John Irving: Ystäväni Owen Meany

Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany
(1989)

Ystäväni Owen Meany on kiehtova, järkyttävä ja hauska tarina kahden hyvin erilaisista lähtökohdista olevan pojan ystävyydestä ja ennen kaikkea erikoisesta pojasta, joka uskoo olevansa Jumalan oikea käsi - myös silloin kun hän yksitoistavuotiaana aiheuttaa ystävänsä äidin kuoleman iskemällä baseball-ottelussa pallon tämän ohimoon. Koko lyhyen elämänsä ajan Owen valmistautuu toteuttamaan ennusnäkyjensä ilmoittamaa kohtaloa. Ennen kuin se täyttyy, Owenista kasvaa yksi Irvingin valloittavimmista romaanisankareista.

Pitkästä aikaa luettavakseni osui kirja, joka löytyy myös 100 kirjaa listoilta. Kirja on jo jonkun aikaa lojunut lukemista odottavien kirjojen pinossa ja olin jotenkin muistanut, että kyseinen pinossa odottava kirja olisi Irvingin toinen Keltaisen kirjaston kirja Minä olen monta. Niinpä lukeminen alkoi hienoisen pettymyksen saattelemana, koska tämä kirja ei ennakkoon kuvauksen perusteella herättänyt niin paljon odotuksia kuin tuo toinen.

Kirjassa keski-ikäistynyt opettaja John Wheelwright muistelee muutamassa aikatasossa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Yhdysvaltojen koillisosan pikkukaupungissa. Välillä viivähdetään myös nykyajassa, jossa taustoittuu se miten ja miksi amerikkalaismies on päätynyt rakentamaan elämänsä Torontoon. Kuten kirjan nimestä voi tyhmempikin päätellä, keskeisen roolin kirjassa ottaa Johnin lapsuudenystävä Owen Meany, jolla on ollut ystäväänsä lähtemätön vaikutus.

Periaatteessa tässä oli kyseessä melko tavallinen kasvukertomus, jonka sekaan oli heitetty hieman oudompia juttuja. Ehkä parhaiten voisin kuvailla tätä kirjaa sanomalla, että en oikein saanut siitä otetta. En ole Irvingin tuotantoon muistaakseni tutustunut muussa muodossa kuin Garpin maailma -elokuvana ja melko samanlaiset tuntemukset minulla on myös tuota elokuvaa kohtaan. Periaatteessa kiinnostava, mutta sisältää kuitenkin jotain häiritsevää, jotain epämiellyttävällä tavalla epäuskottavaa ja vierasta.

Owen Meany oli kyllä valloittava kaikessa kummallisuudessaan, jota korostettiin kirjoittaen hänen vuorosanansa ISOILLA KIRJAIMILLA. Jos Owen Meany ei olisi ollut sellainen kuin on, niin olisin varmaan tuskastunut tämän paksun kirjan (yli 600 sivua) aikana aivan täysin. Owenin elämän lyhyys paljastetaan jo alkuvaiheessa, mutta sitä miten kaikki päättyy, saa jännittää aivan viimeiseen asti. Siitä pisteet Irvingille.

Kirja on ilmestynyt 1989 ja minusta tuntui, että sitä on vähän ajan hammas kuluttanut. Kirjassa käsitellään melko paljon Vietnamin sotaa ja verrataan sen aikakauden tapahtumia kirjan nykyaikaan eli 80-lukuun. Reagan ja muut sen ajan poliittiset päätöksentekijät saavat kertomuksessa osansa ja nyt kun noista ajoista on taas siirrytty monta kymmentä vuotta tulevaisuuteen niin noiden asioiden käsittely on ymmärrettävästi menettänyt ajankohtaisuutensa ja sen myötä myös jotain muuta terästään.

Linkit

Gravity

Ohjaus: Alfonso Cuaron
Pääosissa: Sandra Bullock, George Clooney
(2013)

Astronauttiryhmä on suorittamassa korjaustehtävää Maan kiertoradalla jossain ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa kun jokin menee vikaan ja rutiinitehtävä muuttuu selviämistaisteluksi avaruuden tyhjyydessä. Ensimmäisellä avaruuslennollaan oleva lääkintäupseeri Ryan Stone (Bullock) ja konkariastronautti Matt Kowalsky (Clooney) saavat käyttää kaikki taitonsa etsiäkseen ulospääsyn tilanteesta, jossa Maapallo siintää koko ajan silmien edessä, mutta sinne on hyvin pitkä matka.

Tämä kriitikoiden ylistämä realistinen avaruuselokuva ei oikein minuun osunut ja uponnut. Toisin kuin jokin aika sitten näkemässäni Kapteeni Phillipsissä, tässä nimenomaan ei oikein saatu jännitystä puhallettua tarinaan, jonka jokainen käänne oli varsin ennalta-arvattava. Useat arvostelijat ovat esittäneet tästä vahvasti eriävänä mielipiteen, joten vika oli varmaan vain minussa.

Komean näköinen elokuva oli, isolta valkokankaalta katsottuna. Avaruudessa on itselleni jotain niin kiehtovaa, että olen ajatellut, että sinne voisi ottaa vaikka pelkän menolipun. Se millainen tuo kokemus saattaisi olla konkretisoitui tässä elokuvassa tavalla, joka sai arvioimaan tuota ajatusleikkiä uudelleen. Yksin avaruudessa eksyneenä olo on ehkä absoluuttisesti yksinäisin tilanne mihin ehkä voi ihmisenä kuvitella joutuvansa ja hyvin pystyivät näyttelijät (erityisesti Bullock) esittämään tuntemuksia, joita tällöin voisi läpikäydä.

Pidinkin tässä elokuvassa ehkä eniten niistä ei-avaruudellisista piirteistä. Pohdinnasta siitä luovuttaako vai eikö, mikä saa jatkamaan eteenpäin ja miten kaikki jatkuu sen jälkeen kun on kuvitellut jo kaiken loppuvan.

Pitää vielä palata noihin kriitikoiden ylitsevuotaviin kehuihin. Jossain esitettiin, että tämä on hienoin avaruusaiheinen elokuva sitten 2001 Avaruusseikkailun ja jossain toisaalla, että 3D oli tässä parempaa kuin Avatarissa. Tuntuu melkein pyhäinhäväistykseltä verrata mitään ensinmainittuun ja 3D-kokemuksen tasosta kertonee se, että mietin elokuvan aikana, että olisin mielummin katsonut sen 2D:nä. Mutta tosiaan, vika on varmaan minussa. Eikä tämä nyt missään tapauksessa huono elokuva ollut, mutta ei myöskään niin hyvä mitä arvostelujen perusteella voisi arvella.

Linkit:

Captain Phillips

Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Tom Hanks, Barkhad Abdi
(2013)

Kun merirosvot kaappaavat amerikkalaisen rahtilaivan Somalian rannikolla, joutuu Kapteeni Phillips (Tom Hanks) joutuu tukalaan tilanteeseen. Yhtä tukalaksi käy pian kappaajien rooli kun amerikkalaisten pelastusjoukot saapuvat paikalle. Kaappareiden johtajan (Barkhad Abdi) täytyy päättää kuinka pitkälle voi mennä yhä epätoivoisemmaksi käyvässä tilanteessa.

Paikallinen valtalehti Kaleva kirjoitti sen verran suosiollisen arvion tästä elokuvasta, että kiinnostuin, kun arvion luin aamukahvia juodessani.

Pidin elokuvan aihepiiriä sinänsä melko mielenkiintoisena, vaikka siinä ei olisi edes mitään kaappausta tapahtunut. Rahtilaivat eivät pahemmin elokuvissa seilaile, mutta tässä sai kurkistaa sen maailmaan takahuoneeseen, suurin satamiin ja merelle liikuttamaan kontteja, joiden kautta suuri osa käyttämistämme tavaroista kulkeutuu meille maailmalta. Tom Hanksina tosin kannattaisi välttää logistiikka-alalla työskentelyä, mies kun tuntuu aina ajautuvan vaikeuksiin kuljetuspuuhiin lähtiessään (Cast Away (2000)).

Ohjaaja Paul Greengrass oli onnistunut luomaan todella kovan intensiteettiin elokuvaan, jonka jokainen juonenkäänne oli periaatteessa selvä ja ennalta-arvattava senkin takia, että se perustuu tunnettuun tositapaukseen. Katsojana huomasin jännittäväni ja pulssin nousevan, vaikka tiesin mitä tulee tapahtumaan. Tälläisen latauksen aikaansaamisesta saa kyllä moni muu elokuvantekijä olla kateellinen.

Somalimerirosvojen rooliin oli otettu joukko amatöörejä, tai näin olin ainakin käsittävinäni kun elokuvan taustatietoja luin jälkikäteen. Merirosvot olivat melko hurja ilmestys kaiken kaikkiaan, ryysyläisiä joilla ei ole mitään menetettävää ja joiden arvaamattomaan käytökseen jatkuvalla khatin pureskelulla lie myös osuutta. Hyvin todentuntuiseksi oli saatu köyhän ja rikkaan maailman kohtaaminen, eikä ratsuväen saavuttua paikalle oikein enää tiennyt kenen puolella tässä kuuluisi olla.

Hyvä elokuva tämä oli, mutta en tiedä oliko nyt niin hyvä mitä kriitikoiden lähes yksimielisestä suitsutuksesta voisi päätellä. Toki taidokkaiden käsien aikaansaama, mutta loppupuolella alkoi tuntua hieman pitkiteltyä ja tältä osin elokuva olisi kaivannut vähän napakoittamista.

Linkit:

Hannu Rajamäki: Kvanttivaras

Englanninkielinen alkuteos: The Quantum Thief
(2010)

Jean Le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut...

Huh sentään. Nyt kun kirjan lukemisesta on jo joku aika niin hieman alkaa ensihuuma laskeutua, mutta kylläpä vaan sentään pidin. Ja ihmettelen sitä, että pidin. Tämä kun ei kuulu sellaisiin kirjoihin joiden pitäisi omaan makuuni olla, mutta taas sain huomata ettei se oma maku ehkä olekaan niin jähmeän jäykkä kuin omissa mielikuvissa.

Olin toki kirjasta ennakkoon kuullut ja se löytyi omalta lukulistaltani, mutta ei ollenkaan sieltä odotetuimmasta päästä, pikemminkin luokasta "kai se tuokin pitää lukea". Niinpä en ollut ollenkaan yllättynyt kun kirjaa aloitettuani se osoittautui juuri sen laadun scifiksi, joka ei erityisemmin positiivisia tunteita saa aikaan ja vilkuilin kirjan paksuutta lähinnä huolestuneena siitä, miten oikein jaksan lukea sitä vielä näin monta sivua. Sitten kuitenkin alkoi tapahtua jotain, vähän sama ilmiö muuten kuin aiemmin esim. Pimeyden vasemman käden kanssa, kirjan outo maailma alkoi kiehtoa ja elää mielessäni, ja aloin odottaa hetkiä jolloin pääsisin siihen uppoutumaan.

Rajaniemi vyöryttää lukijan päälle melkoisen määrän outoja termejä ja vieraita käsitteitä, sen kummemmin mitään selittelemättä tai jos selittääkin, niin myös ne selitykset vilisevät outoja termejä ja vieraita käsitteitä. Tämä yhdistettynä siihen, että kuvattu maailma on täynnä kaikkea outoa ja vielä oudompaa, tekee lukemisesta melko haasteellista. Itse kuitenkin pienen alkushokin jälkeen, pidin tuosta kaikesta outoudesta ja vieraudesta, ja siitä ettei asioita liikaa selitelty. Tämä myös toki aiheutti sen, että suuri osa asioista meni kyllä täysin ohi, ja jotain ymmärsi vasta ajan kanssa ja voin myöntää, että kyllä minulle ihan keskeisimmistä juonikuvioistakin jäi osa jokseenkin epäselviksi. Se ei kuitenkaan haitannut, kun pystyi nauttimaan muuten siitä taidokkuudesta, jolla kokonainen universumi oli luotu ja tuotu lukijan koettavaksi.

Kirja oli tosiaan tosi täyteen ahdettu. Pääjuonen lisäksi aina välillä hypättiin seuraamaan jotain toista tilannetta jossain toisessa ajassa ja tämän yhteenliittyvyyttä pääjuoneen sai vain arvailla. Se pikkutarkkuus ja rikkaus tämän kirjan maailmassa muistutti minua tosiaan jo tuosta aiemmin mainitsemastani Le Guinista, ja tätä myötä myös Tolkienista. Suuri tietomäärä sai minut ajattelemaan jo aika varhaisessa vaiheessa, että kirja kannattaisi varmaan lukea uudelleen - ja ellei lukemiseen käytettävä aikani olisi niin kortilla, niin varmaan lukisinkin kirjan uudestaan ennen kuin se pitää palauttaa kirjastoon.

Vaikka monesta asiasta kirjassa pidinkin, niin loppu ei oikein ollut minusta muun kirjan tasolla. Sen enempää paljastuksia tekemättä totean vain sen, että saippusarjamaiset käänteet lopussa saivat minut useampaan kertaan puhahtelemaan ja päätä pyörittämään.

Linkit

Timo Sandberg: Mustamäki

(2013)

Eletään kansalaissodan jälkeistä tulenarkaa aikaa, Suomi kärvistelee kieltolain kourissa. Lahden Metelinmäeltä löydetään ammuttu mies - ja muutaman päivän päästä toinen. Etsiväkonstaapeli Otso Kekki arvelee tapauksia pirtuporukoiden välienselvittelyksi, kunnes löytää molemmilta kuolleilta yhteyksiä Veraan, venäläistaustaiseen kaunottareen. Kansalaissodan jälkimainingeissa tärkeämpää tuntuu olevan se, että miesten epäillään levittäneen öisin punaisten lentolehtisiä. Polisiipiireissä Kekkiä pidetään puolueellisena, ja hänet siirretään pois tapauksen tutkinnasta. Tilanne ei silti jätä Kekkiä rauhaan: onko sota sittenkään kaikkien osalta ohi?

Parisen viikkoa on vierähtänyt jo tämän kirjan lukemisesta ja on jotenkin jäänyt roikkumaan kirjasta kirjoittaminen. Olin Mustamäen omalle luettavien listalle jo jostain lisännyt, mutta varsinainen syy sen lukemiselle juuri nyt oli se, että lähikirjastossa oli nostettu historialliset romaanit syksyn teemaksi ja tämä oli yksi esiin asetelluista kirjoista.

Lähtien kanteen painetusta selventävästä alaotsikosta "Jännitysromaani", tämä oli viehättävän vanhanaikainen kirja, jonka tarjoamaan ajankuvaan 20-luvun Lahdesta tykästyin kovasti. Kerronta kulkee sujuvasti eri päähenkilöiden välillä eikä sekään häiritse, että rikostapaus jää jopa hieman sivurooliin muun elämänmenon ottaessa pääosan. Sandberg onnistui ainakin minulle vakuuttamaan aikakauden kuvauksessa ja pidin siitä kuinka vähäeläisesti ja pienillä keinoilla (kuten ajoittain käytetyillä vanhantavilla sanoilla) tämä aitous oli rakennettu.

Etsiväkonstaapeli Otso Kekin lisäksi suuren roolin kirjassa ottaa yleisen saunan pesitäjär Hilda, jonka perhettä kansalaissota on koetellut erityisen kovasti. Nämä päähenkilötkin olivat minun makuun - Otso Kekki oikeudentuntoisena poliisina, joka joutuu tasapainottelemaan oman omatuntonsa ja poliittisen pelin välimaastossa, ja Hilda työteliäänä perheenemäntänä, jota painaa huoli omasta jälkikasvustaan. Kevytkenkäinen Vera, joka liikkuu kummankin päähenkilön elämässä mukana, jää minulle jotenkin kirjan epäuskottavimmaksi hahmoksi.

Sandberg näyttää kirjoittaneen melkoisen liudan romaaneja jo tätä ennen, eikä minua yllätä, että joukossa on muutamia nuorten romaanejakin. Jokin nimittäin tämän kirjan kerronnassa toi minulle mielleyhtymiä historiallisiin lasten- ja nuortenromaaneihin, joihin aikoinaan olin kovin tykästynyt. Ehkä se oli kerronnan tietynlainen suoraviivaisuus, selkeys ja mutkattomuus. Kaikki on juuri sellaista miltä se näyttää ilman turhaa monimutkaisuutta. Tässä kirjassa ja tässä tyylilajissa se toimi erinomaisesti.

Linkit

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä

(2007)

Gotlantilainen rakennusfirman omistaja ja kahden lapsen tunnollinen perheenisä on lähtenyt aikaiselle aamulenkille Fårön leirintäalueelle. Hänet löydetään hiekkarannalta kuolleena: miestä on ammuttu päähän ja sen jälkeen seitsemän kertaa vatsaan. Komisario Anders Knutas on lomalla, joten Karin Jacobsson pääse johtamaan ensimmäistä isoa juttuaan. Myös toimittaja Johan Berg etsii sinnikkäästi totuutta, samalla kun yrittää voittaa takaisin elämänsä rakkauden, Emma Winarven.

Otavamedia lähestyi minua jokin aika sitten kampanjakirjeellä ja tarjosi minulle erään heidän lehtensä tilaajana mahdollisuuden saada kirja lahjaksi. Suppeassa valikoimassa ei ollut yhtäkään kirjaa, joka olisi kovin paljoa puoleensa vetänyt, joten otin sitten yhden tarjolla olleista dekkareista. Dekkari nyt olisi ainakin sopivaa mukavuuslukemista sellaisiin hetkiin, jolloin haluaa jotain tuttua ja turvallista.

Ruotsalaisia/pohjoismaalaisia dekkarinaisia tuntuu olevan niin paljon ettei oikein perässä pysy ja Mari Jungstedt oli myös minulle uusi tuttavuus. Ei saanut hän minusta vannomatonta ihailijaansa ja voi olla etten toiste Jungstedtin kirjoihin tartu.

Ei tässä kirjassa sinänsä mitään vikaa ollut. Se oli vaan hailakan mitäänsanomaton ja edusti muutenkin sellaista dekkarityyppiä, joka ei oikein kolahda. Itse rikosjutun selvittämisen lisäksi kirjassa seurattiin vakiohenkilögallerian hahmojen henkilökohtaisen elämän kiemuroita varsin runsaasti, eikä se ainakaan nyt, kun tämä oli heihin ensikosketukseni, jaksanut oikein kiinnostaa. Ihan hyvin kyllä Jungstedt osasi ottaa ekakertalaisen lukijankin huomioon, vaikka pinnan läpi paistoi se, että näitä henkilöitä on aiemminkin seurattu. Sivuhenkilöiden nimiluettelo oli tosin makuuni vähän turhan pitkä enkä jaksanut sitten oikein enää pysytellä perässä kuka oli kuka.

Kirjan rikostapaus jaksoi kiinnostaa ensi alkuun, mutta kirjailija paljasti lukijalle aika paljon sellaista mitä tapausta tutkivat eivät tienneet, joten tapauksen mielenkiintoisimmat piirteet sai arvattua melko aikaisin. Tämän jälkeen lukeminen sitten olikin aika pitkäpiimäistä ja sivut kääntyivät tiuhaan tahtiin vain siksi, että pääsisi pian loppuun ja voisi aloittaa jotain muuta kirjaa. Ihan mukavasti säpinää Jungstedt oli kirjan loppupuolelle saanut rakennettua, vaikka jotenkin itselleni tuli vähän epäuskoinen olo kun yhtäkkiä laahustavan etanavauhdin jälkeen alkoi sattua ja tapahtua.

Uskon kyllä, että Mari Jungstedtin kirjat löytävät lukijansa, vaikka minä en nyt kohderyhmään sopinutkaan. Olihan Gotlannin elämän kuvaus ihan viehättävää ja hahmoissakin jonkun verran särmää.

Linkit

Jukka Laajarinne: 72

(2013)

Alussa on räjähdys. Kotitekoinen autopommi silpoo kehon, ja Mourad, Suomeen muuttanut muslimimies, herää sairaalassa. Mutta onko se sittenkään sairaala? Hänen vuoteensa vierellä pyörii hyvin erikoisia naisia, vieläpä nunnankaavussa. Ja hänenhän pitäisi olla kuollut! Kuolemanjälkeisen paratiisin pitäisi tarjota hurskaalle muslimille 72 neitsyttä, mutta paikka, johon Mourad on joutunut, ei täytä hänen odotuksiaan. Neitsyet ovat toinen toistaan oudompia: kun hän kehuu yhden kauniita silmiä, samat tummat silmät tuodaan hänelle lautasella. Myös kuolemaa edeltävä elämä Suomessa oli pettymys. Vaikka Mourad opetteli suomen kielen täydellisesti, ihonväri erotti hänet muista. Ja lopulta Mourad piteli autopommin piuhoja käsissään.

Kävin haahuilemassa kirjastossa ja mukaan tarttui uutuuksien pöydältä ihan kansikuvan perusteella tämä Jukka Laajarinteen kirja.

Kirjailija kertoo jälkipuheessa kirjan lähteneen hänen ystävänsä absurdista ideasta ja siltä tämä toden totta vaikuttikin. Vaikka en sen tarkemmin kirjan kuvausta lukenut niin arabiankieleen viittavista nimistä ja nunnista hahmottui aika pian käsitys siitä, että tässä on joku väännös islamin marttyyreitä odottavista neitsyistä. Meni kuitenkin aikansa ennen kuin kirjaan pääsi kunnolla sisään eikä aika mennyt vaan asetelman ihmettelyyn ja sen miettimiseen, että mihin suuntaan tässä ollaan menossa.

Kirjassa siis kuljetetaan kahta tarinaa rinnakkain. Oikean Maroudin tarinaa niin mennessä tosimaailmassa ja sitten Maroudin kokemuksia unenomaisen luostarin sokkeloissa ja ympäristössä. Ei tämä yhdistelmä oikein vakuuttanut. Vaikka kumpikin taso oli tavallaan ihan kiinnostava, niin niiden yhdistelmä vaan liian outo ja epäyhteensopiva. Maroudin elämän kuvauksessa häiritsi ihan sekin, että jostain syystä siinäkin piti hyppiä edes-takaisin eri aikatasoissa eikä edetä selkeämmin. Välillä tapahtumien kuvauksessa havahduin miettimään, että missä kohtaa nyt mennään ja mitä tarinan tässä vaiheessa on henkilöille tapahtunut tai ollut tapahtumatta.

Luostariosuuden kiinnostavin anti oli minulle kirjan jo loputtua kun kirjailija kartoitti kertomuksen todellisuuspohjaa - tai no, niitä legendoja, jota taustalta löytyy. Muutoin koko luostari vaan ihmetytti ja mielessä pyöri kysymys "miksi?"

Kriittisistä sanoista huolimatta, tämä oli minusta ihan kelpoinen kirja, jonka lukeminen ei jäänyt harmittamaan. Kovin moni suomalainen suomalaisperäinen kirjailija tuntuu nykyisin maahanmuuttaja-aiheista syttyvän (mm. Jari Tervon Layla ja Anja Kaurasen Parvekejumalat tulee mieleen). Aika samanlaista ja stereotyyppisen odottettavaa kuvaa nämä ovat maahamuuttajien ajatuksista piirtäneet ja olisi mielenkiintoista tietää, noinko suoraviivaisesti se tosiaan menee.

Linkit

Millerit (We're the Millers)

(2013)

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Emma Roberts, Will Poulter

Keski-ikäistyvä huumediileri David (Sudeikis) joutuu ahdinkoon ja saa siitä selviytyäkseen suostuteltua naapurin stripparin (Aniston) sekä pari keskenkasvuista tuuliajolla olevaa (Poulter, Roberts) mukaansa valeperheeksi matkalle Meksikoon hakemaan huumelastia. Mutkia ei matkan varrelta tietenkään puutu, varsinkaan kun huumelasti osoittautuu odotettua suuremmaksi eikä toimeksiannon tehneelläkään tainnut olla ihan puhtaat jauhot pussissa.

Tähän on sitten on tultu. Sunnuntai-illan elokuvanäytös ja tusinakomedia. Eipä varmaan joku menneisyyden minä olisi osannut arvata, että tälläisestä tilanteestakin vielä minut löytää, mutta näin kävi. Eikä kyseessä ollut edes se etteikö johonkin muuhunkin elokuvaan olisi voinut mennä, olisi toki, mutta minä halusin nähdä tämän - ja tykkäsin.

Aika monet komediat ovat sellaisia etten oikein ymmärrä mikä niissä pitäisi olla hauskaa (tai vaikka ymmärtäisin, niin en pitäisi kyseisiä asioita hauskoina), mutta tässä onnistuttiin oikein hyvin osumaan omiin nauruhermoihini. Elokuva sisälsi useamman sellaisen kohtauksen, että vaati hieman työtä pidätella pinnan alla hysteerisenä pulppuavaa naurua.

Alapäätyylillä mentiin aika paljon - ja ilmeisesti koska elokuva oli huumeisiin liittyvältä aihepiiriltään "vain aikuisille" - niin liikuttiin jopa melko uskaliailla alueilla. No, ainakin sellaisilla, mitkä ei nyt ihan valtavirtaiselle komedialle ole minun käsittääkseni ole tyypillisiä. Vaikka en nyt varsinaisesti mikään alapäähuumorin ylin ystävä ollut, niin tuosta hieman erilaisesta otteesta olin erittäin positiivisesti yllättynyt. Toki turhaakin elokuvaan mahtui (kuten Jennifer Anistonin puolialastoman kropan pakkoesittely), mutta harvinaisen vähän.

Olen käsittänyt, että Emma Robertsista ollaan leipomassa suurempaakin tähteä, mutta tässä elokuvassa hänen roolinsa jäi hieman pimentoon muihin päänäyttelijöihin verrattuna. Will Poulter sen sijaan oli oikeinkin mukava nörtähtävänä naapurinpoikana.

Linkit:

Riikka Pulkkinen: Totta

(2010)

On kevät, Elsa tekee kuolemaa. Martti ja Eleonoora yrittävät totutella ajatukseen vaimon ja äidin menettämisestä, vaikka suru painaa kyyryyn. Tyttärentytär Anna kuvittelee mielummin toisten tarinoita kuin kertoo omaansa. Hänelle mummo kertoo Eevasta, josta on vaiettu vuosikaudet. Lastenhoitajaksi palkatun nuoren naisen ääni vie toiseen todellisuuteen, 60-luvun alkuun, jolloin pieni pilleri oli jo keksitty, muttei uusia iskulauseita. Auki kiertyvät äitien ja tyttärien tarinat, joissa muisti pettää, koska se on lohdullista.

Vuosi on alkanut käydä viimeistä neljännestään ja minulla puuttuu 13 kotimaisesta kirjailijasta puuttuu vielä kolme. Alkuvuodesta tuon haasteen alkaessa ajattelin, että 13 uuteen suomalaiseen kirjailijaan ehtii tutustua vuoden mittaan mennen tullen, ja moneen kertaan, mutta toisin on käynyt. Pääsykoelukeminen (lääketiede) kahmaisee melkoisen osan vapaa-ajasta, ja töiden ja opiskelun jälkeen on niin naatti ettei montaa sivua illassa lukea jaksa, jos ollenkaan.

Totta on odotellut pokkaripinossani lukemista ja ajattelin nyt kartuttaa 13 kirjailijan listaa lisäämällä siihen Riikka Pulkkisen. Jos on toisin käynyt koko haasteen suhteen, niin toisin kävi tämänkin kirjan suhteen. Hyvin pian kirjan aloitettuani tajusin nimittäin, että minähän olen jo joskus lukenut tämän! Muistikuvat kirjasta olivat kuitenkin niin hataria, että päätin lukea kirjan loppuun.

Kahdessa tasossa kulkeva tarina on onnistuttu nitomaan hyvin yhteen. 60-luvun tasossa pääsee ääneen Eeva ja nykyajassa useampi henkilöistä. Eevan äänen taustalla on kuitenkin Anna, joka tarinaa luo, joten hänen omat elämäntapahtumansa sekoittuvat menneisyyteen. Mitä pitemmälle kirjaa luin, sitä enemmän minua alkoi ärsyttämään tämä, ja varsinkin se miten tämän takia Eeva oli aivan mahdottoman kaikkitietävä ja kaiken ymmärttävä, näki syy- ja seuraussuhteet sekä sen mihin kukin tapahtuma johtaa ja minkä takia. Jossain vaiheessa kirjassa myös ihan tahallaan sekoitettiin Eevan ja Annan tarina tuomalla väärässä ajassa olevia henkilöitä niminä tarinaan, enkä oikein ymmärtänyt tätä ratkaisua.

Muuten kirja oli oikein hyvä ja aihepiiristä varmasti sekä vieraaseen rakastuminen että rakkaasta luopuminen ovat sellaisia, joihin monella on omaa kosketusta, minullakin. Kovin hyvin osasi eläytyä niihin tunnelmiin mitä eri henkilöhahmoilla. Niin moni keskenään ristiriidassakin oleva asia voi tosiaan olla totta samanaikaisesti.

Kovin syvällisesti minua koskettava tämä kirja ei kuitenkaan ollut, mikä nyt oli tosin varmaan pääteltävissä siitäkin, että olin näin tuoreen kirjan lukemisen (ja melkoisen osan lukemastinikin) unohtamaan täysin.

Linkit

Helene Hegemann: Aksolotli. Yliajo

Saksankielinen alkuteos: Axolotl Roadkill
(2010)

16-vuotias Mifti on alkoholistiäitinsä kuoleman jälkeen elänyt pääasiassa Berliinin kaduilla. Hän lintsaa koulusta, käyttää kaikkia mahdollisia huumeita ja harrastaa irtoseksiä partnerin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Älykäs Mifti tuntee syvällisesti niin filosofiaa kuin populaarimusiikkiakin; hän puhuu, raivoaa, analysoi ja herkistelee estottomasti. Miftissä törmäävät paksunahkainen hengen jättiläinen, auktoriteetteja kavahtava irtolainen ja posliinimaisen särkyvä hauras pieni tyttö. "Lopuksi minusta voi sanoa vain: Tuo nainen soittaa sulavasti eri elementtien koskettimia. Hän on kuin singolla ampuva gaselli."

Aksolotli piti lukea jo aikoja sitten, heti Sieppari ruispellossa -kirjan perään Kaksoisolentoja-haasteen hengessä. Toisin kävi. Joskus alkukesästä aloitin lukemaan kirjaa ja sitten se lojui yöpöydällä päiviä ja viikkoja. Lopulta totesin ettei tästä nyt tule mitään. En halua lukea tuota kirjaa nyt enkä pääse lukemaan mitään muuta (minulla on aina vain yksi keskeneräinen kirja kerrallaan), jollen nyt vaan laita sitä pois pois odottamaan ja hautumaan.

Tällä viikolla loppui hautumisaika ja nyt tartuin kirjaan ihan kiinnostuneella mielellä. Oli kyllä jo aikakin, koska puoliväliin kirjan luettuani, tuli kirjastosta muistutustekstiviesti lainan erääntymisestä ja maksimimääräuusintoja oli tietenkin jo tehty.

Tykkäsin. En hurmaantunut tai hullaantunut enkä varmaan oikein edes ymmärtänytkään, mutta pidin lukemastani. Pidin pienistä yksityiskohdista. Siitä miten kieli kulki. Siitä miten päähenkilö ahtoi toisiaan kumovia ajatuksia peräkkäisiin lauseisiin. Siitä miten karu, avoin ja paljas kirja oli.

Minulle ei tullut tästä niinkään Sieppari mieleen. Tämä oli rajuudessa niin potenssinpotenssiin siihen verrattuna, mutta joihinkin muihin kirjoihin tuli mielleyhtymiä. Ensin ajattelin Kravun kääntöpiiriä, mutta mitä pidemmälle luin, niin sitä enemmän mietin Sonja O:ta. Sonja O oli minulle nuoruudessa ensimmäinen kirja joka oikein vavahdutti ja havahdutti, että joku voikin kirjoittaa tälläistä. Tätä samaa ajatusta pyörittelin aika monta kertaa Aksolotlia lukiessani. Osa tavarasta oli sellaista, että, no, jos itselleni tulisi vastaavia asioita mieleen, niin en vaan uskaltaisi tahi kehtaisi niitä mihinkään kirjoittaa, saati kirjan muodossa julkaista.

Aksolotli oli myös kirja, joka ehkä pitäisi lukea uudestaan ja ajatuksella. Nyt vaan ahmaisin sen nopeasti välittämättä siitä tajusinko oikein kumminkaan mitä siinä tapahtui. Tai oliko siinä edes mitään sellaista mikä olisi pitänyt tajuta yhdellä ja ainoalla tavalla.

Kun luin kirjaa minusta Mifti vaikutti ihan mahdottoman epäuskottavalta 16-vuotiaaksi kaikkine ajatuksineen, mutta nyt kun sitten jälkikäteen tarkistin, niin Helene Hegemann on kirjoittanut kirjan suunnilleen tuossa iässä, joten kaipa tuo on sitten mahdollista. Tosin nähtävästi on tekstiä myös aika vapaalla kädellä muista lähteistä kopioinut mikä on saattanut tiettyä epäaitouden tunnetta tuoda tekstiin.

Linkit