Lyhyesti viimeaikaisista

Blogitauko ei ollut erityisesti suunnitelmissa, mutta niin vain kävi, kun ensi vei kiireet ja sitten vei kiireen aiheuttama väsymys. Kiireen ja muun takia ei vuoden viimeisille viikoille paljon mahtunut myöskään sellaista mistä olisi ollut blogiin kirjoitettavaa, mutta jotain kuitenkin, ja ajattelin ne nyt summata näin yhteen kirjoitukseen, jotta eivät jää rästiin roikkumaan tästä ikuisuuteen.

---

The Counselor 
(2013)

Cameron Diaz is Da Bitch. Tämä on se asia mikä minulle jäi parhaiten mieleen Ridley Scottin hidastempoisesta elokuvasta, joka tuntuu saaneen varsin vaihtelevan vastaanoton. Itselleni hidastempoisuus ja taustojen selittelemättömyys toimi, eikä aika käynyt ollenkaan pitkäksi, mutta muitakin mielipiteitä on. Myös Diazin roolisuoritus, joka oli hyvinkin omaan makuuni, on myös täysin vastakkaisia reaktioita herättänyt. Mielestäni Diazin esittämä Malkina ei suinkaan hahmoista ollut se, jonka ympärillä olisi epäuskottavuuden verho leijunut, ainakaan siinä määrin kuin hänen kumppaninsa Reinerin (Javier Bardem) töttöröö-meinigissä. Melko yhdentekevä elokuva kuitenkin kaiken kaikkiaan.

Linkit:

---

Stephen King: Tukikohta
(The Stand, 1978/1990)

Ensimmäinen lukemani King. Ensimmäinen lukemani kirja, jossa käsitellään ihmiskunnan massatuhoa. Yksi minuun voimakkaimmin vaikuttaneista kirjoista ikinä. Tätä ennen en ole lukenut kirjaa toistamiseen tuon parikymmentä vuotta sitten olleen ensi kerran jälkeen. Ei sillä etteikö olisi halua ollut, mutta olen koittanut luottaa sattumaan, eikä sattuma ole antanut huonosti saatavilla olevan kirjan olla kirjaston hyllyssä silloin kun minä olen ollut hyllyä katsomassa. Joku aika sitten hankin kirjan (tai siis kirjat, suomeksi julkaistu kahdessa osassa) itselleni ja odotellut oikeaa hetkeä. Sellaista jolloin mikään muu kirja ei jaksaisi houkuttaa kuin tämä, koska tämän tiesin houkuttavan aina.

Ensimmäisestä lukukerrasta muistin hyvin edelleen vahvan aloituksen ja sen miten mukaansatempaavaa oli, kun sekalaisen henkilögallerian kautta kuvataan 99-prosenttisen kuolleisuuden aiheuttavan viruksen leviämistä Amerikan Yhdysvalloissa. Tästä kirja sitten päätyy eeppiseen hyvän ja pahan taistoon, joka ei enää yhtä hyvin jaksanut kiinnostaa teini-ikäistä lukijaansa, joka minä silloin olin. Nyt uusintakierroksella minulle kelpasi hyvin tuokin puoli, kun apokalyptisessä maailmassa itsessään ei ole enää mitään uutta ja ihmeellistä. Hyvin osaa King hyytävän, selittämättömän, totaalisen pahuuden kuvata ja kyllä tämä nyt edelleen minusta parhaita Kingejä on, vaikka en tosiaan ihan pysty arvioimaan sitä miten kirjaan suhtautuisin ellei siihen sitoutuisi massiivista nostalgian painolastia.

Uusintalukemisella vahvistui myös se ihmetys mitä aikuistuessani olen tuntenut siitä, että tämä oli koulukirjastoon hankittu lainattavaksi. Enpä oikein tiedä olisivatko esimerkiksi omat ylisuojelevaisuuteen taipuvaiset vanhempani hyväksyneet juuri teiniytyneen lapsensa tätä lukevan jos olisivat sisällön tunteneet.

Linkit:

---

Pekka Hiltunen: Iso
(2013)

Joululahjoja metsästäessäni, tämä tarttui mukaan omaksi lukemiseksi. Olinhan tiennyt jo kirjasta ensi kertaa kuullessani, että tuon tulen lukemaan, joten oli ihan luonnollista, että näin tapahtui kun kirjoja oli sopivasti tarjolle noukittu. Luen varmaan tämän vielä uudelleen ja kirjoitan sitten enemmän, mutta ihan päälimmäiseksi tunteeksi jäi kyllä pettymys ja harmitus. Kirja on aiheeltaan sillä tavalla minulle omakohtainen, että olen ollut päähenkilön kanssa vastaavissa kilolukemissa, mutta en ole kokenut maailmaa ollenkaan niin vihamielisenä paikkana millaisena se Anni Kantolle näyttäytyy. Kirjan hyvä sanoma pilaantui liian överiksi kuvatulla läskikammoisuudella. En tiedä kuinka hätiköiden tein johtopäätöksiä ja siksipä pitää kirja vielä uudemman kerran lukea, mutta ensilukukerta ei ollut ollenkaan voimaannuttava (hah, sainpa käytettyä tätä hienoa muotitermiä) kokemus miksi olen jotenkin kuvitellut haastattelujen yms. perusteella kirjalijan sen tarkoittaneen, vaan pikemmin päin vastoin.

Linkit:

---

Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire)
(2013)

Tästä voisin toistaa samat sanat mitä Matkijanärhi-kirjan kohdalla. Nälkäpelin pitäisi ärsyttää minua aivan älyttömästi, mutta jostain syystä se ei ärsytä, vaan tätä elokuvaa katsoessakin oikein huokailin, kun kaikki oli vaan niin oikein tehty ja kaikki henkilöhahmot niin oikeanlaisia, niin miellyttäviä, hyvikset ja pahikset niin ikään. No, Katnissin vastaparina olevat nuoret mieshahmot ovat kyllä melko valjuja, eivätkä Peetaa ja varsinkaan Galea esittäneet näyttelijät heihin sen enempää puhtia saaneet, mutta koska tämä on niin vahvasti Katnissin tarina, joten hyvä vaan, että seinäruusut pysyvät seinäruusuina. Jennifer Lawrence taasen edusti lähes täydellisyyttä hipovaa naiskauneutta - ja naistyyppiä ylipäätään - silloin kuin ei ollut liiaksi pyntättynä ja tällättynä. Elokuvakokemuksessa minua yllätti myös se, että en ollutkaan yleisössä ainoa aikuisikäinen, enkä edes vanhin, vaan yllättävän heterogeenistä porukkaa lappoi sisään elokuvaan, jonka olin kuvitellut vetävän lähinnä teinityttöjä katsomoon.

Linkit:

---

Crazy, Stupid, Love. 
(2011)

Eräs välipäivistä sujui niinkin hohdokkaissa merkeissä kuin Buzzfeedin yms. listoja kolutessa ja tässä yhteydessä eksyin jotenkin katsomaan Youtubesta seuraavan pätkän, jossa tämän elokuvan eräs parhaita kohtauksia on esitetty:


Pätkän perusteella totesin, että vaikka elokuvan olen joskus aiemmin jo nähnyt, niin se taitaisi kestää toisenkin katsomisen. Jätän yleensä ihan mielellään väliin romanttiset komediat, mutta tämä oli ihan asiallinen tapaus ja herätti useampiakin naurunpyrskähdyksiä. Emma Stone on valloittava vähän erilaisena (Hollywoodin mittapuulla) naissankarina ja Ryan Gosling, jonka charmi on muutoin jäänyt vähän hämäräksi, näyttää tässä sen, että äärettömään itsevarmuuteen se taitaa aikalailla perustua. Ihan mukava pikkupätkä jos katsoa komedian, joka oikeasti on jollain tapaa hauska.
 
Linkit:

---

Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug)
(2013)

En ole suuren suuri TSH-fani, en kirjan, enkä elokuvien, joten oli vähän yllättävää, että pidin niin paljon Hobitin ensimmäisestä osasta, jonka menin katsomaan lähinnä 3D HFR -tekniikan takia. Itse asiassa Hobitti oli elokuvana paljolti sellainen millainen olisin TSH:n halunnut elokuvana olevan, koska siinä oli sitä viipyilyvyyttä, hitautta ja paikallaanpolkemista mikä jäi TSH-elokuvista puuttumaan (vaikka tuota oli kirjassa yllin kyllin). Ymmärrän toki ettei tämä käytännön syistä ollut TSH:n kohdalla mahdollista, joten ihan mukava nähdä se nyt Hobitissa, vaikka ennakkoon tuntuikin oudolta, että lyhyt tarina oli pitkitetty moneksi monen tunnin elokuvaksi.

En ole Hobitti-kirjaa itse lukenut, mutta täysin tuntematon tarina ei ole, koska ala-asteen opettajani luki sen aikoinaan luokallemme pätkissä ääneen. Parhaiten muistiin jäi kuitenkin oikeastaan vain Bilbon ja Klonkun kohtaaminen ja kun se meni jo ensimmäisessä elokuvassa, niin nyt oli mukavasti jännitystä kun ei koko ajan tiennyt mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Pikkasen turhan paljon tässä oli väkivallalla mässäilyä, jopa komediallisena keinona, mikä ei minusta nyt olisi ollut tarpeen, vaikka kohteeni olikin sellaiset epäoliot kuin örkit ja jättiläishämähäkit. Kolmiodraamarakkaustarinan ujuttaminen mukaan laski myös vähän pisteitä.

Kävin tämänkin katsomassa 3D HFR:nä ja hieman liian tarkkaa kuvaa tulee tuolla tekniikalla. Tai ehkä se toimisi paremmin ellei elokuvassa olisi niin vahvasti maskeerattuja hahmoja, joiden uskottavuus kärsii vielä tavallista enemmän kun kaikkea saa tarkastella teräväpiirteisenä. 3D:tä oli sentään osattu oikeasti käyttää, mitä harvemmin näissä 3D-elokuvissa näkee.

Linkit:

John Irving: Ystäväni Owen Meany

Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany
(1989)

Ystäväni Owen Meany on kiehtova, järkyttävä ja hauska tarina kahden hyvin erilaisista lähtökohdista olevan pojan ystävyydestä ja ennen kaikkea erikoisesta pojasta, joka uskoo olevansa Jumalan oikea käsi - myös silloin kun hän yksitoistavuotiaana aiheuttaa ystävänsä äidin kuoleman iskemällä baseball-ottelussa pallon tämän ohimoon. Koko lyhyen elämänsä ajan Owen valmistautuu toteuttamaan ennusnäkyjensä ilmoittamaa kohtaloa. Ennen kuin se täyttyy, Owenista kasvaa yksi Irvingin valloittavimmista romaanisankareista.

Pitkästä aikaa luettavakseni osui kirja, joka löytyy myös 100 kirjaa listoilta. Kirja on jo jonkun aikaa lojunut lukemista odottavien kirjojen pinossa ja olin jotenkin muistanut, että kyseinen pinossa odottava kirja olisi Irvingin toinen Keltaisen kirjaston kirja Minä olen monta. Niinpä lukeminen alkoi hienoisen pettymyksen saattelemana, koska tämä kirja ei ennakkoon kuvauksen perusteella herättänyt niin paljon odotuksia kuin tuo toinen.

Kirjassa keski-ikäistynyt opettaja John Wheelwright muistelee muutamassa aikatasossa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Yhdysvaltojen koillisosan pikkukaupungissa. Välillä viivähdetään myös nykyajassa, jossa taustoittuu se miten ja miksi amerikkalaismies on päätynyt rakentamaan elämänsä Torontoon. Kuten kirjan nimestä voi tyhmempikin päätellä, keskeisen roolin kirjassa ottaa Johnin lapsuudenystävä Owen Meany, jolla on ollut ystäväänsä lähtemätön vaikutus.

Periaatteessa tässä oli kyseessä melko tavallinen kasvukertomus, jonka sekaan oli heitetty hieman oudompia juttuja. Ehkä parhaiten voisin kuvailla tätä kirjaa sanomalla, että en oikein saanut siitä otetta. En ole Irvingin tuotantoon muistaakseni tutustunut muussa muodossa kuin Garpin maailma -elokuvana ja melko samanlaiset tuntemukset minulla on myös tuota elokuvaa kohtaan. Periaatteessa kiinnostava, mutta sisältää kuitenkin jotain häiritsevää, jotain epämiellyttävällä tavalla epäuskottavaa ja vierasta.

Owen Meany oli kyllä valloittava kaikessa kummallisuudessaan, jota korostettiin kirjoittaen hänen vuorosanansa ISOILLA KIRJAIMILLA. Jos Owen Meany ei olisi ollut sellainen kuin on, niin olisin varmaan tuskastunut tämän paksun kirjan (yli 600 sivua) aikana aivan täysin. Owenin elämän lyhyys paljastetaan jo alkuvaiheessa, mutta sitä miten kaikki päättyy, saa jännittää aivan viimeiseen asti. Siitä pisteet Irvingille.

Kirja on ilmestynyt 1989 ja minusta tuntui, että sitä on vähän ajan hammas kuluttanut. Kirjassa käsitellään melko paljon Vietnamin sotaa ja verrataan sen aikakauden tapahtumia kirjan nykyaikaan eli 80-lukuun. Reagan ja muut sen ajan poliittiset päätöksentekijät saavat kertomuksessa osansa ja nyt kun noista ajoista on taas siirrytty monta kymmentä vuotta tulevaisuuteen niin noiden asioiden käsittely on ymmärrettävästi menettänyt ajankohtaisuutensa ja sen myötä myös jotain muuta terästään.

Linkit

Gravity

Ohjaus: Alfonso Cuaron
Pääosissa: Sandra Bullock, George Clooney
(2013)

Astronauttiryhmä on suorittamassa korjaustehtävää Maan kiertoradalla jossain ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa kun jokin menee vikaan ja rutiinitehtävä muuttuu selviämistaisteluksi avaruuden tyhjyydessä. Ensimmäisellä avaruuslennollaan oleva lääkintäupseeri Ryan Stone (Bullock) ja konkariastronautti Matt Kowalsky (Clooney) saavat käyttää kaikki taitonsa etsiäkseen ulospääsyn tilanteesta, jossa Maapallo siintää koko ajan silmien edessä, mutta sinne on hyvin pitkä matka.

Tämä kriitikoiden ylistämä realistinen avaruuselokuva ei oikein minuun osunut ja uponnut. Toisin kuin jokin aika sitten näkemässäni Kapteeni Phillipsissä, tässä nimenomaan ei oikein saatu jännitystä puhallettua tarinaan, jonka jokainen käänne oli varsin ennalta-arvattava. Useat arvostelijat ovat esittäneet tästä vahvasti eriävänä mielipiteen, joten vika oli varmaan vain minussa.

Komean näköinen elokuva oli, isolta valkokankaalta katsottuna. Avaruudessa on itselleni jotain niin kiehtovaa, että olen ajatellut, että sinne voisi ottaa vaikka pelkän menolipun. Se millainen tuo kokemus saattaisi olla konkretisoitui tässä elokuvassa tavalla, joka sai arvioimaan tuota ajatusleikkiä uudelleen. Yksin avaruudessa eksyneenä olo on ehkä absoluuttisesti yksinäisin tilanne mihin ehkä voi ihmisenä kuvitella joutuvansa ja hyvin pystyivät näyttelijät (erityisesti Bullock) esittämään tuntemuksia, joita tällöin voisi läpikäydä.

Pidinkin tässä elokuvassa ehkä eniten niistä ei-avaruudellisista piirteistä. Pohdinnasta siitä luovuttaako vai eikö, mikä saa jatkamaan eteenpäin ja miten kaikki jatkuu sen jälkeen kun on kuvitellut jo kaiken loppuvan.

Pitää vielä palata noihin kriitikoiden ylitsevuotaviin kehuihin. Jossain esitettiin, että tämä on hienoin avaruusaiheinen elokuva sitten 2001 Avaruusseikkailun ja jossain toisaalla, että 3D oli tässä parempaa kuin Avatarissa. Tuntuu melkein pyhäinhäväistykseltä verrata mitään ensinmainittuun ja 3D-kokemuksen tasosta kertonee se, että mietin elokuvan aikana, että olisin mielummin katsonut sen 2D:nä. Mutta tosiaan, vika on varmaan minussa. Eikä tämä nyt missään tapauksessa huono elokuva ollut, mutta ei myöskään niin hyvä mitä arvostelujen perusteella voisi arvella.

Linkit:

Captain Phillips

Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Tom Hanks, Barkhad Abdi
(2013)

Kun merirosvot kaappaavat amerikkalaisen rahtilaivan Somalian rannikolla, joutuu Kapteeni Phillips (Tom Hanks) joutuu tukalaan tilanteeseen. Yhtä tukalaksi käy pian kappaajien rooli kun amerikkalaisten pelastusjoukot saapuvat paikalle. Kaappareiden johtajan (Barkhad Abdi) täytyy päättää kuinka pitkälle voi mennä yhä epätoivoisemmaksi käyvässä tilanteessa.

Paikallinen valtalehti Kaleva kirjoitti sen verran suosiollisen arvion tästä elokuvasta, että kiinnostuin, kun arvion luin aamukahvia juodessani.

Pidin elokuvan aihepiiriä sinänsä melko mielenkiintoisena, vaikka siinä ei olisi edes mitään kaappausta tapahtunut. Rahtilaivat eivät pahemmin elokuvissa seilaile, mutta tässä sai kurkistaa sen maailmaan takahuoneeseen, suurin satamiin ja merelle liikuttamaan kontteja, joiden kautta suuri osa käyttämistämme tavaroista kulkeutuu meille maailmalta. Tom Hanksina tosin kannattaisi välttää logistiikka-alalla työskentelyä, mies kun tuntuu aina ajautuvan vaikeuksiin kuljetuspuuhiin lähtiessään (Cast Away (2000)).

Ohjaaja Paul Greengrass oli onnistunut luomaan todella kovan intensiteettiin elokuvaan, jonka jokainen juonenkäänne oli periaatteessa selvä ja ennalta-arvattava senkin takia, että se perustuu tunnettuun tositapaukseen. Katsojana huomasin jännittäväni ja pulssin nousevan, vaikka tiesin mitä tulee tapahtumaan. Tälläisen latauksen aikaansaamisesta saa kyllä moni muu elokuvantekijä olla kateellinen.

Somalimerirosvojen rooliin oli otettu joukko amatöörejä, tai näin olin ainakin käsittävinäni kun elokuvan taustatietoja luin jälkikäteen. Merirosvot olivat melko hurja ilmestys kaiken kaikkiaan, ryysyläisiä joilla ei ole mitään menetettävää ja joiden arvaamattomaan käytökseen jatkuvalla khatin pureskelulla lie myös osuutta. Hyvin todentuntuiseksi oli saatu köyhän ja rikkaan maailman kohtaaminen, eikä ratsuväen saavuttua paikalle oikein enää tiennyt kenen puolella tässä kuuluisi olla.

Hyvä elokuva tämä oli, mutta en tiedä oliko nyt niin hyvä mitä kriitikoiden lähes yksimielisestä suitsutuksesta voisi päätellä. Toki taidokkaiden käsien aikaansaama, mutta loppupuolella alkoi tuntua hieman pitkiteltyä ja tältä osin elokuva olisi kaivannut vähän napakoittamista.

Linkit:

Hannu Rajamäki: Kvanttivaras

Englanninkielinen alkuteos: The Quantum Thief
(2010)

Jean Le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut...

Huh sentään. Nyt kun kirjan lukemisesta on jo joku aika niin hieman alkaa ensihuuma laskeutua, mutta kylläpä vaan sentään pidin. Ja ihmettelen sitä, että pidin. Tämä kun ei kuulu sellaisiin kirjoihin joiden pitäisi omaan makuuni olla, mutta taas sain huomata ettei se oma maku ehkä olekaan niin jähmeän jäykkä kuin omissa mielikuvissa.

Olin toki kirjasta ennakkoon kuullut ja se löytyi omalta lukulistaltani, mutta ei ollenkaan sieltä odotetuimmasta päästä, pikemminkin luokasta "kai se tuokin pitää lukea". Niinpä en ollut ollenkaan yllättynyt kun kirjaa aloitettuani se osoittautui juuri sen laadun scifiksi, joka ei erityisemmin positiivisia tunteita saa aikaan ja vilkuilin kirjan paksuutta lähinnä huolestuneena siitä, miten oikein jaksan lukea sitä vielä näin monta sivua. Sitten kuitenkin alkoi tapahtua jotain, vähän sama ilmiö muuten kuin aiemmin esim. Pimeyden vasemman käden kanssa, kirjan outo maailma alkoi kiehtoa ja elää mielessäni, ja aloin odottaa hetkiä jolloin pääsisin siihen uppoutumaan.

Rajaniemi vyöryttää lukijan päälle melkoisen määrän outoja termejä ja vieraita käsitteitä, sen kummemmin mitään selittelemättä tai jos selittääkin, niin myös ne selitykset vilisevät outoja termejä ja vieraita käsitteitä. Tämä yhdistettynä siihen, että kuvattu maailma on täynnä kaikkea outoa ja vielä oudompaa, tekee lukemisesta melko haasteellista. Itse kuitenkin pienen alkushokin jälkeen, pidin tuosta kaikesta outoudesta ja vieraudesta, ja siitä ettei asioita liikaa selitelty. Tämä myös toki aiheutti sen, että suuri osa asioista meni kyllä täysin ohi, ja jotain ymmärsi vasta ajan kanssa ja voin myöntää, että kyllä minulle ihan keskeisimmistä juonikuvioistakin jäi osa jokseenkin epäselviksi. Se ei kuitenkaan haitannut, kun pystyi nauttimaan muuten siitä taidokkuudesta, jolla kokonainen universumi oli luotu ja tuotu lukijan koettavaksi.

Kirja oli tosiaan tosi täyteen ahdettu. Pääjuonen lisäksi aina välillä hypättiin seuraamaan jotain toista tilannetta jossain toisessa ajassa ja tämän yhteenliittyvyyttä pääjuoneen sai vain arvailla. Se pikkutarkkuus ja rikkaus tämän kirjan maailmassa muistutti minua tosiaan jo tuosta aiemmin mainitsemastani Le Guinista, ja tätä myötä myös Tolkienista. Suuri tietomäärä sai minut ajattelemaan jo aika varhaisessa vaiheessa, että kirja kannattaisi varmaan lukea uudelleen - ja ellei lukemiseen käytettävä aikani olisi niin kortilla, niin varmaan lukisinkin kirjan uudestaan ennen kuin se pitää palauttaa kirjastoon.

Vaikka monesta asiasta kirjassa pidinkin, niin loppu ei oikein ollut minusta muun kirjan tasolla. Sen enempää paljastuksia tekemättä totean vain sen, että saippusarjamaiset käänteet lopussa saivat minut useampaan kertaan puhahtelemaan ja päätä pyörittämään.

Linkit

Timo Sandberg: Mustamäki

(2013)

Eletään kansalaissodan jälkeistä tulenarkaa aikaa, Suomi kärvistelee kieltolain kourissa. Lahden Metelinmäeltä löydetään ammuttu mies - ja muutaman päivän päästä toinen. Etsiväkonstaapeli Otso Kekki arvelee tapauksia pirtuporukoiden välienselvittelyksi, kunnes löytää molemmilta kuolleilta yhteyksiä Veraan, venäläistaustaiseen kaunottareen. Kansalaissodan jälkimainingeissa tärkeämpää tuntuu olevan se, että miesten epäillään levittäneen öisin punaisten lentolehtisiä. Polisiipiireissä Kekkiä pidetään puolueellisena, ja hänet siirretään pois tapauksen tutkinnasta. Tilanne ei silti jätä Kekkiä rauhaan: onko sota sittenkään kaikkien osalta ohi?

Parisen viikkoa on vierähtänyt jo tämän kirjan lukemisesta ja on jotenkin jäänyt roikkumaan kirjasta kirjoittaminen. Olin Mustamäen omalle luettavien listalle jo jostain lisännyt, mutta varsinainen syy sen lukemiselle juuri nyt oli se, että lähikirjastossa oli nostettu historialliset romaanit syksyn teemaksi ja tämä oli yksi esiin asetelluista kirjoista.

Lähtien kanteen painetusta selventävästä alaotsikosta "Jännitysromaani", tämä oli viehättävän vanhanaikainen kirja, jonka tarjoamaan ajankuvaan 20-luvun Lahdesta tykästyin kovasti. Kerronta kulkee sujuvasti eri päähenkilöiden välillä eikä sekään häiritse, että rikostapaus jää jopa hieman sivurooliin muun elämänmenon ottaessa pääosan. Sandberg onnistui ainakin minulle vakuuttamaan aikakauden kuvauksessa ja pidin siitä kuinka vähäeläisesti ja pienillä keinoilla (kuten ajoittain käytetyillä vanhantavilla sanoilla) tämä aitous oli rakennettu.

Etsiväkonstaapeli Otso Kekin lisäksi suuren roolin kirjassa ottaa yleisen saunan pesitäjär Hilda, jonka perhettä kansalaissota on koetellut erityisen kovasti. Nämä päähenkilötkin olivat minun makuun - Otso Kekki oikeudentuntoisena poliisina, joka joutuu tasapainottelemaan oman omatuntonsa ja poliittisen pelin välimaastossa, ja Hilda työteliäänä perheenemäntänä, jota painaa huoli omasta jälkikasvustaan. Kevytkenkäinen Vera, joka liikkuu kummankin päähenkilön elämässä mukana, jää minulle jotenkin kirjan epäuskottavimmaksi hahmoksi.

Sandberg näyttää kirjoittaneen melkoisen liudan romaaneja jo tätä ennen, eikä minua yllätä, että joukossa on muutamia nuorten romaanejakin. Jokin nimittäin tämän kirjan kerronnassa toi minulle mielleyhtymiä historiallisiin lasten- ja nuortenromaaneihin, joihin aikoinaan olin kovin tykästynyt. Ehkä se oli kerronnan tietynlainen suoraviivaisuus, selkeys ja mutkattomuus. Kaikki on juuri sellaista miltä se näyttää ilman turhaa monimutkaisuutta. Tässä kirjassa ja tässä tyylilajissa se toimi erinomaisesti.

Linkit