(2013)
Cameron Diaz is Da Bitch. Tämä on se asia mikä minulle jäi parhaiten mieleen Ridley Scottin hidastempoisesta elokuvasta, joka tuntuu saaneen varsin vaihtelevan vastaanoton. Itselleni hidastempoisuus ja taustojen selittelemättömyys toimi, eikä aika käynyt ollenkaan pitkäksi, mutta muitakin mielipiteitä on. Myös Diazin roolisuoritus, joka oli hyvinkin omaan makuuni, on myös täysin vastakkaisia reaktioita herättänyt. Mielestäni Diazin esittämä Malkina ei suinkaan hahmoista ollut se, jonka ympärillä olisi epäuskottavuuden verho leijunut, ainakaan siinä määrin kuin hänen kumppaninsa Reinerin (Javier Bardem) töttöröö-meinigissä. Melko yhdentekevä elokuva kuitenkin kaiken kaikkiaan.
Linkit:
(The Stand, 1978/1990)
Ensimmäinen lukemani King. Ensimmäinen lukemani kirja, jossa käsitellään ihmiskunnan massatuhoa. Yksi minuun voimakkaimmin vaikuttaneista kirjoista ikinä. Tätä ennen en ole lukenut kirjaa toistamiseen tuon parikymmentä vuotta sitten olleen ensi kerran jälkeen. Ei sillä etteikö olisi halua ollut, mutta olen koittanut luottaa sattumaan, eikä sattuma ole antanut huonosti saatavilla olevan kirjan olla kirjaston hyllyssä silloin kun minä olen ollut hyllyä katsomassa. Joku aika sitten hankin kirjan (tai siis kirjat, suomeksi julkaistu kahdessa osassa) itselleni ja odotellut oikeaa hetkeä. Sellaista jolloin mikään muu kirja ei jaksaisi houkuttaa kuin tämä, koska tämän tiesin houkuttavan aina.
Ensimmäisestä lukukerrasta muistin hyvin edelleen vahvan aloituksen ja sen miten mukaansatempaavaa oli, kun sekalaisen henkilögallerian kautta kuvataan 99-prosenttisen kuolleisuuden aiheuttavan viruksen leviämistä Amerikan Yhdysvalloissa. Tästä kirja sitten päätyy eeppiseen hyvän ja pahan taistoon, joka ei enää yhtä hyvin jaksanut kiinnostaa teini-ikäistä lukijaansa, joka minä silloin olin. Nyt uusintakierroksella minulle kelpasi hyvin tuokin puoli, kun apokalyptisessä maailmassa itsessään ei ole enää mitään uutta ja ihmeellistä. Hyvin osaa King hyytävän, selittämättömän, totaalisen pahuuden kuvata ja kyllä tämä nyt edelleen minusta parhaita Kingejä on, vaikka en tosiaan ihan pysty arvioimaan sitä miten kirjaan suhtautuisin ellei siihen sitoutuisi massiivista nostalgian painolastia.
Uusintalukemisella vahvistui myös se ihmetys mitä aikuistuessani olen tuntenut siitä, että tämä oli koulukirjastoon hankittu lainattavaksi. Enpä oikein tiedä olisivatko esimerkiksi omat ylisuojelevaisuuteen taipuvaiset vanhempani hyväksyneet juuri teiniytyneen lapsensa tätä lukevan jos olisivat sisällön tunteneet.
Linkit:
(2013)
Joululahjoja metsästäessäni, tämä tarttui mukaan omaksi lukemiseksi. Olinhan tiennyt jo kirjasta ensi kertaa kuullessani, että tuon tulen lukemaan, joten oli ihan luonnollista, että näin tapahtui kun kirjoja oli sopivasti tarjolle noukittu. Luen varmaan tämän vielä uudelleen ja kirjoitan sitten enemmän, mutta ihan päälimmäiseksi tunteeksi jäi kyllä pettymys ja harmitus. Kirja on aiheeltaan sillä tavalla minulle omakohtainen, että olen ollut päähenkilön kanssa vastaavissa kilolukemissa, mutta en ole kokenut maailmaa ollenkaan niin vihamielisenä paikkana millaisena se Anni Kantolle näyttäytyy. Kirjan hyvä sanoma pilaantui liian överiksi kuvatulla läskikammoisuudella. En tiedä kuinka hätiköiden tein johtopäätöksiä ja siksipä pitää kirja vielä uudemman kerran lukea, mutta ensilukukerta ei ollut ollenkaan voimaannuttava (hah, sainpa käytettyä tätä hienoa muotitermiä) kokemus miksi olen jotenkin kuvitellut haastattelujen yms. perusteella kirjalijan sen tarkoittaneen, vaan pikemmin päin vastoin.
Linkit:
(2013)
Tästä voisin toistaa samat sanat mitä Matkijanärhi-kirjan kohdalla. Nälkäpelin pitäisi ärsyttää minua aivan älyttömästi, mutta jostain syystä se ei ärsytä, vaan tätä elokuvaa katsoessakin oikein huokailin, kun kaikki oli vaan niin oikein tehty ja kaikki henkilöhahmot niin oikeanlaisia, niin miellyttäviä, hyvikset ja pahikset niin ikään. No, Katnissin vastaparina olevat nuoret mieshahmot ovat kyllä melko valjuja, eivätkä Peetaa ja varsinkaan Galea esittäneet näyttelijät heihin sen enempää puhtia saaneet, mutta koska tämä on niin vahvasti Katnissin tarina, joten hyvä vaan, että seinäruusut pysyvät seinäruusuina. Jennifer Lawrence taasen edusti lähes täydellisyyttä hipovaa naiskauneutta - ja naistyyppiä ylipäätään - silloin kuin ei ollut liiaksi pyntättynä ja tällättynä. Elokuvakokemuksessa minua yllätti myös se, että en ollutkaan yleisössä ainoa aikuisikäinen, enkä edes vanhin, vaan yllättävän heterogeenistä porukkaa lappoi sisään elokuvaan, jonka olin kuvitellut vetävän lähinnä teinityttöjä katsomoon.
Linkit:
(2011)
Eräs välipäivistä sujui niinkin hohdokkaissa merkeissä kuin Buzzfeedin yms. listoja kolutessa ja tässä yhteydessä eksyin jotenkin katsomaan Youtubesta seuraavan pätkän, jossa tämän elokuvan eräs parhaita kohtauksia on esitetty:
Pätkän perusteella totesin, että vaikka elokuvan olen joskus aiemmin jo nähnyt, niin se taitaisi kestää toisenkin katsomisen. Jätän yleensä ihan mielellään väliin romanttiset komediat, mutta tämä oli ihan asiallinen tapaus ja herätti useampiakin naurunpyrskähdyksiä. Emma Stone on valloittava vähän erilaisena (Hollywoodin mittapuulla) naissankarina ja Ryan Gosling, jonka charmi on muutoin jäänyt vähän hämäräksi, näyttää tässä sen, että äärettömään itsevarmuuteen se taitaa aikalailla perustua. Ihan mukava pikkupätkä jos katsoa komedian, joka oikeasti on jollain tapaa hauska.
Linkit:
(2013)
En ole suuren suuri TSH-fani, en kirjan, enkä elokuvien, joten oli vähän yllättävää, että pidin niin paljon Hobitin ensimmäisestä osasta, jonka menin katsomaan lähinnä 3D HFR -tekniikan takia. Itse asiassa Hobitti oli elokuvana paljolti sellainen millainen olisin TSH:n halunnut elokuvana olevan, koska siinä oli sitä viipyilyvyyttä, hitautta ja paikallaanpolkemista mikä jäi TSH-elokuvista puuttumaan (vaikka tuota oli kirjassa yllin kyllin). Ymmärrän toki ettei tämä käytännön syistä ollut TSH:n kohdalla mahdollista, joten ihan mukava nähdä se nyt Hobitissa, vaikka ennakkoon tuntuikin oudolta, että lyhyt tarina oli pitkitetty moneksi monen tunnin elokuvaksi.
En ole Hobitti-kirjaa itse lukenut, mutta täysin tuntematon tarina ei ole, koska ala-asteen opettajani luki sen aikoinaan luokallemme pätkissä ääneen. Parhaiten muistiin jäi kuitenkin oikeastaan vain Bilbon ja Klonkun kohtaaminen ja kun se meni jo ensimmäisessä elokuvassa, niin nyt oli mukavasti jännitystä kun ei koko ajan tiennyt mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Pikkasen turhan paljon tässä oli väkivallalla mässäilyä, jopa komediallisena keinona, mikä ei minusta nyt olisi ollut tarpeen, vaikka kohteeni olikin sellaiset epäoliot kuin örkit ja jättiläishämähäkit. Kolmiodraamarakkaustarinan ujuttaminen mukaan laski myös vähän pisteitä.
Kävin tämänkin katsomassa 3D HFR:nä ja hieman liian tarkkaa kuvaa tulee tuolla tekniikalla. Tai ehkä se toimisi paremmin ellei elokuvassa olisi niin vahvasti maskeerattuja hahmoja, joiden uskottavuus kärsii vielä tavallista enemmän kun kaikkea saa tarkastella teräväpiirteisenä. 3D:tä oli sentään osattu oikeasti käyttää, mitä harvemmin näissä 3D-elokuvissa näkee.
Linkit:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti