The Sessions

Ohjaus: Ben Lewin
Pääosissa: John Hawkes, Helen Hunt, William H. Macy
(2012)

Mark O'Brien (John Hawkes) on 38-vuotias runoilija jonka polio on vammauttanut jo lapsena niin että hän viettää elämäänsä suljettuna rautakeuhkoihin muutaman tunnin taukoja lukuun ottamatta. Rajoituksistaan huolimatta Mark pystyy tekemään myös journalistintöitä ja haastatellessaan ihmisiä vammaisten seksuaalisuudesta ja hän kuulee seksuaaliterapeutista joka ryhtyy myös fyysiseen kontaktiin asiakkaittensa kanssa. Syvästi uskonnollinen Mark aloittaa pappinsa (William H. Macy) kannustuksella terapiatapaamiset Cheryl Cohen-Greenen (Helen Hunt) kanssa.

Viimeistä vietiin niistä elokuvista joita olen katsonut tämänvuotisten Oscar-ehdokkuuksien takia. Nyt on nähty kaikki ehdokkaana olleet elokuvat pääkategorioissa joihin lasken parhaan elokuvan, ohjaajan, mies/naisnäyttelijöiden sekä käsikirjoittajien palkinnot. Eikä tämä The Sessions ollut ollenkaan hassumpi päätös sarjalle.

John Hawkes näyttää nykyään olevan kovin monessa elokuvassa enkä sitä ollenkaan pahalla katso. Tämä oli kuitenkin Helen Huntin elokuva. Aikoinaan kun Hunt oli enemmän pinnalla niin en oikein hänestä välittänyt, mutta tässä elokuvassa hän on todella valloittava. En ollenkaan ihmettele sitä että tällä roolilla on Oscar-ehdokkuuskin otettu.

Hyvän alun jälkeen elokuva alkaa vähän junnaamaan siinä vaiheessa kun päästään itse "sessioihin" Hunt pitää elokuvaa pinnalla. Alamäki alkaa minusta vasta sitten kun tapahtuu se mitä tällaisessa tarinassa tietää tapahtuvan ja lopussa tuntuu tulleen niin kiire, että todella töksähdellen elokuva päättyy. Loppu oli minusta ihan kuin eri elokuvasta eikä sitä ainakaan liiaksi pohjustettu.

Ihan sympaattinen pieni elokuva, joka oli selvästi varttuneempaan makuun tarkoitettu.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras naissivuosa - Helen Hunt

Linkit:

Lincoln

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, David Strathairn, Josep Gordon-Lewitt, James Spader, Hal Holbrook, Tommy Lee Jones
(2012)

On vuosi 1865. Sota pohjoisvaltioiden ja etelävaltioiden välillä jatkuu jo neljättä vuotta. Abraham Lincoln (Daniel Day-Lewis) on toista kautta presidenttinä. Sodan loppumisen merkit on jo ilmassa, mutta Lincolnille ei riitä konfederaation antautuminen, hän haluaa lopettaa orjuuden. Tähän vaaditaan edustushuoneen hyväksyntä perustuslain 13. lisäykselle eikä kaikki edes Lincolnin omassa puolueessa ole valmiita kannattamaan aloitetta ilman poliittista kädenvääntöä ja kulisseissa tapahtuvaa lobbausta.

Tämäntyyppiset elokuvat poliittisista aiheista eivät yleensä ole minun heiniäni vaikka historia onkin kiinnostavaa. Koitin jokunen vuosi sitten katsoa paljon kehuttua minisarjaa John Adamsista eikä siitä mitään tullut kun kiinnostus loppui kesken. Siinä mielessä yllättävän joutuisasti sujui kaksi ja puolituntinen Lincoln elokuvaa katsoessa.

En tietenkään tiedä millainen Abraham Lincoln oikeasti oli mutta Spielbergin ja Day-Lewisin Lincoln oli hieman erikoinen hiippari joka milloin missäkin alkoi tarinoimaan näennäisesti asiaan liittymättömiä hupaisia juttuja. Day-Lewis tuntui kulkevan hienoinen hymy huulillaan läpi elokuvan, oli sitten tilanne minkälainen tahansa. Tästä huolimatta Lincoln nautti arvostusta ja osasi saada muut puolelleen.

Elokuvassa kuvattiin orjuuden poistamiseen tähtäävän lakialoitteen edistymisen lisäksi Lincolnin kotielämää. En tiedä ymmärsinkö ihan roolivalintoja Lincolnin lähipiiriin. Oli vaikea pitää Sally Fieldiä uskottavana pikkupojan äitinä kun tietää että hän on noin 20 vuotta liian vanha siihen ja Joseph Gordon-Lewittia Lincolnin vanhempana poikana en tajunnut ollenkaan. Pidän Gordon-Lewittista, mutta tässä hän oli täysin turha eikä koko pojan ottaminen mukaan elokuvaan tuonut oikein mitään lisäarvoa.

Parhaimmillaan elokuva oli kuvatessa lobbaajien toimintaa sekä reipasta sanailua edustajanhuoneessa. Siellä ei tosiaankaan oltu muodollisia ja jäykkiä. Kaiken kaikkiaan perusvarmaa Steven Spielbergiä jota vielä maustoi perusvarma John Williamsin musiikki.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaus - Steven Spielberg
Paras miespääosa - Daniel Day-Lewis (voitto)
Paras miessivuosa - Tommy Lee Jones
Paras naissivuosa - Sally Field
Paras musiikki - John Williams
Paras äänitys - Andy Nelson, Gary Rydstrom ja Ronald Judkins
Paras lavastus - Rick Carter ja Jim Erickson (voitto)
Paras kuvaus - Janusz Kamiński
Paras puvustus - Joanna Johnston
Paras leikkaus - Michael Kahn

Linkit:

Les Misérables

Ohjaus: Tom Hooper
Pääosissa: Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Helena Bonham Carter
(2012)

Jean Valjean (Hugh Jackman) pääsee ehdonalaiseen vapauteen pienestä rikoksesta saamastaan 19 vuoden vankilatuomiosta. Menneisyys tuomittuna vankina vaikeuttaa Valjeanin pääsyä ansionsyrjään kiinni ja hän päätyy vaihtamaan henkilöllisyyttään. Useita vuosia myöhemmin Valjean törmää hänet vapauttaneeseen Javertiin (Russell Crowe) joka on järkähtämätön uskossaan siihen ettei rikollinen voi koskaan muuttua. Valjean pakenee edelleen kunnes monta vuotta myöhemmin hänen tiensä kohtaa jälleen Javertin kanssa kuohuvassa Pariisissa.

Olen odotellut, että Les Misérables tulisi päivänäytöksiin jotta sen pääsisi edes vähän edullisemmin katsomaan ja tänään tuli tuo päivä. En ollut erityisen kiinnostunut elokuvasta, mutta kun on tämä päähänpinttymä että pitää kaikki pääkategorioiden Oscar-ehdokkuuksia saanet elokuvat nähdä niin ei voinut tehdä poikkeusta tämänkään kohdalla.

Jostain tuntemattomasta syystä Les Misérables -musikaali on tuntunut aina erityisen vastenmieliseltä vaikkei minulla ole mitään musikaaleja vastaan noin yleisesti enkä ole tätä musikaalia edes nähnyt. En ole myöskään lukenut Victor Hugon kirjaa Kurjat ja olen nyt  Les Miserablés elokuvan arvostelujen lukemista tietoisesti vältellyt että yli kaksi ja puolituntisessa elokuvassa olisi edes jotain kiinnostavaa kun tarina ei ole täysin tuttu.

En oikein päässyt ennakkoluuloistani elokuvan aikana. Huikean näyttävä elokuva kyllä oli, mutta mietin vain, että helppoahan se on jos rahaa on laittaa produktioon. Näyttelijät olivat hyviä ja minun korviini heidän laulutaitonsa oli aivan riittävä. Parempi se noin oli kuin niin, että joku ammattilaulaja olisi käynyt ääniraidalle laulamassa ja näyttelijä vain aukoisi suutaan niin kuin joskus takavuosina oli tapana menetellä. Musiikkikohtaukset oli toteutettu spektaakkelimaisen mahtipontisesti vaikka myös sitä toista puolta oli, mitäänsanomatonta vuorosanojen lauleskelua, vaikka tällehän ei elokuvantekijät paljon voi jos musikaali näin menee.

Se mikä minulle jäi vähän puuttumaan oli tunne. Että tarina olisi koskettanut. Että olisi jollain tapaa kiinnostanut mitä hahmoille tapahtuu. Meno oli jotenkin hajutonta ja mautonta. Sellaista että nyt yritetään tehdä oikein hieno ja koskettava elokuva, katsokaa kaikki! Elokuvan loppupuoli varsinkin oli oikein tuskaisen puuduttavaa kun omasta mielestäni tarinan kiinnostavin osa oli saatu päätökseen ja sitten vielä piti vielä istua penkissä katsomassa loput. Ihan loppuun oli onneksi saatu vielä rakennettua ehkä elokuvan hienoin kohtaus, joten siinä mielessä istuminen palkittiin.

Oscar-ehdokkudet:
Paras elokuva
Paras miespääosa - Hugh Jackman
Paras naissivuosa - Anne Hathaway (voitto)
Paras kappale - "Suddenly"
Paras äänitys - Andy Nelson, Mark Paterson ja Simon Hayes (voitto)
Paras lavastus - Eve Stewart ja Anna Lynch-Robinson
Paras maskeeraus ja hiukset - Lisa Westcott ja Julie Dartnell (voitto)
Paras puvustus - Paco Delgado

Linkit:

Zero Dark Thirty

Ohjaus: Kathryn Bigelow
Pääosissa: Jessica Chastain, Jason Clarke, Joel Edgerton, Jennifer Ehle, Mark Strong
(2012)

Syyskuun 11. päivän hyökkäysten jälkeen alkoi vuosikymmenen kestänyt ihmisjahti jossa Yhdysvallat yritti löytää Al Qaidan johtajan Osama bin Ladenin. Maya (Jessica Chastain) on yksi operaation osallistuvista CIA:n agenteista jonka pakkomielteinen sinnikkyys lopulta johtaa iskuryhmän Abbotabiin Pakistaniin taloon jossa Osama Bin Ladenin arvellaan piileskelevän.

Kathryn Bigelow jatkaa samalla linjalla kuin Oscarin hänelle tuottaneessa The Hurt Lockerissa. Ollaan Yhdysvaltojen sotatantereella pölyisissä ja meluisissa kaupungeissa, vankileireillä ja kliinisissä toimistoissa joissa asioiden kulusta päätetään. Elokuva on pitkä (2h 37min) ja alkaa melko verkkaisesti. Maya saapuu ensimmäiselle komennukselleen Pakistaniin jossa ollaan pian kuulustelemassa vankia käyttäen kaikkia mahdollisia keinoja. Kuulustelut seuraavat toisiaan ja silloin tällöin näytetään välähdyksiä terrori-iskuista joita tapahtui 2000-luvun varrella.

Elokuvan aikajana venyy vuodesta 2003 vuoteen 2011, mutta pitkästä pituudesta huolimatta en oikein saanut sellaista tunnetta että noinkin pitkälle ajalle jaksottunut. Maya säilyy samanoloisena ja näköisenä silloin kun häntä ylipäätään kuvissa näkyy. Kovinkaan pääosavetoinen tämä elokuva ei ole vaan kamera seuraa ajoittain pitkiäkin aikoja muita henkilöhahmoja ja tapahtumia. Ehkä tästäkin syystä Maya jäi kovin etäiseksi. Kuka hän on ja mistä tulee ja ennen kaikkea mikä motivoi hänet niin sinnikkäästi etsimään terroristeja keinoja kaihtamatta? Varmaan hahmon jättäminen historiattomaksi ja persoonattomaksi oli tietoinen valinta, mutta en tiedä pidinkö oikein siitä. Tietenkin myös kylmetti minut Mayalle että hahmo oli Hollywoodin tyyliin epäuskottavan hyvännäköinen ja kauniisti laitettu tilanteesta riippumatta.

Elokuvaa on kritisoitu sen kidutuskuvauksista ja jopa väitetty puoltavan kidutusta kuulustelumenetelmänä. Itse en tällaista elokuvassa nähnyt vaan kidutus näytettiin pikemmin vastenmielisessä valossa. Samaten rynnäkkö Bin Ladenin piilopaikkaan esitettiin mielestäni yllättävänkin kriittisesti. Erikoisjoukot koostuivat minun silmiin varsin rahvaanomaisista öykkäreistä eikä hyökkäyksen aikana tehtyjä tappoja ainakaan kovin ihannoiden esitetty. Ja näinhän se on, että oli kyseessä Bin Laden tai ei niin mikä ihme oikeuttaa hyökkäämään yöllä salaa vieraan maan siviilien kimppuun niin kuin tässäkin tehtiin, tavoitteena surmaaminen.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras naispääosa - Jessica Chastain
Paras alkuperäinen käsikirjoitus - Mark Boal
Parhaat äänitehosteet - Paul N. J. Ottoson (jaettu voitto)
Paras leikkaus - Dylan Tichenor ja William Goldenberg

Beasts of the Southern Wild

Ohjaus: Benh Zeitlin
Pääosissa: Quvenzhané Wallis, Dwight Henry
(2012)

Pieni Hushpuppy-tyttö (Quvenzhané Wallis) asuu isänsä (Dwight Henry) kanssa kaatopaikkatavarasta kasatuissa hökkeleissä Bathtub-nimisellä alueella jota tulviminen uhkaa. Seuranaan heillä on joukko eläimiä sekä muita laitapuolen kulkijoita parempiosaisten linnoittautuessa vallien taakse vettä pakoon. Luonnonkatastrofin lisäksi varjoja Hushpuppyn elämään tuo isän äkkipikaisuus, äidin puute sekä jäitten alta nousevat esihistorialliset jättiolennot.

Tässä oli todellista indie-elokuvan meininkiä, jos meininki-sanaa voi nyt käyttää rauhallisesti etenevästä elokuvasta voi käyttää. Benh Zeitlinin esikoisohjauksessa on "kadulta löydettyjä" amatöörinäyttelijöitä, on käsivarakamerakuvaa, on viipyileviä lähiotoksia, on tarina josta ei oikein ota selkoa, on karua elämänläheisyyttä ja epäselvyyttä. On myös outoa tenhoa joka pitää otteessaan.

Hushpuppy johdattaa katsojat Bathtub-alueen röttelömaailmaan lapsen silmin ja kertojan äänellä. Kuvausten aikaan 6-vuotias Quvenzhané Wallis otti myös nuorimpana "naisnäyttelijänä" Oscar-ehdokkuuden ja vaikka se nyt on hieman kyseenalaista kuinka paljon hänen työssään on näyttelemistä ja kuinka paljon luonnollista olemista, niin hyvin hän saa elokuvan kannettua. Zeitlin ei paljon selittele elokuvan alkuasetelmaa eikä sitä mistä sen maailmassa on kyse, se vain on ja me katsojina voimme rakentaa oman tarinamme sen ympärille mitä saamme nähdä.

On jotenkin tosi vaikea kirjoittaa tästä elokuvasta mitään. Se oli rosoisen kaunis ja kiinnostava, vaikka eihän siinä oikein tapahtunut mitään. Hushpuppyn suuhun kirjoitettua filosofiaa ja runoutta vuorottelee musiikin taustoittamat kuvat röttelöistä ja karusta maasta. Sen vetovoimaa ei osaa selittää, vaan se on itse koettava.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaaja - Benh Zeitlin
Paras naispääosa - Quvenzhané Wallis
Paras sovitettu käsikirjoitus - Lucy Alibar ja Benh Zeitlin

Rakkaus (Amour)

Ohjaus: Michael Haneke
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert
(2012)

Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat iäkäs pariskunta jotka asuvat kulttuuria huokuvassa kaupunkiasunnossa ja nauttivat musiikista. Mutta vanhuus ei tule yksin. Eräänä päivänä Anne sairastuu ja pariskunnan elämä muuttuu lopullisesti.

Eurooppalainen elokuva jättää minulle usein oudon ja hämmentyneen olon. Sellaisen että nyt muilla on hieno salaisuus jota minulle ei kerrota enkä pääse liittymään kerhoon vaikka haluaisin. En vaan yleensä tajua eurooppalaisen elokuvan päälle, niin kuin monet muut. Michael Haneken elokuvien kanssa minulle on käynyt usein niin, että elokuva on vaikuttanut ennakkokuvaukseltaan erittäin kiinnostavalta, mutta sen katsottuani olen lähinnä ihmetellyt että mitä minulta jäi nyt ymmärtämättä, miksen pitänyt tätä niin loistavana kuin ne todelliset elokuvan ystävät. Näin kävi viimeksi Valkoisen nauhan (Das Weiße Band) kanssa, joka oli todella pitkästyttävä eikä pitkästymistä palkittu millään.

Rakkaus on kuitenkin toista maata. Tämä oli vaikuttava elokuva. Elokuva kuvaa aihetta joka on monille  tuttu ikääntyvien läheisten kohdalta, millaista se on kun vanhuus ei olekaan vaan leppoisten eläkepäivien viettämistä rakkaiden kanssa vaan aivan jotain muuta. Haneke näyttää meille heti elokuvan aluksi loppuratkaisun jota seuraa kertomus siitä miten siihen on päädytty. Vaikka katsoja jo tietää mitä tapahtuu ja osaa arvata myös miten se tapahtuu, hidastempoinen kerronta pitää otteessaan. Paikallaan pysyvien kuvien ja arkirutiinien viipyilevä kuvaus antaa katsojalle aikaa pohtia näkemäänsä ja sitä miten itse tuntisi ja miten itse toimisi elokuvan henkilöiden tilanteessa. Oikeasti iäkkäät pääosanesittäjät - varsinkin Emmanuelle Riva sairaana Annena - tekevät upeat roolityöt joita ei voi kuin ihailla.

Omalta kohdaltani tämä elokuva kosketti myös siksi, että elokuvan miljöö sekä pääosan esittäjien olemus vastaa hyvin omien iäkkäiden läheisteni vastaavia. Eikä elokuvan asetelma muutenkaan niin kauaksi poikkea siitä mitä olen itse seurannut läheisen osassa tai ainakaan ei ole kovin vaikea olla sitä kuvittelematta. Voi olla että ilman tätä henkilökohtaista aspektia en varmaan tätäkään elokuvaa ymmärtäisi. Tiedä häntä, joka tapauksessa tämä oli koskettavimpia eurooppalaisia elokuvia joita olen viime vuosina nähnyt.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaaja
Paras naispääosa - Emmanuelle Riva
Paras alkuperäinen käsikirjoitus - Michael Haneke
Paras vieraskielinen elokuva (voitto)

Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook)

Ohjaus: David O. Russell
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Chris Tucker
(2012)

Patilla (Bradley Cooper) ei mene hyvin. Vaimon uskottomuuden paljastuminen räiskäytti piilevät mielenterveysongelmat pinnalle ja miehen psykiatriseen sairaalaan. Nyt Pat koittaa päästä uuden elämän alkuun vanhempiensa (Robert De Niro, Jacki Weaver) luona, mutta urakkaa vaikeuttaa se ettei Pat oikein pysty päästämään vaimostaan irti. Ystävänsä luona Pat tapaa Tiffanyn (Jennifer Lawrence) jota elämä on myös kohdellut kaltoin. Tiffany tempaa vastahakoisen Patin mukaan omaan projektiinsa arvattavalla lopputuloksella.

Haukotus. Oscar 2013 -projekti jatkui David O. Russellin komediallisella romanttisella draamalla, josta Jennifer Lawrence kävi pokkaamassa Oscarin naispääosasta ja noita muitakin ehdokkuuksia oli läjäpäin. Tiedän, että vika on minussa, mutta elokuva oli minusta niin pitkästyttävä että välillä lepuutin silmiäni kiinni ja kiusaus oli suuri alkaa näpelöimään kännykkää niin kuin näin muutamien muiden salissa häiritsevästi tekevän.

Kovin paljon ei komediaa tässä ollut ja romantiikankin kanssa oli vähän niin ja näin, koska en onnistunut näkemään sitä kemiaa pääosanesittäjien välillä mitä heillä ilmeisesti täytyi olla koska suorituksia on niin kehuttu. En vaan ymmärtänyt, enkä vieläkään ymmärrä, mitä Tiffanyn kaltainen nainen näkisi Patin kaltaisessa miehessä. Nojaa, onhan Bradley Cooperin ulkonäkö kai monista vetävä, joten siinä sen vetovoiman täytyi olla. Epäuskottavaa kuitenkin mielestäni.

Myöskään Robert De Niro ja Jacki Weaver eivät minua vakuuttaneet Patin vanhempina. Toki he luontevia olivat mutta Robert De Niro oli niin robertdeniromainen ja Jacki Weaverin esittämälle äidille oli annettu aika vähän tilaa. Pidin roolia näkymättömänä ja mietin, että varmaan vanhempien naisnäyttelijöiden pitää suostua mihin vaan, mutta Oscar-ehdokkuushan se oli tästäkin napsahtanut. Julia Stilesin urallakaan ei taida kovin kovaa mennä kun löytää itsensä kaukana pääroolien takana esittämässä muutamassa kohtauksessa Patin ystävän vaimoa.

Hollywoodin uusi suosikkityttö Jennifer Lawrence oli tämän elokuvan valopilkku, koska hänen lumovoimansa näyttää ulottuvan minuunkin. Tiffanyn kauneutta, vahvuutta, "cooliutta" ja samanaikaisesti kipeää herkkyyttä huokuva hahmo oli hieno suoritus. Tiffany oli hahmona hieno ja juuri siksi se edelleen jaksaa ihmetyttää mitä upea Tiffany näkisi sellaisessa vaimonsa perään itkevässä hahmossa kuin Pat?

Oscar-ehdokkuudet
Paras elokuva
Paras miespääosa - Bradley Cooper
Paras naispääosa - Jennifer Lawrence (voitto)
Paras miessivuosa - Robert De Niro
Paras naissivuosa - Jacki Weaver
Paras sovitettu käsikirjoitus - David O. Russell
Paras leikkaus - Jay Cassidy ja Crispin Struthers

Argo

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin, John Goodman
(2012)

Eletään 70-luvun viimeistä vuotta ja Ajatollah Khomeini on muuttanut Iranin islamilaiseksi valtioksi. Kiihkeä islamilainen liikehdintä johtaa Yhdysvaltojen suurlähetystön valtaamiseen jonka tuoksinnassa 6 amerikkalaista pääsee pakenemaan loppujen 52 työntekijän jäädessä panttivangiksi. Amerikkalaiset löytävät turvapaikan Kanadan lähetystössä, mutta elävät jatkuvassa pelossa siitä milloin islamistit huomaavat pakenemisen ja ottavat karkulaiset kiinni. CIA:n pelastusekspertti (Ben Affleck) kehittää mielipuolisen tuntuisen juonen jossa amerikkalaiset vietäisiin pois maasta kanadalaisen tieteisfilmin kuvausryhmän osana. Suunnitelman toteutuessa juostaan kilpaa kellon kanssa iranilaisia vastaan.

Ben Affleck onnistuu tavoittamaan lähes täydellisesti 70/80-luvun taitteen tunnelman kolmannessa pitkässä ohjaustyössään. Näin uskallan sanoa siitäkin huolimatta ettei omat muistikuvani kyseisestä ajanjaksosta ole ne kaikkein kirkkaimmat  Elokuvan värimaailma, näyttelijöiden ulkoinen olemus ja tapahtumien näyttämöt on kaikki niin uskottavasti rakennettu ettei fiktiota tahdo erottaa todesta jota on ripoteltu elokuvaan uutisvälähdysten muodossa.

Elokuvan vahvuus onkin sen ajankuvassa, koska muuten tarina on aika tavanomainen, vaikka siinä onkin jotain kiinnostavia elementtejä kuten tieteiselokuvan käyttö pelastussuunnitelman osana. Tämä kuitenkin jätetään melko vähäiselle huomiolle, itse asiassa niin vähäiselle, että tuntuu melko oudolta että  näin heppoisella valmistautumisella onnistuttiin iranilaisia hämäämään. Jo elokuvan aikana aloin miettimään mitä kaikkea poliittista liittyy siihen että elokuva tästä aiheesta on tehty juuri nyt kun Yhdysvaltojen ja Iranin suhteet ovat taas kireällä. Melko yksipuolisen ikävästi iranilaisia kuvataan ja mieleen tuli muutaman vuoden takainen elokuva 300, jossa persialaiset esitettiin täysin läpinäkymättömästi pahuuden ilmentyminä.

Affleck tekee itse pääroolin ja varsin hyvin tekeekin. Panttivangeiksi on otettu tuntemattomampien näyttelijöiden joukko josta ei kukaan oikein nouse esiin ja varmaan tarkoituksella näin. Alan Arkin tuo elokuvaan ripauksen Hollywoodia elokuvatuottajan roolissaan ja John Goodman on (taas kerran!) hieman humoristinen sivuhahmo hirviöisiin erikoistuneena tehostemiehenä.

Kyllähän tämän katsoi, mutta paras elokuva? No jaa, poliittista peliä, sanon minä.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva (voitto)
Paras miessivuosa - Alan Arkin
Paras sovitettu käsikirjoitus - Chris Terrio (voitto)
Paras musiikki - Alexandre Desplat
Parhaat äänitehosteet - Erik Aadahl ja Ethan Van der Ryn
Paras äänitys - John Reitz, Gregg Rudloff ja Jose Antonio Garcia
Paras leikkaus - William Goldberg (voitto)

Piin elämä (Life of Pi)

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Tabu
(2012)

Nuori Pii (Suraj Sharma) on Pondicherrysta kotoisin oleva intialaispoika matkalla uuteen elämään kun jotain odottamatonta tapahtuu ja Pii löytää itsensä pelastusveneestä Richard Parker -nimisen bengalintiikerin kanssa. Keski-ikäinen Pii (Irrfan Khan) kertoo tarinansa kirjailijalle (Rafe Spall) joka tulee tapaamaan häntä etsiessään aihetta uudelle kirjalleen. Tarina on uskomaton, lähes niin uskomaton, että voiko se olla totta? Ja onko sillä merkitystä?

Luin Piin elämän kirjana jokunen vuosi sitten kun olin saanut kirjasta useita suosituksia ja odotukset olivat jonkun moiset  Kirja ei vastannut saamaani ennakkokäsitystäni ollenkaan eikä se tällä kertaa ollut hyvä asia. Koska kirjan pääosassa olevan tarinan kertojana toimii Pii niin se uskaltaa spoilaamattakin sanoa, että tarinalla on onnellinen loppu, mutta siitä huolimatta se jätti minulle jostain syystä todella surullisen olon. Kenties siksi, että selviytymistarinan taustalla häilyy kaiken menetys.

En siis ajatellut katsoa Piin elämää elokuvana vaikka se onkin paljon kehuja saanut ja Ang Leen elokuvat ovat yleensä minua miellyttäneet. Päätökseni pyörtyi kuitenkin nyt kun ohjauksesta tuli Oscar ja näin elokuvan menevän edullisesti päivänäytöksessä 2D-versiona.

Visuaalisesti elokuva oli yhtä upea mitä ennakkotiedot kertoivat. Matka merellä oli kuvattu värikylläisesti ja taianomaisesti eikä CGI-tiikeriä olisi CGI-tiikeriksi uskonut ellei näin olisi tiennyt. Kaikille kissojen kanssa elämänsä jakaville tiikerin elekieli tuntuu varmasti aidolta ja uskottavalta. Pääosaan nuoreksi Piiksi valitulla Suraj Sharmalla ei ollut näyttelijäkokemusta ennen tätä elokuvaa mikä tuntuu yhtä lailla vaikealta uskoa - rohkea veto roolituksessa on tällä kertaa onnistunut. Elokuva vetää mukaansa eikä parituntinen tunnu ollenkaan pitkältä, vaikka tarina oli tuttu ja suuri osa tapahtumista sijoittuu pelastusveneeseen yhden ihmishahmon varaan.

Surumieliseksi tämä elokuva kuitenkin minut taas sai. Ei ollut kaukana ettei jopa muutama kyynel vierähtänyt koskettavia tapahtumia seuratessa. Olen silti tyytyväinen, että elokuvan näin vaikka eräät tuntuivatkin niin vääriltä että toivoin että jotenkin ihmeen kaupalla tässä elokuvassa kävisi toisin kuin kirjassa.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaus - Ang Lee (voitto)
Paras kappale - Mychael Danna ja Bombay Jayashri
Parhaat äänitehosteet - Eugene Gearty ja Philip Stockton
Paras äänitys - Ron Bartlett, D. M. Hemphill ja Drew Kunin
Paras lavastus - David Gropman ja Anna Pinnock
Paras kuvaus - Claudio Miranda (voitto)
Paras leikkaus - Tim Squyres
Parhaat erikoistehosteet - Bill Westenhofer, Guillaume Rocheron, Erik-Jan De Boer ja Donald R. Elliott (voitto)

Django Unchained

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson
(2012)

Saksalaissyntyinen palkkionmetsästäjä Dr. King Schultz (Christoph Waltz) hankkii Django-nimisen orjan (Jamie Foxx) avukseen pystyäkseen tunnistamaan rikolliset joista on luvattu palkkio. Miesten yhteistyö sujuu niin hyvin, että Djangosta tulee Schultzin oppipoika ja miehet työskentelevät yhdessä etsiessään rikollisia joiden löytämisestä saa palkkion "elävänä tai kuolleena". Django on joutunut aiemmin eroon vaimostaan (Kerry Washington) ja häntä jäljittäessään miesten tie vie suuren plantaasinomistajin (Leonardo DiCaprio) tiluksille johon sijoittuu eeppinen loppuhuipennus.

Minulla on ongelmallinen suhde Quentin Tarantinon elokuviin. En oikein pidä niistä, yrityksistä huolimatta. Olen nähnyt Tarantinon maineeseen tuoneet elokuvat Reservoir Dogs ja Pulp Fiction monta kertaa enkä edelleenkään oikein muista mitä niissä tapahtui ja mitä jo populäärikulttuurin osaksi tulleet henkilöhahmot esittivät. Parhaimmillaan Tarantino on mielestäni ollut silloin kun on ollut vaikuttamassa taustalla (True Romance, Natural Born Killers), mutta kun tämäkin elokuva on Oscar-ehdokkuuksia ei-niin-yllättäen saanut niin pitihän se nähdä.

Inglourious Basterds -elokuvan Hans Landa osui niin nappiin, että tähän elokuvaan hänet on tuotu sekä näyttelijänä (Christoph Waltz) että roolihahmona (Leonardo DiCaprion esittämä Calvin J. Candie). Waltzin Schultz ja DiCaprion Candie ovatkin elokuvan kantavat voimat jonka varjoon muut auttamatta jäävät. Ja silloin kuin hahmot ovat samassa kohtauksessa niin DiCaprio revittelee voittajaksi, vaikka hahmo onkin aikamoinen karikatyyri ja sen karikatyyrimäistä luonnetta on korostettu yliampuvalla maskeerauksella.

Tarantino on spagettiwesterninsä katsonut eikä malta olla heittämättä sekaan viittauksia sinne sun tänne kuten hänen tyyliinsä sopii. Elokuvan maailma on melkein realistinen, mutta vain melkein ja ne epärealistiset tosimaailmaan sopimattomat asiat (kuten plantaasit joissa maleksii kauniita orjia kuin puutarhakutsuilla) häiritsevät liikaa. Ehkä tämä onkin se piirre mikä Tarantinossa eniten häiritsee, jos vedetään kieli poskessa niin vedetään sitten kieli poskessa kunnolla eikä välillä olla draamassa ja välillä sitten ihan jossain muualla. No, maaginen realismi on inhokkigenreni myös kirjallisuudessa joten ei kovin yllättävää ettei se elokuvissakaan uppoa.

Pitkäksi aika ei elokuvassa kuitenkaan käynyt ja sitä sai mitä odottikin. Pisteet myös musiikista.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras miessivuosa - Christoph Waltz (voitto)
Paras alkuperäinen käsikirjoitus - Quentin Tarantino (voitto)
Parhaat äänitehosteet - Wylie Stateman
Paras kuvaus - Robert Richardson

Lento (Flight)

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Denzel Washington, Kelly Reilly, Bruce Greenwood, Don Cheadle, John Goodman
(2012)

Matkustajakone joutuu vaikeuksiin ja sen kapteeni Whip Whitaker (Denzel Washington) pelastaa koneen lähes varmalta tuholta nopeilla päätöksillä ja taidokkaalla toiminnalla. Kapteeni ylennetään julkisuudessa sankariksi, mutta onnettomuustutkintalautakunnan alkaessa tutkia tapahtumia ilmenee ettei kaikki ole siltä miltä se näyttää. Taloudellisten intressien ajamassa maailmassa kaikki kuitenkin voidaan yrittää painaa villaisella, jopa se että on matkustajakoneen ohjaimissa tukevassa humalassa ja kokaiinin piristämänä.

Luulin menneeni katsomaan elokuvaa lentokoneonnettomuudesta ja sen tutkimuksista jossa sankariviitan ylleen saanut kapteeni joutuu ajojahdin kohteeksi sekä siitä miten julkinen mielipide vaihtuu ylistyksestä noitavainoiksi. Olin väärässä. Tämä olikin AA-kerhon valistuselokuva. Niin riipaisevasti ja todentuntuisesti alkoholin viemää miestä kuitenkin kuvattiin että valistuksenomaisuuden pystyi antamaan anteeksi. Whip Whitakerin rimpuilu elämässä oikean ja väärän välillä ei voi jättää kylmäksi ainakaan mikäli on omassa elämässään joutunut alkoholismin kanssa kasvokkain. Mikäli ei, saattaa Whitakerin käytös tuntua järjettömältä ja jopa epäuskottavalta.

Robert Zemeckisin ohjaushistoriasta löytyy monia menestyselokuvia (Paluu tulevaisuuteen, Forrest Gump, Ensimmäinen yhteys) mutta näin synkkäsävyistä elokuvaa ei hän ole aiemmin tainnut tehdä. En yllättynyt kovinkaan paljon kun elokuvan jälkeen sain selville, että Zemeckis on itse toipuva alkoholisti, niin omakohtaiselta kerronta vaikutti. Onnistuneesta alkoholismin kuvauksesta huolimatta, täydellinen elokuva ei ollut kyseessä. John Goodmanin esittämä humoristinen huumekauppias tuntui kuin eri maailmasta tipahtaneelta ja suorastaan pilasi kohtauksia jossa esiintyi. Myös romanssi ex-narkomaanin (Kelly Reilly) kanssa tuntui turhalta ja päälle liimatulta.

Kaiken kaikkiaan tämä elokuva jäi kyllä mieleen pyörimään ja pyörii siellä varmaan vielä pitkään, joten  tavoitteeseensa se minun kohdallani taisi päästä.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras miespääosa - Denzel Washington
Paras alkuperäinen käsikirjoitus - John Gatins

Mestari (The Master)

Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Philip Seymour Hoffman, Amy Adams
(2012)

Toinen maailmansota loppuu ja sodassa ollut Freddie Quells (Joaquin Phoenix) jää tuuliajolle. Mieli järkkyy, omatekemät juomasekoitukset maistuvat eikä mies saa työpaikkojaan pidettyä. Eräällä kännireissulla Freddie harhautuu iloisen seurueen kansoittamaan laivaan. Seurue osoittautuu uskonlahkoksi jonka johtaja Mestari (Philip Seymor Hoffman) ottaa Freddien siipiensä suojaan ja miesten välille kehittyy erikoislaatuinen riippuvuussuhde.

Jos jotain niin kysymyksiä tämä elokuva ainakin herättää. Noin ensi alkuun olisi kiinnostavaa tietää mistä tämä elokuva oikeastaan kertoi? Ei Paul Thomas Anderson ole aiemmissa elokuvissakaan päästänyt katsojia aina helpolla mutta nyt aletaan olla davidlynchmäisissä sfääreissä hämäryyden suhteen. Mistä ihmeestä oli oikein "The Cause" lahkossa kyse? Mitä oli meneillään Mestarin perheessä? Mikä oli nykyistä, mikä mennyttä, mikä kuvitelmaa, mikä totta? Mitä kaikkea jätettiin näyttämättä? Mitä Mestari oikein haki Freddiestä? Oliko Mestaria oikeasti olemassa? Oliko Freddiä oikeasti olemassa? Oliko kaikki vain Freddien houruista unta?

Rehellisyyden nimissä osasin kyllä jo ennakkoon arvata ettei tämä elokuva ole ehkä minun juttuni, koska Andersonin muutkin elokuvat ovat vähän ohi menneet. Menin tämän katsomaankin oikeastaan vain siksi, että tapanani on ollut katsoa kaikki pääkategorioiden Oscar-ehdokkuuksia saaneet elokuvat. Ehdokkuuden on tänä vuonna saanut koko elokuvan päänäyttelijäkaarti ja kerrankin voi sanoa, että täysin ansiosta. Vaikka elokuva nyt muuten olikin varsin vaikeaselkoinen niin harvoin kiinnittää yhtä paljon huomiota loistavaan näyttelijätyöhön kuin Mestarissa. Joaquin Phoenixin näyttelijätyö on niin voimakas että lähes unohtaa miehen olevan Joaquin Phoenix ja Philip Seymor Hoffmankin on onnistunut pahimmat maneerinsa karistamaan. Amy Adams ei myöskään jää varjoon vaan onnistuu ottamaan sivuroolistaan kaikki irti.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras miespääosa - Joaquin Phoenix
Paras miessivuosa - Philip Seymour Hoffman
Paras naissivuosa - Amy Adams

Google: The Master 2012