Lincoln

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, David Strathairn, Josep Gordon-Lewitt, James Spader, Hal Holbrook, Tommy Lee Jones
(2012)

On vuosi 1865. Sota pohjoisvaltioiden ja etelävaltioiden välillä jatkuu jo neljättä vuotta. Abraham Lincoln (Daniel Day-Lewis) on toista kautta presidenttinä. Sodan loppumisen merkit on jo ilmassa, mutta Lincolnille ei riitä konfederaation antautuminen, hän haluaa lopettaa orjuuden. Tähän vaaditaan edustushuoneen hyväksyntä perustuslain 13. lisäykselle eikä kaikki edes Lincolnin omassa puolueessa ole valmiita kannattamaan aloitetta ilman poliittista kädenvääntöä ja kulisseissa tapahtuvaa lobbausta.

Tämäntyyppiset elokuvat poliittisista aiheista eivät yleensä ole minun heiniäni vaikka historia onkin kiinnostavaa. Koitin jokunen vuosi sitten katsoa paljon kehuttua minisarjaa John Adamsista eikä siitä mitään tullut kun kiinnostus loppui kesken. Siinä mielessä yllättävän joutuisasti sujui kaksi ja puolituntinen Lincoln elokuvaa katsoessa.

En tietenkään tiedä millainen Abraham Lincoln oikeasti oli mutta Spielbergin ja Day-Lewisin Lincoln oli hieman erikoinen hiippari joka milloin missäkin alkoi tarinoimaan näennäisesti asiaan liittymättömiä hupaisia juttuja. Day-Lewis tuntui kulkevan hienoinen hymy huulillaan läpi elokuvan, oli sitten tilanne minkälainen tahansa. Tästä huolimatta Lincoln nautti arvostusta ja osasi saada muut puolelleen.

Elokuvassa kuvattiin orjuuden poistamiseen tähtäävän lakialoitteen edistymisen lisäksi Lincolnin kotielämää. En tiedä ymmärsinkö ihan roolivalintoja Lincolnin lähipiiriin. Oli vaikea pitää Sally Fieldiä uskottavana pikkupojan äitinä kun tietää että hän on noin 20 vuotta liian vanha siihen ja Joseph Gordon-Lewittia Lincolnin vanhempana poikana en tajunnut ollenkaan. Pidän Gordon-Lewittista, mutta tässä hän oli täysin turha eikä koko pojan ottaminen mukaan elokuvaan tuonut oikein mitään lisäarvoa.

Parhaimmillaan elokuva oli kuvatessa lobbaajien toimintaa sekä reipasta sanailua edustajanhuoneessa. Siellä ei tosiaankaan oltu muodollisia ja jäykkiä. Kaiken kaikkiaan perusvarmaa Steven Spielbergiä jota vielä maustoi perusvarma John Williamsin musiikki.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaus - Steven Spielberg
Paras miespääosa - Daniel Day-Lewis (voitto)
Paras miessivuosa - Tommy Lee Jones
Paras naissivuosa - Sally Field
Paras musiikki - John Williams
Paras äänitys - Andy Nelson, Gary Rydstrom ja Ronald Judkins
Paras lavastus - Rick Carter ja Jim Erickson (voitto)
Paras kuvaus - Janusz Kamiński
Paras puvustus - Joanna Johnston
Paras leikkaus - Michael Kahn

Linkit:

Jeff Long: Seinämä

Englanninkielinen alkuteos: The Wall
(2006)

Geologi Hugh ja hänen kiipeilykaverinsa Lewis lähtevät juhlistamaan 35 vuoden takaista ensikiipeämistään El Capille. Tuolloin heidän kohtalonsa tuntui olleen hakattu vuoren pystysuorille seinämille, sillä samalla Yosemiten-matkallaan he kohtasivat tulevat vaimonsa. Nyt Hughin vaimo on kadonnut ja Lewisin lähtenyt. Tällä kertaa El Cap vaikuttaa kirotulta. Katastrofi iskee jo ennen kuin kokeneet kiipeilijät pääsevät matkaan perusleiristään. Hugh löytää metsästä ruumiin, ja toisen kiipeilijän huomataan roikkuvan kielekkeeltä. Lewis ja Hugh lähtevät mukaan vaaralliseen pelastusoperaatioon uhmaamaan tulta ja jäätä sekä sysimustia kuiluja. Pelastajista tulee pelastettavia kun he jäävät puristuksiin houkuttelevana siintävän huipun ja omien demoniensa väliin...

En tiedä juuri mitään vuorikiipeilystä enkä voi sanoa ymmärtäväni siinä piilevää viehätystä. Siinä mielessä pidän hieman yllättävänä miten hyvin tämä kirja piti otteessaan vaikka se oli suurelta osin kiipeilyä ja vielä kerran kiipeilyä.

Päähenkilö Hugh ja ystävänsä Lewis ovat siis hardcore-kiipeilijöitä jotka ovat aikoinaan olleet uranuurtajia alalla ja nähneet kaiken. Ilmeisesti Lewisin tahdosta he lähtevät vielä tähän yhteen kiipeilyurakkaan. Minulle ei ihan selvinnyt millaista Hughin ja Lewisin välinen kanssakäynti oli ollut viimeisten vuosikymmenien aikana. Toisaalta he olivat erittäin hyviä ystäviä ja sanailevat mutkattomasti keskenään, mutta toisaalta he eivät olleet ilmeisesti tavanneet kolmeen vuosikymmeneen ennen tämän kirjan kuvaamia tapahtumia. Jouduin pariinkin kertaan palaamaan takaisin kirjassa takaisin ja silmäilemään tekstiä sen toivossa, että olisiko minulta jäänyt joku kohta huomaamatta, mutta ei. Tähän yksityiskohtaan ei tuoda selkoa eikä se ole ainoa tämäntapainen asia joka jää kaipaamaan lisäselvitystä mitä ei koskaan anneta.

Kirjailija Jeff Long on kiipeilyharrastaja ja kuvaus näiltä osin on mitä ilmeisimmin paikkansapitävää. Toisaalta oli erittäin kiinnostava saada aimo annos uutta tietoa asiasta, mutta toisaalta jatkuva kiipeilysanaston käyttö matkan etenemistä kuvatessa teki sen myös todella vaikeaselkoiseksi seurata tällaiselle maallikolle. Olisin helpottanut jos edes jossain kohtaa olisi vähän väännetty rautalangasta että mennäänkö nyt ylös, alas vai sivullepäin.

Tämä oli ihan hyvää luettavaa ja siitä pidin että tarina pidettiin hyvin mystisenä ihan loppuun asti.

Linkit:

Les Misérables

Ohjaus: Tom Hooper
Pääosissa: Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Helena Bonham Carter
(2012)

Jean Valjean (Hugh Jackman) pääsee ehdonalaiseen vapauteen pienestä rikoksesta saamastaan 19 vuoden vankilatuomiosta. Menneisyys tuomittuna vankina vaikeuttaa Valjeanin pääsyä ansionsyrjään kiinni ja hän päätyy vaihtamaan henkilöllisyyttään. Useita vuosia myöhemmin Valjean törmää hänet vapauttaneeseen Javertiin (Russell Crowe) joka on järkähtämätön uskossaan siihen ettei rikollinen voi koskaan muuttua. Valjean pakenee edelleen kunnes monta vuotta myöhemmin hänen tiensä kohtaa jälleen Javertin kanssa kuohuvassa Pariisissa.

Olen odotellut, että Les Misérables tulisi päivänäytöksiin jotta sen pääsisi edes vähän edullisemmin katsomaan ja tänään tuli tuo päivä. En ollut erityisen kiinnostunut elokuvasta, mutta kun on tämä päähänpinttymä että pitää kaikki pääkategorioiden Oscar-ehdokkuuksia saanet elokuvat nähdä niin ei voinut tehdä poikkeusta tämänkään kohdalla.

Jostain tuntemattomasta syystä Les Misérables -musikaali on tuntunut aina erityisen vastenmieliseltä vaikkei minulla ole mitään musikaaleja vastaan noin yleisesti enkä ole tätä musikaalia edes nähnyt. En ole myöskään lukenut Victor Hugon kirjaa Kurjat ja olen nyt  Les Miserablés elokuvan arvostelujen lukemista tietoisesti vältellyt että yli kaksi ja puolituntisessa elokuvassa olisi edes jotain kiinnostavaa kun tarina ei ole täysin tuttu.

En oikein päässyt ennakkoluuloistani elokuvan aikana. Huikean näyttävä elokuva kyllä oli, mutta mietin vain, että helppoahan se on jos rahaa on laittaa produktioon. Näyttelijät olivat hyviä ja minun korviini heidän laulutaitonsa oli aivan riittävä. Parempi se noin oli kuin niin, että joku ammattilaulaja olisi käynyt ääniraidalle laulamassa ja näyttelijä vain aukoisi suutaan niin kuin joskus takavuosina oli tapana menetellä. Musiikkikohtaukset oli toteutettu spektaakkelimaisen mahtipontisesti vaikka myös sitä toista puolta oli, mitäänsanomatonta vuorosanojen lauleskelua, vaikka tällehän ei elokuvantekijät paljon voi jos musikaali näin menee.

Se mikä minulle jäi vähän puuttumaan oli tunne. Että tarina olisi koskettanut. Että olisi jollain tapaa kiinnostanut mitä hahmoille tapahtuu. Meno oli jotenkin hajutonta ja mautonta. Sellaista että nyt yritetään tehdä oikein hieno ja koskettava elokuva, katsokaa kaikki! Elokuvan loppupuoli varsinkin oli oikein tuskaisen puuduttavaa kun omasta mielestäni tarinan kiinnostavin osa oli saatu päätökseen ja sitten vielä piti vielä istua penkissä katsomassa loput. Ihan loppuun oli onneksi saatu vielä rakennettua ehkä elokuvan hienoin kohtaus, joten siinä mielessä istuminen palkittiin.

Oscar-ehdokkudet:
Paras elokuva
Paras miespääosa - Hugh Jackman
Paras naissivuosa - Anne Hathaway (voitto)
Paras kappale - "Suddenly"
Paras äänitys - Andy Nelson, Mark Paterson ja Simon Hayes (voitto)
Paras lavastus - Eve Stewart ja Anna Lynch-Robinson
Paras maskeeraus ja hiukset - Lisa Westcott ja Julie Dartnell (voitto)
Paras puvustus - Paco Delgado

Linkit:

Movie Monday #86 - Aina yhtä hyvä

Movie Monday kysyy tällä viikolla sellaisen lapsuudessa nähdyn elokuvan perään joka miellyttäisi edelleen. Tälläkin kertaa vastaus on helppo: The Sound of Music.

Tämä oli lapsuuden suosikkielokuvani joka väistyi paikaltaan vasta kun alettiin lähestyä teinivuosia ja piti pitää rajummista jutuista. Aika paksun sokerikuorrutuksen on von Trappien tarina saanut päälleen, mutta silti ja juuri siksi elokuva on yhtä viehättävä aina vain.

My Favorite Things on lauluista se mikä itseäni silloin tällöin edelleen hyräilyttää, mutta koska siitä ei löytynyt siedettävällä laadulla olevaa videota niin laitetaan tämä elokuvan traileri:

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

(2011)

Marko Kilven kolmannessa romaanissa seurataan lähietäisyydeltä poliisin taistelua mutkistuvaa huumekauppaa vastaan. Vanhempi konstaapeli Olli Repo joutuu omapäisen, kokeneen huumepoliisin kumppaniksi. Elias Kaski käyttää kovin epämuodollisia metodeja, eikä hankaluuksilta vältytä. Poliisien rinnalla seurataan huumekaupan kuningattaren tarinaa. Pike synnyttää vankilassa pojan ja haluaa vapauduttuaan tavallisen arjen. Hän joutuu opettelemaan kaiken kaupassakäynnistä lähtien. Sopeutuminen on vaikeaa, kun poliisi ja vanhat kaverit hengittävät niskaan. Eikä hän pääse pakoon pojan isää, Lallia, joka on kuin itse paholainen.

Tämä kirja ei ollut millään lukulistallani vaan valikoitui luettavaksi aivan sattumalta kun se oli nostettu esille kirjaston hyllyllä josta olin toista kirjaa etsimässä. Koska olin hiljattain nähnyt elokuvan 8-pallo jonka tiesin tähän kirjaan pohjautuvan ja olin myös kuullut että elokuvan painotukset ovat aika erilaisia kuin kirjassa niin ajattelin kirjan nähdessäni, että miksipäs ei.

Melkoisen erilainen kirja olikin kuin elokuva. Pääpiirteissään juoni noudattelee samoja linjoja kummassakin, mutta henkilöhahmot ovat samoista nimistä huolimatta jotenkin erilaisia. Elokuvan Pike ei ole kirjan Pike, elokuvan Kaski ei ole kirjan Kaski. Olli nyt on ehkä aika samanlainen kummassakin, mutta elokuvassa hän jää niin syrjään että tämä ainakin on suurena erona kirjasta.

Pidin kirjasta tosi paljon. Ja eroavaisuuksista huolimatta minusta elokuvakin on edelleen ihan passeli. Minusta siinä oli onnistuttu siinä, että kun oli lähdetty tekemään tulkintaa kirjasta niin oli sitten lähdetty omille linjoille ihan kunnolla taakse katsomatta. Se täytyy kyllä todeta, että jos olisin lukenut kirjan etukäteen niin mielipiteeni olisi saattanut olla erilainen. Olihan tämä kirja kuitenkin minusta niin paljon parempi kuin elokuva.

Kilpi kirjoittaa hyvin asiantuntevasti ja välillä mietityttikin että oliko Olli oppipojan roolissa vain siksi, että sen varjolla sai selittää maallikkolukijalle rikostutkinnan käytäntöjä ja terminologiaa. Kirja tempaisi omaan maailmaansa todella tehokkaasti, oli sitten kyse poliiseista tai narkomaaneista. Näitä kahta linjaa seurattiin kirjassa sopivassa suhteessa jouhevasti niin että kumpikin oli yhtä kiinnostava eikä jäänyt tunnetta pakkopullalukemisesta jommankumman tarinan säikeen kohdalla niin kuin joskus tämän tyyppisessä rakenteessa.

Ei voi myöskään olla ihailematta sitä miten hyvin kirjan nimi on valittu. Onhan kirjan päähenkilöistä jokainen, niin Pike, Elias kuin Olli, omalla tapaa elämän käännekohdassa, matkalla elävien kirjoihin. Pike jättämällä huumemaailmaa taakseen, Olli selviytyessään vakavasta väkivallanteosta ja Elias etsiessään tietämättään ulos tietä yksinäisyyden taakasta.

Koska en muita Marko Kilven teoksia (vielä!!) lukenut niin tästä tuli nyt neljäs lukemani kirja Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteeseen.

Linkit:

Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått)

Ohjaus: Peter Lindholm
Pääosissa: Jessica Grabowski, Jakob Öhrman, Andreas af Enehjelm, Oskar Pöysti
(2011)

Lucie (Jessica Grabowski), Eccu (Jakob Öhrman) ja Cedi (Oskar Pöysti) ovat varakkaan kaupunkiporvariston nuorta sukupolvea 1900-luvun alun Helsingissä. Pitkän sillan toisella puolella työläiskaupunginosassa kasvaa Allu (Andreas af Enehjelm). Suomi itsenäistyy, mutta sitä seuraa pian kansalaissota jossa raakuuksia tehdään niin punaisten kuin valkoisten riveissä. Sodan päätyttyä Helsinki kansainvälistyy mutta huvinpitoon luo synkän varjonsa äärioikeiston nousu Lapuan liikkeen muodossa. Elämä vie välillä päähenkilöitä eri suuntiin ja välillä yhdistää. Lucien, Eccun, Cedin ja Allun tarinaa seurataan aina vuosisadan alusta toista maailmansotaa edeltäviin vuosiin.

Kuvat Finnkinon sivulta

Luettuani muutama viikko sitten Missä kuljimme kerran kirjana huomasin parin vuoden takaisen filmatisoinnin olevan Kotikatsomossa katsottavissa tv-sarjana. Ensimmäiset kolme jaksoa katsoin pari viikkoa sitten ja toiset kolme jaksoa nyt pääsiäisen aikaan.

Elokuvantekijöillä on aina suuri haaste edessään kun kirja pursuilee henkilöhahmoja ja tarina sijoittuu useamman vuosikymmenen ajalle kuten Missä kuljimme kerran. Joskus sovituksessa onnistutaan ja joskus ei. Tämä menee minun kohdallani tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Yritystä ei periaatteessa puutu. Lavasteisiin ja puvustukseen on käytetty vaivaa jotta saataisiin aikaan vuosisadan alun tunnelma, mutta useissa kohtauksissa minulle tuli sellainen tunne, että siinä nyt näyttelijät seisovat lavasteissa sanomassa vuorosanojaan sen sijaan että olisin kokenut heidät oikeina henkilönä oikeassa ajassa. Huomio kiinnittyi pieniin häiritseviin yksityiskohtiin kuten aivan liian puhtaisiin vaatteisiin työläisillä ja maisemia oli jostain syystä rakennettu vanhan ajan matte-maalausten tyyliin mikä ei minusta toiminut ollenkaan vaan oli vain häiritsevää.

Sarja kuitenkin parani loppua kohti. Alkupuoli oli nimittäin niin tuskaista katsottavaa, että mietin viitsinkö katsoa edes loppuun, mutta nyt nämä viimeiset kolme jaksoa menivät vaivattomasti. Osittain syynä on varmasti ainakin se, että näyttelijät olivat sopivamman ikäisiä rooleihinsa. Aluksi he olivat nimittäin aivan liian vanhoja ja mielestäni olisi ollut onnistuneempi ratkaisua toisia näyttelijöitä silloin kun henkilöt olivat nuorempia. En myöskään pitänyt siitä miten useampia hahmoja oli yhdistelty samaan ja tapahtumien aikajärjestystä tai sijaintia muutettu.

Jakob Öhrman Eccuna oli näyttelijöistä oikeastaan ainoa joka sopi siihen käsitykseen joka minulla oli hahmosta kirjan perusteella. Oskar Pöysti ei sopinut minusta ulkonäöltään Cediksi, mutta muuten teki hyvää työtä. Jessica Grabowski ei vaan miellyttänyt minua muuten, toki hän oli valoisa ja pirskahteleva, mutta en ole kovin hurmaantunut hänen ulkoisesta olemuksestaan. Andreas af Enejhelmin Allu jäi täysin sivurooliin tässä tv-versiossa. Ilmeisesti elokuvassa hahmo on merkittävämmässä osassa tai ainakin hänet on yhdessä Lucien kanssa nostettu elokuvan julisteen pääpariksi.

Näin lopuksi vielä pitää sanoa että olen varmaan vähän turhan kriittinen tämän filmatisoinnin suhteen. Kun näkee niin paljon ulkomaalaista (ts. brittiläistä, amerikkalaista) hyvin tehtyä epookkia niin on vaikea pitää mielessä, että Suomen budjeteilla on hankala pystyä samaan.

Linkit:

Eksyin Jane Austenin maailmaan (Lost in Austen)

Pääosissa: Jemima Rooper, Elliot Cowan, Hugh Bonneville,  Alex Kingston, Morven Christie, Perdita Weeks, Tom Mison
(2008)

Amanda Price (Jemima Rooper) on nykynainen Lontoon Hammersmithistä, mutta haaveilee Jane Austenin maailmasta ja Mr. Darcysta lukien Ylpeyttä ja ennakkoluuloa yhä uudelleen. Eräänä iltana Elizabeth Bennet tupsahtaa hänen kylpyhuoneeseensa ja mahdottomasta tulee totta -- Amanda pääsee kokemaan kirjan tapahtumat aitiopaikalta. Mutta mitä tapahtuu kirjan juonelle kun Elizabeth päättääkin jäädä nykymaailmaan eikä pääse kohtaamaan Mr. Darcyaan?

Näin tämän sarjan silloin kun se esitettiin televisiossa Suomessa ja jostain syystä se jäi elämään mielessäni niin, että Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjaa lukiessani näin myös tässä sarjassa esiintyneet näyttelijät silmieni edessä. Roolitus onkin mennyt sarjassa todella nappiin ja on mielestäni onnistunut jopa paremmin Austen-hahmojen osalta mitä muissa filmatisoinneissa.

En yleensä pidä tämän tyylisistä tarinoista joissa pistetään nykyihminen höpsösti seikkailemaan menneisyyteen tai toisin päin, muuta loistavien näyttelijöiden sekä muutenkin kelpo toteutuksen takia sen tässä kestää. Mitään uskottavuutta tässä ei ole tietenkään haettu joten Amandan kömmähdykset ajan seurapiirissä ovat vain kutkuttavaa katseltavaa. Muutokset kirjan juoneen on myös onnistuneesti toteutettu joskin loppuun olisi voinut viedä sarjan muuten kuin niin yltiöonnellisesti kuin tässä tapahtui. Tosin odotettavaa se oli, koska ei kait tämäntyyppisiä sarjoja oikein muuten ole tapana lopettaa.

Linkit: