpiteisiin suuren yleisön ja surevien omaisten rauhoittamiseksi. Vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikeastaan haluavat.
Hieman tavanomaisesta zombimytologiasta poikkeavaa kerrontaa tarjoaa tämä kirja. Tällä kertaa elävät kuolleet eivät janonneet elävien lihaa lisäten näitä joukkoihinsa, vaan olivat muuten vain outoja. Eikä zombien määräkään lisäänny, koska uudet kuolevat eivät enää eloon nouse. Rakenteeltaan kirja oli kuitenkin sitä tyypillistä, jossa seurataan muutamaa päähenkilöä ja heidän kokemuksiaan reaaliajassa heittäen välillä sekaan pätkiä median suhtautumisesta asiaan sekä otteita lääkärien ja poliitikkojen asiakirjoista.
Ajvide Lindqvist on itselleni uusi tuttavuus ja kirjakin sattui luettavaksi ihan vain nimensä ja takakansitekstinsä ansiosta. Nähtävästi häneltä on kuitenkin suomennettu neljä kirjaa, joista tämä kirja on kolmas suomennettu, mutta kirjailijan tuotannossa järjestyksessä toinen. Se ensimmäinen Ystävät hämärän jälkeen on itsellenikin tuttu elokuvasta Låt den rätte komma in (2008) (suosittelen muuten). Siitä on olemassa myös englanninkielinen versio Let Me In (2010), jota en ole nähnyt.
Tuttuakin tutummasta rakenteesta huolimatta pidin kyllä kirjasta. Henkilöhahmot olivat jotenkin ihanan aitoja, mitä ehkä ei joka kirjasta voi sanoa. Tapahtumat etenivät hyvin rivakkaa tahtia, ehkä toisinaan vähän turhankin rivakkaa, mutta kerronta oli sujuvaa ja uskottavaa. Siitä myös pidin, että kaikkea ei selitelty perin puhki. Toisaalta jos jotain pitää sanoa lopuksi selviävistä asioista niin, no, ei ollut ainakaan kirjan vahvuuksia loppu omasta mielestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti