(2010)
Jean Le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut...
Huh sentään. Nyt kun kirjan lukemisesta on jo joku aika niin hieman alkaa ensihuuma laskeutua, mutta kylläpä vaan sentään pidin. Ja ihmettelen sitä, että pidin. Tämä kun ei kuulu sellaisiin kirjoihin joiden pitäisi omaan makuuni olla, mutta taas sain huomata ettei se oma maku ehkä olekaan niin jähmeän jäykkä kuin omissa mielikuvissa.
Olin toki kirjasta ennakkoon kuullut ja se löytyi omalta lukulistaltani, mutta ei ollenkaan sieltä odotetuimmasta päästä, pikemminkin luokasta "kai se tuokin pitää lukea". Niinpä en ollut ollenkaan yllättynyt kun kirjaa aloitettuani se osoittautui juuri sen laadun scifiksi, joka ei erityisemmin positiivisia tunteita saa aikaan ja vilkuilin kirjan paksuutta lähinnä huolestuneena siitä, miten oikein jaksan lukea sitä vielä näin monta sivua. Sitten kuitenkin alkoi tapahtua jotain, vähän sama ilmiö muuten kuin aiemmin esim. Pimeyden vasemman käden kanssa, kirjan outo maailma alkoi kiehtoa ja elää mielessäni, ja aloin odottaa hetkiä jolloin pääsisin siihen uppoutumaan.
Rajaniemi vyöryttää lukijan päälle melkoisen määrän outoja termejä ja vieraita käsitteitä, sen kummemmin mitään selittelemättä tai jos selittääkin, niin myös ne selitykset vilisevät outoja termejä ja vieraita käsitteitä. Tämä yhdistettynä siihen, että kuvattu maailma on täynnä kaikkea outoa ja vielä oudompaa, tekee lukemisesta melko haasteellista. Itse kuitenkin pienen alkushokin jälkeen, pidin tuosta kaikesta outoudesta ja vieraudesta, ja siitä ettei asioita liikaa selitelty. Tämä myös toki aiheutti sen, että suuri osa asioista meni kyllä täysin ohi, ja jotain ymmärsi vasta ajan kanssa ja voin myöntää, että kyllä minulle ihan keskeisimmistä juonikuvioistakin jäi osa jokseenkin epäselviksi. Se ei kuitenkaan haitannut, kun pystyi nauttimaan muuten siitä taidokkuudesta, jolla kokonainen universumi oli luotu ja tuotu lukijan koettavaksi.
Kirja oli tosiaan tosi täyteen ahdettu. Pääjuonen lisäksi aina välillä hypättiin seuraamaan jotain toista tilannetta jossain toisessa ajassa ja tämän yhteenliittyvyyttä pääjuoneen sai vain arvailla. Se pikkutarkkuus ja rikkaus tämän kirjan maailmassa muistutti minua tosiaan jo tuosta aiemmin mainitsemastani Le Guinista, ja tätä myötä myös Tolkienista. Suuri tietomäärä sai minut ajattelemaan jo aika varhaisessa vaiheessa, että kirja kannattaisi varmaan lukea uudelleen - ja ellei lukemiseen käytettävä aikani olisi niin kortilla, niin varmaan lukisinkin kirjan uudestaan ennen kuin se pitää palauttaa kirjastoon.
Vaikka monesta asiasta kirjassa pidinkin, niin loppu ei oikein ollut minusta muun kirjan tasolla. Sen enempää paljastuksia tekemättä totean vain sen, että saippusarjamaiset käänteet lopussa saivat minut useampaan kertaan puhahtelemaan ja päätä pyörittämään.
Linkit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti