Helene Hegemann: Aksolotli. Yliajo

Saksankielinen alkuteos: Axolotl Roadkill
(2010)

16-vuotias Mifti on alkoholistiäitinsä kuoleman jälkeen elänyt pääasiassa Berliinin kaduilla. Hän lintsaa koulusta, käyttää kaikkia mahdollisia huumeita ja harrastaa irtoseksiä partnerin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Älykäs Mifti tuntee syvällisesti niin filosofiaa kuin populaarimusiikkiakin; hän puhuu, raivoaa, analysoi ja herkistelee estottomasti. Miftissä törmäävät paksunahkainen hengen jättiläinen, auktoriteetteja kavahtava irtolainen ja posliinimaisen särkyvä hauras pieni tyttö. "Lopuksi minusta voi sanoa vain: Tuo nainen soittaa sulavasti eri elementtien koskettimia. Hän on kuin singolla ampuva gaselli."

Aksolotli piti lukea jo aikoja sitten, heti Sieppari ruispellossa -kirjan perään Kaksoisolentoja-haasteen hengessä. Toisin kävi. Joskus alkukesästä aloitin lukemaan kirjaa ja sitten se lojui yöpöydällä päiviä ja viikkoja. Lopulta totesin ettei tästä nyt tule mitään. En halua lukea tuota kirjaa nyt enkä pääse lukemaan mitään muuta (minulla on aina vain yksi keskeneräinen kirja kerrallaan), jollen nyt vaan laita sitä pois pois odottamaan ja hautumaan.

Tällä viikolla loppui hautumisaika ja nyt tartuin kirjaan ihan kiinnostuneella mielellä. Oli kyllä jo aikakin, koska puoliväliin kirjan luettuani, tuli kirjastosta muistutustekstiviesti lainan erääntymisestä ja maksimimääräuusintoja oli tietenkin jo tehty.

Tykkäsin. En hurmaantunut tai hullaantunut enkä varmaan oikein edes ymmärtänytkään, mutta pidin lukemastani. Pidin pienistä yksityiskohdista. Siitä miten kieli kulki. Siitä miten päähenkilö ahtoi toisiaan kumovia ajatuksia peräkkäisiin lauseisiin. Siitä miten karu, avoin ja paljas kirja oli.

Minulle ei tullut tästä niinkään Sieppari mieleen. Tämä oli rajuudessa niin potenssinpotenssiin siihen verrattuna, mutta joihinkin muihin kirjoihin tuli mielleyhtymiä. Ensin ajattelin Kravun kääntöpiiriä, mutta mitä pidemmälle luin, niin sitä enemmän mietin Sonja O:ta. Sonja O oli minulle nuoruudessa ensimmäinen kirja joka oikein vavahdutti ja havahdutti, että joku voikin kirjoittaa tälläistä. Tätä samaa ajatusta pyörittelin aika monta kertaa Aksolotlia lukiessani. Osa tavarasta oli sellaista, että, no, jos itselleni tulisi vastaavia asioita mieleen, niin en vaan uskaltaisi tahi kehtaisi niitä mihinkään kirjoittaa, saati kirjan muodossa julkaista.

Aksolotli oli myös kirja, joka ehkä pitäisi lukea uudestaan ja ajatuksella. Nyt vaan ahmaisin sen nopeasti välittämättä siitä tajusinko oikein kumminkaan mitä siinä tapahtui. Tai oliko siinä edes mitään sellaista mikä olisi pitänyt tajuta yhdellä ja ainoalla tavalla.

Kun luin kirjaa minusta Mifti vaikutti ihan mahdottoman epäuskottavalta 16-vuotiaaksi kaikkine ajatuksineen, mutta nyt kun sitten jälkikäteen tarkistin, niin Helene Hegemann on kirjoittanut kirjan suunnilleen tuossa iässä, joten kaipa tuo on sitten mahdollista. Tosin nähtävästi on tekstiä myös aika vapaalla kädellä muista lähteistä kopioinut mikä on saattanut tiettyä epäaitouden tunnetta tuoda tekstiin.

Linkit

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Englanninkielinen alkuteos: The Catcher in the Rye
(1951)

J. D. Salingerin romaani on Yhdysvaltain nykykirjallisuuden eläviä klassikkoja, kuuluisi Odysseus-tarina 16-vuotiaasta Holden Caulfieldistä, joka on saanut potkut koulustaan, koska on osoittautunut välinpitämättömäksi, eikä ole menestynyt. Holden karkaa koulusta kotikaupunkiinsa New Yorkiin ja elää siellä pari levotonta vuorokautta "omaa elämäänsä" haluamatta ja uskaltamatta kohdata vanhempiaan. Kirja on "mieletön juttu" harhailusta suurkaupungissa, jazz-klubeissa, yökerhoissa, museoissa, hotelleissa, kaduilla; täynnä hauskoja, jännittäviä, järkyttäviä, yllättäviä ja ei-niinkään-miellyttäviä kokemuksia.

Nyt tuli tämän klassikon vuoro, joka on 100 kirjaa -listallani sekä yksi kirjoista, jonka ajattelin lukea osana Kaksoisolentoja-haastetta yhdessä Aksolotli Yliajon kanssa. Tiesin kirjasta etukäteen suunnilleen sen, että John Lennonin murhaaja Mark Chapman kantoi kirjaa mukanaan ja oli jollain tapaa niin samaistunut kirjan päähenkilöön Holden Caulfieldiin, että koki olevansa hän. Tämä loi tietynlaista ennakkokäsitystä kirjasta, joka osoittautukin sitten aika erilaiseksi mitä olin kuvitellut.

Luin kirjan Pentti Saarikosken suomennoksena, joka puhekielisellä tyylillä oli varmasti aika suuri osa viehätyksessä jota kirjaa kohti tunsin. Tyyli vei lukiessa niin mukanaan, että hetken jopa pohdin pitäisikö minun koittaa kirjoittaa blogitekstini samalla tyylillä, mutta koska pelkäsin etten onnistuisi tavoitteessani niin hylkäsin ajatuksen. Tässä kuitenkin pieni tyylinäyte siitä miten Holden kuvailee ympäristöään ja omia tekemisiään:

Mun ympärillä oli koululaisia. Ihan tosissaan. Toisessa kurjassa pöydässä mun vasemmalla puolella, mun päällä käytännöllisesti katsoen, oli yks koomillisen näköinen jätkä ja yks koomillisen näkönen mimmi. Ne oli siinä mun ikäisiä tai vähän vanhempia. Se oli vitsikästä. Näky että ne varo ettei ne jois niitä pikku tilkkojaan liian nopeesti. Mä kuuntelin vähän aikaa niiden juttuja, kun mulla ei ollut muutakaan tekemistä.

Tietystä teinimäisyydestä huolimatta, Holden on ihan hauska ja persoonallinen poika, ja hänen vaelteluaan ympäärinsä on hauska seurata. Minulla oli kuitenkin tavattomia vaikeuksia pitää mielessä kirjan tapahtumia. Joka kerta kirjaan uudelleen tarttuessani minun oli pakko palata muutama sivu taaksepäin ja kerrata vähän, että missä sitä taas oltiin. Samaa vaivaa kuvasi Kannesta kanteen -blogin Kaisa, joka myös kirjoitti Siepparista muutama päivä sitten.

Tuosta blogikirjoituksesta bongasin myös linkin Sallan lukupäiväkirjaan, jossa on vertailtu Saarikosken suomennosta uudempaan, 2004 ilmestyneeseen Arto Schroderuksen suomennokseen. Onpa mukana myös vertailu alkuteokseen. Englanninkieliseen versioon ei taida minun rahkeet riittää, mutta tuo Schroderuksen suomennos jäi kiinnostamaan jonkun verran, joten voipa olla, että Sieppari ruispellossa esiintyy tässä blogissa vielä joskus uudelleen.

Linkit

P. D. James: Syystanssiaiset

Englanninkielinen alkuteos: Death Comes to Pemberley
(2011)

"On kulunut kuusi vuotta Jane Austenin klassikkoromaanin Ylpeys ja ennakkoluulo tapahtumista. Elizabeth ja Mr. Darcy elävät onnellisina Pemberleyn kartanossa kahden poikansa kanssa. Jokavuotiset syystanssiaiset saavat kuitenkin kauhistuttavan lopun, kun kartanon pihaan pyyhältävät kutsumattoman vieraan vaunut. Niistä syöksyy ulos Elizabethin sisar Lydia, joka ulvoo hysteerisenä, että hänen miehensä Mr. Wickham on murhattu. Kun asiaa lähdetään selvittämään, Mr. Wickham löydetäänkin hengissä, mutta yltä päältä veressä parhaan ystävänsä ruumiin äärellä."

Olin törmännyt muutamiin negatiivisiin arvioihin tästä kirjasta joten koitin pitää odotukset maltillisella tasolla. Pidin kuitenkin kovasti ja tämä oli paljon parempi mitä olisin voinut kuvitella. Fanifiktioksihan tätä useassa paikassa näytään sanovan, mutta mitä siitä, se sallittakoon päälle 90-vuotiaalle mittavan uran tehneelle kirjailijattarelle. En ole P. D. Jamesin kirjoihin muuten tutustunut, mitä nyt ehkä jonkun kirjan saattanut lukea vuosia sitten ilman sen suurempia muistijälkiä, joten en tiedä miten tämä vertautuu hänen muihin teoksiinsa, mutta tämä oli ainakin taitavasti kirjoitettu Austen-hengessä ja piti otteessaan.

Rikostapaus jäi kirjassa oikeastaan sivuosaan eikä ollut muutenkaan kovin kiinnostava, mutta minusta se oli hyvä näin. Paljon kiintoisampaa minusta oli lukea päivitystä siihen mitä on tapahtunut tutuille henkilöhahmoille. Olisi ollut aivan kauheaa jos Elizabeth olisi tässä Neiti Etsivänä selvittänyt kartanomurhaa suurennuslasi kourassaan, mutta onneksi ei näin vaan tapauksessa keskityttiin ennemmin kuvaamaan tuon aikaista rikoksen jälkiselvittelyä ja oikeuskäytäntöjä, jopa ehkä hieman opettavaiseen tyyliin.

Vaikka henkilöiden elämän tapahtumat Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan loppua seuranneina vuosina oli tämän kirjan kiinnostavinta antia niin mielestäni itse alkuperäisteoksen tapahtumiin ei olisi tarvinnut palata ihan niin paljoa mitä James teki. Varsinkin lopussa tämä alkoi jo tuntua vähän epäuskottavalta ja päälle liimatulta kun kertailtiin vuosikausia sitten tapahtuneita ikään kuin henkilöt eivät olisi aiemmin saaneet niistä tilaisuutta keskustella. Mitenkään liiaksi tämä ei kuitenkaan häirinnyt ja oli aivan ymmärrettävää tämän tyyppisessä kirjassa.

Tämä päätti virallisen Austen-osuuden Kaksoisolentoja-haasteessa, mutta ajattelin vielä bonukseksi katsoa Eksyin Jane Austenin maailmaan -minisarjan kun se useampaan otteeseen näitä kirjoja lukiessa tuli mieleen. Siitä siis katsomaan.

Linkit:

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Englanninkielinen alkuteos: Pride and Prejudice and Zombies
(2009)

"Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että zombit ovat vain hätäisesti päälleliimattu lisuke, jonka kustantaja on vaatinut mukaan kirjan myyntiä edistääkseen. Toiset taas ovat sitä mieltä, että elävien kuolleiden laumat kuuluvat olennaisena osana Jane Austenin tarinaan ja tapainkuvaukseen. Mitä mieltä sinä olet? Pystytkö kuvittelemaan millainen tämä kirja olisi ilman zombien riehumista ja väkivaltaa?"

Voiko olla mitään ennakkoluulottomampaa kuin yhdistää zombit rakastettuun klassikkoon? Näin on kuitenkin Seth Grahame-Smith tehnyt ja ratsastanut pähkähullulla idealla maailmanmenestykseen. Ideasta täydet kymmenen pistettä, mutta toteutus oli jäänyt jotenkin puolitiehen. Zombeja oli liian vähän ja olisin muutenkin odottanut railakkaampaa revittelyä näin mehukkaasta lähtökohdasta.

Nyt tuli tunne, että Grahame-Smith oli avannut vain alkuperäisen Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan tekstieditorissa ja sitten siihen alkanut sen kummemmin pohtimatta lisäilemään zombiviitteitä alkuperäistekstiin ja kirjoittanut muutaman uuden taistelukohtauksen sinne tänne. Tästä aiheesta olisi saanut NIIN paljon paremman kirjan yrittämällä hieman enemmän! Aluksi minusta se oli ihan mukavaa että alkuperäisestä teoksesta oli niin paljon jäljellä, mutta mitä pidemmälle kirjassa pääsi, sitä pettyneempänä kääntelin sivuja jotka toistivat tuttua tarinaa ilman mitään yllättäviä zombikäänteitä jotka olisivat ravistelleet alkuperäisen kertomuksen juonenkäänteitä.

Zombeja oli siis liian vähän, mutta itämaisia taistelulajeja liian paljon. Ikään kuin zombeissa ei olisi ollut tarpeeksi koska soppaan oli otettu mukaan vielä ninjat ja Shaolin-munkit. Osuvampi nimi kirjalle olisikin ollut "Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit ja ninjat". Tämän lisäksi myös väkivaltainen murhanhimoisuus joka kohdistui oikeisiin eläviin oli asia mitä en ollut aiemmin osannut yhdistää zombitarinoihin joten vähän yllätti tapa millä sankarittaremme oli milloin kenenkin kaulaa katkaisemassa poikkipuolisesta sanasta.

Kirja muualla:

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Englanninkielinen alkuteos: Pride and Prejudice
(1813)

Ylpeys ja ennakkoluulo ei varmasti esittelyjä kaipaa. On hankala tietää mitä olisin ollut mieltä kirjasta ellei tarina ja sen hahmot olisi olleet ennestään niin tuttuja, mutta uskallan kuitenkin toivoa että olisin kirjasta siinäkin tapauksessa pitänyt. Jane Austen todella osaa kirjoittaa, hänen henkilöhahmonsa ovat rakastettavia ja tavassa miten hän kertomusta kuljettaa on jotain erikoislaatuista tenhoa jota minun on vaikea sanoittaa. Vaikka teos kuvaakin vanhoja aikoja niin siinä on jotain niin ajatonta että tuntuu vaikealta käsittää kirjan olevan 200 vuotta vanha. Teksti oli todella mukaansatempaava mitä en voi monesta vanhasta klassikosta sanoa ja tästä syystä olenkin myös Austenin kirjoja vältellyt, vaikka olen filmatisoinnit lähes kaikista nähnyt ja niistä pitänyt.

Minulle kuten varmasti niin monelle muulle BBC:n 1995 valmistunut tv-sarja oli lähtemättömän vaikutuksen tehnyt kokemus sen ensi kertaa nähdessäni. Olen sarjan nähnyt sen jälkeen useampaan otteeseen televisiossa ja omistan sen DVD-versiona, mutta vasta nyt viimeisimmällä televisioesityskierroksella pari vuotta sitten alkoi hieman tuntua että voisi ajan käyttää toisinkin kuin sarjaa katsomalla. Pidän tavattomasti Jennifer Ehlen Elizabeth Bennetistä ja Colin Firthin Mr. Darcysta ja oli ilahduttavaa huomata kirjaa lukiessa, että heidän hahmonsa olivat varsin yhteneväisiä kirjan kuvauksen kanssa ja sarja muutenkin oli hyvin uskollinen kirjalle. Ainoa pieni kritiikki mikä minulla on se, että Darcysta olisi voinut tehdä vähän vähemmän puoleensavetävän sarjan alkuvaiheessa koska pidän melko epäuskottavana sitä että joku nainen voisi olla huomaamatta tahi vastustaa sitä vetovoimaa mitä Colin Firthin Darcysta uhkuu hänen kiinnostuksensa kohteelle. Kirjassa tämä oli luonnollisesti paljon uskottavammin kuvattu, vaikka yleisesti ottaen pidänkin tätä juonen ainoana pienenä heikkoutena.

Olen nähnyt myös vuoden 2005 elokuvan useaan kertaan ja myös siitä pidin siitäkin huolimatta etten suuri Keira Knightleyn ihailija ole. Ei se toki tuon tv-sarjan tasolle yllä, mutta rohkeaa yritystä elokuvan tekijöillä oli muun muassa siinä että keskeisten kohtausten sijaintipaikka oli valittu toisin kuin kirjassa.

Jos kirjasta vielä jotain osaisi sanoa niin pidin todella paljon siitä miten vaivattomasti Austen jättää osan asioista kuvaamatta perin pohjin. Miten virkistävää se onkaan kun dialogi ei jatku dialogina loppuun asti vaan Austen saattaa keskeyttää sen ja kuvata muutoin sanallisesti keskustelun kulun loppuun. Tai miten Austen paljastaa tarinan jatkuessa hahmojen tavanneen myös sillä välillä mikä on jäänyt kirjaamatta ilman että noita tapaamisia sen kummemmin selitetään tai kuvataan ja ilman että tämä jäisi siitä huolimatta vaivaamaan lukijaa. Jos tv- ja elokuvaversioihin vielä vertaa niin Elizabethin kuin Darcyn henkilöhahmoissa nousi minulle paljon vahvemmin kirjassa näkyviin se kuinka harvinaislaatuisia ihmisiä he ovat kyvyssään myöntää itselleen sekä toisilleen erehtyväisyytensä sekä käyttää sitä voimavarana itsensä kehittämiseen. Tästä tuli peräti merkittävin piirre viehätykseen mitä henkilöhahmoja kohtaan tunsin siinä missä aiemmin olin ihastunut lähinnä Elizabethin nokkeluuteen ja temperamenttiin sekä Darcyn vaiteliaan pinnan alla kytevään intohimoon ja päättäväisyyteen.

Aloitan tällä kirjalla osallistumisen Tea with Annan Kareninan Kaksoisolentoja-haasteeseen. Seuraavana odottelee siis vuoroaan Seth Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit sekä P. D. Jamesin Syystanssiaiset.

Kirja muualla: