John Irving: Ystäväni Owen Meany

Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany
(1989)

Ystäväni Owen Meany on kiehtova, järkyttävä ja hauska tarina kahden hyvin erilaisista lähtökohdista olevan pojan ystävyydestä ja ennen kaikkea erikoisesta pojasta, joka uskoo olevansa Jumalan oikea käsi - myös silloin kun hän yksitoistavuotiaana aiheuttaa ystävänsä äidin kuoleman iskemällä baseball-ottelussa pallon tämän ohimoon. Koko lyhyen elämänsä ajan Owen valmistautuu toteuttamaan ennusnäkyjensä ilmoittamaa kohtaloa. Ennen kuin se täyttyy, Owenista kasvaa yksi Irvingin valloittavimmista romaanisankareista.

Pitkästä aikaa luettavakseni osui kirja, joka löytyy myös 100 kirjaa listoilta. Kirja on jo jonkun aikaa lojunut lukemista odottavien kirjojen pinossa ja olin jotenkin muistanut, että kyseinen pinossa odottava kirja olisi Irvingin toinen Keltaisen kirjaston kirja Minä olen monta. Niinpä lukeminen alkoi hienoisen pettymyksen saattelemana, koska tämä kirja ei ennakkoon kuvauksen perusteella herättänyt niin paljon odotuksia kuin tuo toinen.

Kirjassa keski-ikäistynyt opettaja John Wheelwright muistelee muutamassa aikatasossa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Yhdysvaltojen koillisosan pikkukaupungissa. Välillä viivähdetään myös nykyajassa, jossa taustoittuu se miten ja miksi amerikkalaismies on päätynyt rakentamaan elämänsä Torontoon. Kuten kirjan nimestä voi tyhmempikin päätellä, keskeisen roolin kirjassa ottaa Johnin lapsuudenystävä Owen Meany, jolla on ollut ystäväänsä lähtemätön vaikutus.

Periaatteessa tässä oli kyseessä melko tavallinen kasvukertomus, jonka sekaan oli heitetty hieman oudompia juttuja. Ehkä parhaiten voisin kuvailla tätä kirjaa sanomalla, että en oikein saanut siitä otetta. En ole Irvingin tuotantoon muistaakseni tutustunut muussa muodossa kuin Garpin maailma -elokuvana ja melko samanlaiset tuntemukset minulla on myös tuota elokuvaa kohtaan. Periaatteessa kiinnostava, mutta sisältää kuitenkin jotain häiritsevää, jotain epämiellyttävällä tavalla epäuskottavaa ja vierasta.

Owen Meany oli kyllä valloittava kaikessa kummallisuudessaan, jota korostettiin kirjoittaen hänen vuorosanansa ISOILLA KIRJAIMILLA. Jos Owen Meany ei olisi ollut sellainen kuin on, niin olisin varmaan tuskastunut tämän paksun kirjan (yli 600 sivua) aikana aivan täysin. Owenin elämän lyhyys paljastetaan jo alkuvaiheessa, mutta sitä miten kaikki päättyy, saa jännittää aivan viimeiseen asti. Siitä pisteet Irvingille.

Kirja on ilmestynyt 1989 ja minusta tuntui, että sitä on vähän ajan hammas kuluttanut. Kirjassa käsitellään melko paljon Vietnamin sotaa ja verrataan sen aikakauden tapahtumia kirjan nykyaikaan eli 80-lukuun. Reagan ja muut sen ajan poliittiset päätöksentekijät saavat kertomuksessa osansa ja nyt kun noista ajoista on taas siirrytty monta kymmentä vuotta tulevaisuuteen niin noiden asioiden käsittely on ymmärrettävästi menettänyt ajankohtaisuutensa ja sen myötä myös jotain muuta terästään.

Linkit

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Englanninkielinen alkuteos: To Kill a Mockingbird
(1960)

Kuin surmaisi satakielen on tarina Yhdysvaltain syvästä etelästä 1930-luvulla. Romaanin kertojaminä on pieni tyttö, jonka tuomari-isä Atticus Finch puolustaa oikeudessa neekeriä ja joutuu samantien vastakkain syvällä piilevien ennakkoluulojen, patoutumien ja rotuvihan kanssa. Finchin lapsille, Scoutille ja Jemille, pieni ja turvallinen Maycombin kaupunki Alabamassa on ollut kasvuympäristönä kuin pumpulia, kunnes se tosipaikan tullen näyttää myös tuikeimmat kasvonsa.

En ole lukenut aiemmin tätä kirjaa, mutta tämä ei silti ole ensikosketukseni tähän klassikkoteokseen. Pari vuotta katsoin Kuin surmaisi satakielen (1962) elokuvana, joka niin ikään nauttii klassikon mainetta omana itsenään. Myöskin lukemani version kanteen oli nostettu hahmot elokuvan näyttelijöinä, Gregory Peck heistä tunnetuimpana.

Minulle jäi kirjasta vähän sama olo kuin aiemmin elokuvasta. Periaatteessa kiinnostava kertomus ja hyvin kerrottu, mutta jotenkin en saanut siitä otetta. Mietiskelin vähän jälkikäteen mistä tämä olisi mahtanut johtua ja ehkä yksi selitys on siinä, että tarinan rakenne on jotenkin epätasapainoinen. Suuri osa kirjasta on nuoren Scoutin (Jean Louise) kasvutarinaa, joka sijoittuu usean vuoden ajalle ja sitten vasta aika loppupuolella päästään Tom Robinsonin oikeudenkäyntiin, joka kuitenkin on se osuus joka kertomuksesta parhaiten tunnetaan ja nostetaan keskiöön kuten lukemani version kansikuvassa. Ei voi toki kiistää etteikö Tom Robinsonin tapaus ja siihen liittyvä rotuviha olisi koko ajan kirjassa taustalla, uinuen ja pahanenteisesti.

Harper Lee kirjoitti kirjan kolmikymppisenä omiin lapsuusmuistoihinsa pohjautuen. Syystä tai toisesta tämä on jäänyt Leen ainoaksi kirjaksi mikä tietenkin herättää hieman ihmetystä kun kuitenkin on Pulizer-palkitusta kirjasta kyse. Lee vaikuttaa tosin muutenkin hieman eksentriseltä persoonalta, koska on palkinnoista huolimatta esimerkiksi kieltäytynyt julkisista puheista. Sellainen mielenkiintoinen kirjallinen yksityiskohta tähän kirjaan vielä liittyy, että eräs kirjan lapsihenkilöistä on saanut innoituksen Truman Capotesta, joka oli Harper Leen lapsuudenystävä.

Linkit

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Englanninkielinen alkuteos: The Catcher in the Rye
(1951)

J. D. Salingerin romaani on Yhdysvaltain nykykirjallisuuden eläviä klassikkoja, kuuluisi Odysseus-tarina 16-vuotiaasta Holden Caulfieldistä, joka on saanut potkut koulustaan, koska on osoittautunut välinpitämättömäksi, eikä ole menestynyt. Holden karkaa koulusta kotikaupunkiinsa New Yorkiin ja elää siellä pari levotonta vuorokautta "omaa elämäänsä" haluamatta ja uskaltamatta kohdata vanhempiaan. Kirja on "mieletön juttu" harhailusta suurkaupungissa, jazz-klubeissa, yökerhoissa, museoissa, hotelleissa, kaduilla; täynnä hauskoja, jännittäviä, järkyttäviä, yllättäviä ja ei-niinkään-miellyttäviä kokemuksia.

Nyt tuli tämän klassikon vuoro, joka on 100 kirjaa -listallani sekä yksi kirjoista, jonka ajattelin lukea osana Kaksoisolentoja-haastetta yhdessä Aksolotli Yliajon kanssa. Tiesin kirjasta etukäteen suunnilleen sen, että John Lennonin murhaaja Mark Chapman kantoi kirjaa mukanaan ja oli jollain tapaa niin samaistunut kirjan päähenkilöön Holden Caulfieldiin, että koki olevansa hän. Tämä loi tietynlaista ennakkokäsitystä kirjasta, joka osoittautukin sitten aika erilaiseksi mitä olin kuvitellut.

Luin kirjan Pentti Saarikosken suomennoksena, joka puhekielisellä tyylillä oli varmasti aika suuri osa viehätyksessä jota kirjaa kohti tunsin. Tyyli vei lukiessa niin mukanaan, että hetken jopa pohdin pitäisikö minun koittaa kirjoittaa blogitekstini samalla tyylillä, mutta koska pelkäsin etten onnistuisi tavoitteessani niin hylkäsin ajatuksen. Tässä kuitenkin pieni tyylinäyte siitä miten Holden kuvailee ympäristöään ja omia tekemisiään:

Mun ympärillä oli koululaisia. Ihan tosissaan. Toisessa kurjassa pöydässä mun vasemmalla puolella, mun päällä käytännöllisesti katsoen, oli yks koomillisen näköinen jätkä ja yks koomillisen näkönen mimmi. Ne oli siinä mun ikäisiä tai vähän vanhempia. Se oli vitsikästä. Näky että ne varo ettei ne jois niitä pikku tilkkojaan liian nopeesti. Mä kuuntelin vähän aikaa niiden juttuja, kun mulla ei ollut muutakaan tekemistä.

Tietystä teinimäisyydestä huolimatta, Holden on ihan hauska ja persoonallinen poika, ja hänen vaelteluaan ympäärinsä on hauska seurata. Minulla oli kuitenkin tavattomia vaikeuksia pitää mielessä kirjan tapahtumia. Joka kerta kirjaan uudelleen tarttuessani minun oli pakko palata muutama sivu taaksepäin ja kerrata vähän, että missä sitä taas oltiin. Samaa vaivaa kuvasi Kannesta kanteen -blogin Kaisa, joka myös kirjoitti Siepparista muutama päivä sitten.

Tuosta blogikirjoituksesta bongasin myös linkin Sallan lukupäiväkirjaan, jossa on vertailtu Saarikosken suomennosta uudempaan, 2004 ilmestyneeseen Arto Schroderuksen suomennokseen. Onpa mukana myös vertailu alkuteokseen. Englanninkieliseen versioon ei taida minun rahkeet riittää, mutta tuo Schroderuksen suomennos jäi kiinnostamaan jonkun verran, joten voipa olla, että Sieppari ruispellossa esiintyy tässä blogissa vielä joskus uudelleen.

Linkit

Thomas Hardy: Tessin tarina

Englanninkielinen alkuteos: Tess of the d'Urbervilles
(1891)

Englantilaisen Thomas Hardyn (1840-1928) kenties kuuluisin teos on vuonna 1891 julkaistu Tessin tarina -- idylliseen maalaisympäristöön sijoittuva katkeran ironinen "puhtaan naisen" tragedia. Kirja antoi aikanaan aihetta loputtomiin sosiaalisiin ja moraalisiin pohdintoihin, mutta sen suurenmoista kerronnan voimaa ei kukaan voinut kiistää. Roman Polanski nosti tämän klassikon uudella tavalla elokuvallaan Tess, jonka pääosaa esitti Nastassja Kinski.

Sainpas tämän viimeinkin luettua. Tällä kertaa lukeminen ei ajallisesti pitkittynyt niinkään sen takia, että olisin pitänyt kirjaa pitkäveteisenä vaan yksinkertaisesti siksi, että muiden puuhien takia sain kirjaan tartuttua vasta hiukan ennen nukkumaanmenoa jolloin väsymys tahtoi vetää silmät kiinni melkein heti kirjan avaamisen jälkeen. Mieluiten luen kirjat parilla lähekkäin sijoittuvalla lukukerralla ja se ei varmaankaan voinut olla vaikuttamatta kokemukseeni tästä kirjasta, että nyt lukeminen sujui pienin pirstalein kerrallaan.

Muistan nähneeni joskus aikoja sitten Roman Polanskin elokuvan Tess - viattomuuden tarina (1979) johon kirjan kannetkin viittavat, mutta juuri mitään muita muistikuvia kuin Nastassja Kinskin mukanaolo minulla ei elokuvasta ollut. Melkeinpä ainoan ennakko-odotuksen kirjasta latasi vain Yrjö Hirnin kirjoittama esipuhe, jossa hän useaan otteeseen maalaili kirjan "traagillisuudesta".

En kuitenkaan kokenut kirjaa kovinkaan traagisena varsinkaan alkupuolella, joka muutenkin viehätti minua niin, että olin oikeastaan vähän yllättynyt. Hardylla oli mielestäni ihanan vanhaa huokuva, polveileva ja jonkunlaista kepeyttä sisältävä tapa kirjoittaa asioista. Lainaanpa tähän nyt kirjan alkupuolelta yhden pätkän joka erityisesti jäi minulle mieleen:

Minkä vuoksi tähän ihanaan kudokseen, herkkään kuin lukinseitti ja valkoiseen kuin lumi, oli määrätty painettavaksi niin karhea kuosi; minkä vuoksi niin usein tapahtuu, että karhea näin ottaa omakseen hienomman, väärä mies naisen ja väärä nainen miehen? Sitä arvotusta ovat monet filoosoofit vuosituhansia turhaan koettaneet selittää.

Kirjan nimen mukaisesti Hardy kirjoittaa maalaistyttö Tessin tarinan. Kovin tapahtumarikasta ei aina meno ole ja keskivaiheilla on kohtia joissa junnataan oikein kunnolla. Mietin kovasti sitä kuinka paljon Hardyn kirjoituksessa on ironiaa päähenkilöiden ajatusmaailmaa kohtaan. Niin jotenkin järjettömältä nykymieleen tuntuu henkilöiden reaktiot joihinkin tapahtumiin. Erityisesti toinen kirjan mieshahmoista oli suorastaan raivostuttava ja aika raivostuttava oli kyllä myös Tess reaktioissaan tämän miehen käytökseen.

Kirjan lopussa Hardylle tuntui tulevan vähän kiire ja muutenkin ote lopahti. Oli toistuvia kohtauksia joista eräs toistui jo niin usein, että se alkoi vaikuttaa vitsiltä (ja ehkä olikin?) ja siinä missä kirjassa oli monesti aiemmin vietetty rauhaisaa suvantovaihetta niin nyt yhtäkkiä homma laitettiin pakettiin niin ettei perässä tahtonut pysyä.

Vaikka kirjasta pidinkin niin ihan kiva oli saada se loppuun, jotta pääsee jotain muuta lukemaan. Minulla kun ei ole tapana pitää kuin yhtä keskeneräistä kirjaa kerrallaan.

Linkit

A. A. Milne: Nalle Puh

Englanninkielinen alkuteos: Winnie-the-Pooh
(1926)

Rakastettava satukarhu Nalle Puh, maailman lastenkirjallisuuden klassisia hahmoja, miljoonien lukijoitten unohtumaton ystävä.

A. A. Milnen Nalle Puh kuuluu niihin lapsille suunnattuihin klassikkokirjoihin joita en ole luullakseni koskaan itse lukenut. Se on todennäköisesti luettu minulle joskus kun en vielä siihen itse kyennyt ja lukutaidon saavutettuani ei vain ole koskaan tullut hetkeä jolloin kirja olisi minulle ollut ajankohtainen.

Minulla on ollut positiivinen käsitys tästä Milnen Nalle Puhista eikä se poistunut kirjaa lukiessani. Tarinat ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan sympaattisia ja tarjoavat varmasti pienillekin lapsille mahdollisuuden oivaltaa sen mitä hahmot eivät muka tajua. Kertomukset ovat myös harvinaisen ajattomia sijoittuessaan fiktiiviseen Puolen hehtaarin metsään joka on vapaa todellisen maailman asioista.

Myös alkuperäiskirjan kuvitus on viehättävää enkä voi olla olematta hieman pahoillani siitä, että suurelle osalle ihmisistä Nalle Puhin visuaalinen ilme on tutumpi Disneyn versiona.

Muuta en oikein osaa sanoa. En ihan kaikesta kirjassa pitänyt, mutta epäkohdat ovat liian pieniä mainittavaksi ja jos minulla olisi lapsia niin varmasti Nalle Puh olisi yksi niistä kirjoista jota heille mielelläni lukisin.

Linkit

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Englanninkielinen alkuteos: The Great Gatsby
(1925)

Kultahattu on romaani hyvin rikkaitten ihmisten hyvin ylellisestä elämästä Long Islandilla, New Yorkin tuntumassa. Keskushahmo on upporikas Jay Gatsby, mies parhaassa iässä, suurten riehakkaiden juhliensa yksinäinen isäntä. Paitsi yksinäisyyttään Jay Gatsby eroaa muussakin ympäristöstään. Kaiken omaisuutensa hän on hankkinut itse, eikä rahan vuoksi, vaan unelman. Unelman, jonka vuoksi hän on myös kuoleva. Tämä unelma on häikäisevän rikas, häikäisevän kaunis Daisy Buchanan, joka oli ollut nuoren ja köyhän Jay Gatsbyn ulottumattomissa. Nyt Daisy elää läheisessä huvilassa -- Tom Buchananin vaimona.

Kuten kirjan kannesta saattaa päätellä, lukemani painos on ajalta jolloin vuoden 1974 elokuva oli ajankohtainen. Elokuvan takia osittain itsekin kirjaan tartuin, tosin en tuon 70-luvun version vaan sen elokuvan joka on noin kuukauden kuluttua teattereihin.

Tämän lyhyehkön kirjan lukaisi nopeasti. Vaikka olin nähnyt vain muutamia ennakkopätkiä tulevasta elokuvasta niin huomasin sen vaikuttavan lukukokemukseeni ja näkeväni kirjan hahmot heitä esittävien näyttelijöiden näköisenä. Positiivisena asiana voi kuitenkin sanoa ettei hahmot muuten vastanneet täysin sitä mielikuvaa mitä olin ennakkoon saanut ja esimerkiksi Gatsbyn miellyttävyys tuli siten yllätyksenä.

Paljonkaan muuta positiivista sanottavaa en kirjasta kyllä keksi. Fitzgeraldin laverteleva ja koukeroinen tapa kirjoittaa ei ollut minulle mieleen ja jouduin välillä lukemaan lauseita pariinkin otteeseen jotta pystyin sisäistämään mitä niissä pyrittiin sanomaan. Henkilöhahmot olivat mielestäni jollain tapaa omituisia ja varsinkin naishahmot tuntuivat lausahtelevan mitä sylki suuhun tuo tilanteesta välittämättä. Myös kertomus poukkoili erikoisen epäkronologisesti minkä omaperäisyys kyllä myönnettäköön mutta ei muuten minua viehättänyt.

Kaiken kaikkiaan jäin vähän ihmettelemään mikä tässä kirjassa olisi pitänyt lukijaa kiinnostaa. Voi olla että tämä oli liian hienovarainen ja vivahteet jäivät itseltäni suoraviivaisemman ja selkeämmän kuvauksen ystävänä huomaamatta.

Tuleva elokuva kuitenkin kiinnostaa edelleen ja laitetaan siitäkin nyt vähän ennakkomakua jossa ohjaaja Baz Luhrmannin kädenjälki näkyy enemmän kuin hyvin.

Linkit

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Englanninkielinen alkuteos: Pride and Prejudice
(1813)

Ylpeys ja ennakkoluulo ei varmasti esittelyjä kaipaa. On hankala tietää mitä olisin ollut mieltä kirjasta ellei tarina ja sen hahmot olisi olleet ennestään niin tuttuja, mutta uskallan kuitenkin toivoa että olisin kirjasta siinäkin tapauksessa pitänyt. Jane Austen todella osaa kirjoittaa, hänen henkilöhahmonsa ovat rakastettavia ja tavassa miten hän kertomusta kuljettaa on jotain erikoislaatuista tenhoa jota minun on vaikea sanoittaa. Vaikka teos kuvaakin vanhoja aikoja niin siinä on jotain niin ajatonta että tuntuu vaikealta käsittää kirjan olevan 200 vuotta vanha. Teksti oli todella mukaansatempaava mitä en voi monesta vanhasta klassikosta sanoa ja tästä syystä olenkin myös Austenin kirjoja vältellyt, vaikka olen filmatisoinnit lähes kaikista nähnyt ja niistä pitänyt.

Minulle kuten varmasti niin monelle muulle BBC:n 1995 valmistunut tv-sarja oli lähtemättömän vaikutuksen tehnyt kokemus sen ensi kertaa nähdessäni. Olen sarjan nähnyt sen jälkeen useampaan otteeseen televisiossa ja omistan sen DVD-versiona, mutta vasta nyt viimeisimmällä televisioesityskierroksella pari vuotta sitten alkoi hieman tuntua että voisi ajan käyttää toisinkin kuin sarjaa katsomalla. Pidän tavattomasti Jennifer Ehlen Elizabeth Bennetistä ja Colin Firthin Mr. Darcysta ja oli ilahduttavaa huomata kirjaa lukiessa, että heidän hahmonsa olivat varsin yhteneväisiä kirjan kuvauksen kanssa ja sarja muutenkin oli hyvin uskollinen kirjalle. Ainoa pieni kritiikki mikä minulla on se, että Darcysta olisi voinut tehdä vähän vähemmän puoleensavetävän sarjan alkuvaiheessa koska pidän melko epäuskottavana sitä että joku nainen voisi olla huomaamatta tahi vastustaa sitä vetovoimaa mitä Colin Firthin Darcysta uhkuu hänen kiinnostuksensa kohteelle. Kirjassa tämä oli luonnollisesti paljon uskottavammin kuvattu, vaikka yleisesti ottaen pidänkin tätä juonen ainoana pienenä heikkoutena.

Olen nähnyt myös vuoden 2005 elokuvan useaan kertaan ja myös siitä pidin siitäkin huolimatta etten suuri Keira Knightleyn ihailija ole. Ei se toki tuon tv-sarjan tasolle yllä, mutta rohkeaa yritystä elokuvan tekijöillä oli muun muassa siinä että keskeisten kohtausten sijaintipaikka oli valittu toisin kuin kirjassa.

Jos kirjasta vielä jotain osaisi sanoa niin pidin todella paljon siitä miten vaivattomasti Austen jättää osan asioista kuvaamatta perin pohjin. Miten virkistävää se onkaan kun dialogi ei jatku dialogina loppuun asti vaan Austen saattaa keskeyttää sen ja kuvata muutoin sanallisesti keskustelun kulun loppuun. Tai miten Austen paljastaa tarinan jatkuessa hahmojen tavanneen myös sillä välillä mikä on jäänyt kirjaamatta ilman että noita tapaamisia sen kummemmin selitetään tai kuvataan ja ilman että tämä jäisi siitä huolimatta vaivaamaan lukijaa. Jos tv- ja elokuvaversioihin vielä vertaa niin Elizabethin kuin Darcyn henkilöhahmoissa nousi minulle paljon vahvemmin kirjassa näkyviin se kuinka harvinaislaatuisia ihmisiä he ovat kyvyssään myöntää itselleen sekä toisilleen erehtyväisyytensä sekä käyttää sitä voimavarana itsensä kehittämiseen. Tästä tuli peräti merkittävin piirre viehätykseen mitä henkilöhahmoja kohtaan tunsin siinä missä aiemmin olin ihastunut lähinnä Elizabethin nokkeluuteen ja temperamenttiin sekä Darcyn vaiteliaan pinnan alla kytevään intohimoon ja päättäväisyyteen.

Aloitan tällä kirjalla osallistumisen Tea with Annan Kareninan Kaksoisolentoja-haasteeseen. Seuraavana odottelee siis vuoroaan Seth Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit sekä P. D. Jamesin Syystanssiaiset.

Kirja muualla:

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Ruotsinkielinen alkuteos: Där vi en gång gått
(2006)

Lucie kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan, Allu purkaa levottomuuttaan jalkapalloon ja merimieselämään, Eccu pelkää Pimeyden yliotetta ja hukuttaa surunsa viinaan, Cedi haluaa valkoisine käsinauhoineen näyttää oikealta sotilaalta. Levoton sukupolvi, jonka maailma tuhoutui mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia. Helsinki, jonka kasvukivut ovat myös heidän kasvukipujaan. Bulevardin varren salongeista Hermannin hellahuonoiseen ja Vallilan kapakoihin, kansalaissodan Helsingistä iloiselle 1920-luvulle ja orastavaan hyvinvointiyhteiskuntaan - romaanissaan Missä kuljimme kerran Kjell Westö kuvaa modernin Suomen syntyä voimalla joka mykistää ja häikäisee.

Huh. Tämä kirja teki sen mitä en muista kirjan kanssa aiemmin kohdanneeni - halun lukea kirja välittömästi uudelleen. Uskon myös, että tästä kirjasta voisi heti miten perään luettuna saada yhtä paljon ellei enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, koska tämä kirja suorastaan pursui tapahtumia ja yksityiskohtia mihin ei osannut kiinnittää huomiota kun ei vielä tiennyt mitä tulee myöhemmin tapahtumaan. Taidan kuitenkin vastustaa kiusausta ja kirjan lukemisen sijasta katsoa Missä kuljimme kerran tv-sarjana joka sattuu olemaan nyt Kotikatsomossa nähtävillä. En mitenkään ajoittanut kirjan lukemista tähän hetkeen vaan tuo on ihan sattumaa, kuten näyttää olevan sekin, että sarjassa yhdessä päärooleista esiintyy Jessica Grabowsky joka oli minulle vielä eiliseen 8-pallo -elokuvaan asti tuntematon tuttavuus.

Mutta takaisin kirjaan. Päällimmäiseksi Missä kuljimme kerran on kuvaus kaupunkielämästä Helsingissä ennen ja jälkeen itsenäistymisen, kokijoinaan varttuvat ruotsinkieliset nuoret niin porvaristossa kuin työväestössä. Pelkän historiankin takia tämä kirja on kiinnostava, ainakin jos onnistuu olemaan yhtä yleissivistymätön kansalaissodan ajasta ja sen jälkeisistä tapahtumista kuin itse olin. En tiedä miten olin esimerkiksi pystynyt välttämään sen tiedon painumisen mieleen, että Helsinki oli sisällissodan aikaan punaisten vallassa, vaikka olen kyseisessä kaupungissa itse varttunut. Tämä kirja kuitenkin antoi nyt tuhdin tietopaketin ajanjaksosta ja sai sen lisäksi miettimään miten itse olisi vastaavana aikana toiminut, silloin kun hengenlähdön uhka väijyi koko ajan taustalla ellei miettinyt tarkasti mitä sanoi, mitä teki tai missä oli.

Historiallisen viitekehyksen alla kirja kertookin siitä millaista on olla ihminen, miten elämä muokkaa meistä sen ketä olemme, miten jotkut meistä tiedostavat olemisen ytimen aikaisemmin kuin toiset, miten yhden ihmisen elämä on hetkellinen, mutta miten kaikki kuitenkin on ikuista kun samankaltaiset tunteet, kokemukset, erehdykset ja onnistumiset toistuvat aina seuraavassa sukupolvessa. Henkilöhahmojen ajatuksiksi ja sanoiksi on kirjoitettu todella hienoja ja oivaltavia mietteitä. Joitain sellaisia jotka piti lukea useampaan otteeseen, ja sen jälkeenkin vielä kerran, kuten esimerkiksi se kun eräs henkilö kirjan loppupuolella toteaa "Tulla siksi mikä on? Eihän sellaista ole olemassakaan. On vain se mitä me haluamme olla ja se mitä luulemme olevamme. Naamiaisia kaikki tyynni eikä naamioiden alla ole koskaan mitään oikeaa minää, siellä on jotain muuta, jotain minkä jäljille emme pääse."

Niin vaikuttava kuin lukukokemus olikin niin jotkut asiat jäivät myös häiritsemään. Näistä täytyy nostaa erityisesti esille Westön tapa luetella monien tapahtumien yhteydessä litania nimiä, joista joitain ei mainittu tämän jälkeen enää koskaan ja jotkut taas paljon myöhemmin jolloin asiayhteys oli jo ehtinyt unohtua. Tämä ja muutama muukin ilmaisutapa kirjassa saivat pohtimaan ovatko kirjan henkilöt täysin fiktiivisiä vai onko Westö rakentanut arkistoista löytämiensä henkilöhahmojen ympärille oman tarinansa. Epäily siitä etteivät hahmot ole puhdasta sepitettä sai jostain syystä kertomuksen tuntumaan vähemmän vaikuttavalta ja kun asiasta ei päässyt kunnolla selvyyteen ennen jälkisanoja niin se kummitteli koko ajan taustalla.

Tämä oli myös ensimmäinen Westön kirja jonka luin, mutta ei varmaankaan viimeinen. Leijat Helsingin yllä olen joskus nähnyt elokuvana, mutta taisin nähdä sen jostain syystä ilman tekstitystä ja vaikka ruotsia ymmärränkin kohtuullisesti niin tuo seikka vaikutti kokemukseen niin ettei se jäänyt kovin positiivisesti mieleen. Pitääpä varmaan kokeilla tuota kirjana, jos se niin avautuisi paremmin.