The Place Beyond The Pines

Ohjaus: Derek Cianfrance
Pääosissa: Ryan Gosling, Bradley Cooper, Eva Mendes
(2012)

Luke (Ryan Gosling) on kiertelevä moottoripyörätaituri joka yrittää isäksi tultuaan löytää keinon elättää perhettään. Lakiuran rivipoliisin työn takia jättänyt Avery Cross (Bradley Cooper) on myös pienen pojan isä. Viisitoista vuotta myöhemmin Luken ja Averyn teini-ikäiset pojat kohtaavat ja on aika tarkastella miten isien tekemät valinnat ovat vaikuttaneet poikien elämään. 

Kun silmäilin ensi-iltaan tulevia elokuvia niin tämä kuulosti niin puisevalta että ajattelin ettei tuota nyt ainakaan tarvitse mennä katsomaan. Mieli muuttui kun törmäsin kerta toisensa jälkeen pelkkiä mainesanoja sisältäviin arvioihin ja monessa arviossa erityisesti kehotettiin menemään katsomaan mitä nyt ei kuitenkaan ihan jokaisen kehutunkaan elokuvan kohdalla tehdä.

Varsin vahva tunnelma elokuvaan oli saatu aikaiseksi. Elokuvan kertomukset itsessään eivät olleet nyt niin ihmeellisiä, mutta kaikki oli todella osattu ottaa irti niistä aineksista mitä oli. Näyttelijät tekivät melkoisen vakuuttavaa työtä, vähäeleistä, mutta silti paljon puhuvaa ja erittäin uskottavaa. Vielä näyttelijätyötä hienompaa oli mielestäni elokuvan kuvaus ja kuvakerronta. Tässä siihen näin maallikkokin oikein kiinnitti huomiota. Lähikameran käyttö toimi henkilökohtauksissa ja laajempi kuvakulma kun oltiin maisemassa tai liikkeessä. Näitä osattiin myös yhdistellä sopivassa suhteessa. Myös elokuvan musiikki oli vaikuttavaa.

Noin ylipäätään tässä elokuvassa oli hyvin vähän sellaista mihin huomio kiinnittyi negatiivisessa mielessä. Ei tämä mihinkään maailmanhistorian parhaimpien elokuvien joukkoon kuulu, mutta harvemmin näkee näin virheetöntä suoritusta, jota oli pelkästään nautinnollista seurata. Jos nyt jotain pitää mainita niin onhan tämä hyvä rikollinen, paha poliisi -asetelma hieman jo kulunut, mutta jos ja kun se oli näin hyvin toteutettu niin ei tuollakaan ollut niin merkitystä. Kuten jo tuli sanottua tässä ei minusta tarina ollut niin merkityksellinen kuin se miten se on kerrottu.

Linkit:

Ville Tietäväinen: Linnut ja meret

(2003)

Linnut ja meret sisältää kaksi toisiaan sivuavaa tarinaa, jotka sijoittuvat vuosien 1995-1996 Hongkongiin, aikaan ennen vallanvaihtoa. Toinen tarina kertoo hongkongilaisesta nuoresta parista, toinen vietnamilaisesta pakolaisperheestä, joiden kummankin elämä heijastaa yhteiskunnan epävarmaa tulevaisuutta. Tarinoille on yhteistä myös pyrkimys vapauteen ja oman elämän hallintaan, tahto vastustaa suurta ja mielivaltaista elämää. Murretut sävyt ja realistinen tyyli korostavat tarinoiden todenmukaisuutta. Kuvat kertovat läheisyyden kaipuusta maailman tiheimmin asutussa kaupungissa, toivosta koettelemusten keskellä.

Ville Tietäväisen sarjakuva-albumi Näkymättömät kädet on saanut paljon suitsutusta ja yrittipä kustantaja WSOY ilmoittaa sitä kirjallisuuden Finlandia-palkintoonkin ehdolle. Ei ollut siis suurikaan yllätys ettei albumia lähikirjaston hyllystä ihan näin ex tempore löytynyt joten otin sen sijasta tutustuttavaksi Tietäväisen aiemman albumin Linnut ja meret.

Hieno sarjakuvateos myös tämä oli. Tietäväisen piirrostyö on varsin vaikuttavaa. Kuvat eivät ole pelkästään teknisesti taidokkaita vaan myös niiden asettelu sekä kuvakulmien valinta hivelee silmää ja vaihtelee yllättävästi. Visuaalisesti miellytti myös se, että puhekuplat olivat puoliläpäiseviä eivätkä näin ollen peittäneet kuvaa täysin.

Albumin aihe vähän oudoksutti minua ja sai pohtimaan toisarvoisia seikkoja kuten mitä on sen takana, että suomalainen sarjakuvataiteilija tekee tarinan 90-luvun puolivälin Hong Kongista? Aiheessa ei itsessään ollut mitään vikaa, mutta se vain tuntui melko epätavalliselta valinnalta. Mitenkään huippukiinnostavaksi en tarinoita kokenut, mutta en myöskään mitenkään erityisen tylsäksi, sellaista keskitason peruskauraa. Piirrokset olivat selvästi se mikä nosti tämän albumin paljon keskitasoa ylemmäksi.

Useasti olen Tietäväisen yhteydessä nähnyt mainittavan, että hänen teoksensa nyt viimeistään todistavat sarjakuvan vakavasti otettavana ilmaisumuotona. Itse en ole ikinä edes osannut epäillä sitä, koska sarjakuvakokemukseni ovat jo lapsena olleet pääsääntöisesti aikuiseenkin makuun olevasta sarjakuvasta ja nimenomaan albumimuodossa. Esimerkiksi Kemin sarjakuvakilpailujen parhaita töitä sisältävät albumit ovat hyvinkin tuttuja varhaisemmilta vuosiltani. Suosittelen noita erilaisiin sarjakuvatyyleihin tutustumiseen mikäli sarjakuva ei ole niin kovin tuttua muuta kuin Aku Ankan muodossa.

Linkit

The Sessions

Ohjaus: Ben Lewin
Pääosissa: John Hawkes, Helen Hunt, William H. Macy
(2012)

Mark O'Brien (John Hawkes) on 38-vuotias runoilija jonka polio on vammauttanut jo lapsena niin että hän viettää elämäänsä suljettuna rautakeuhkoihin muutaman tunnin taukoja lukuun ottamatta. Rajoituksistaan huolimatta Mark pystyy tekemään myös journalistintöitä ja haastatellessaan ihmisiä vammaisten seksuaalisuudesta ja hän kuulee seksuaaliterapeutista joka ryhtyy myös fyysiseen kontaktiin asiakkaittensa kanssa. Syvästi uskonnollinen Mark aloittaa pappinsa (William H. Macy) kannustuksella terapiatapaamiset Cheryl Cohen-Greenen (Helen Hunt) kanssa.

Viimeistä vietiin niistä elokuvista joita olen katsonut tämänvuotisten Oscar-ehdokkuuksien takia. Nyt on nähty kaikki ehdokkaana olleet elokuvat pääkategorioissa joihin lasken parhaan elokuvan, ohjaajan, mies/naisnäyttelijöiden sekä käsikirjoittajien palkinnot. Eikä tämä The Sessions ollut ollenkaan hassumpi päätös sarjalle.

John Hawkes näyttää nykyään olevan kovin monessa elokuvassa enkä sitä ollenkaan pahalla katso. Tämä oli kuitenkin Helen Huntin elokuva. Aikoinaan kun Hunt oli enemmän pinnalla niin en oikein hänestä välittänyt, mutta tässä elokuvassa hän on todella valloittava. En ollenkaan ihmettele sitä että tällä roolilla on Oscar-ehdokkuuskin otettu.

Hyvän alun jälkeen elokuva alkaa vähän junnaamaan siinä vaiheessa kun päästään itse "sessioihin" Hunt pitää elokuvaa pinnalla. Alamäki alkaa minusta vasta sitten kun tapahtuu se mitä tällaisessa tarinassa tietää tapahtuvan ja lopussa tuntuu tulleen niin kiire, että todella töksähdellen elokuva päättyy. Loppu oli minusta ihan kuin eri elokuvasta eikä sitä ainakaan liiaksi pohjustettu.

Ihan sympaattinen pieni elokuva, joka oli selvästi varttuneempaan makuun tarkoitettu.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras naissivuosa - Helen Hunt

Linkit:

Katri Manninen: Bittitiikeri

(1998)

Elisan unelma oikikseen pääsystä romahtaa. Pettymystä seuraa hurja juhlinta ja armoton morkkis, kun Elisa herää vieraasta sängystä. Onneksi rakkaat ystävät Ulla, Sami ja Augusta ja opiskelupaikka Helsingin Mediaopistossa nostavat Elisan fiilikset taas plussalle. Opistossa Elisa löytää tietokoneiden ja Internetin ihmeellisen maailman. Elisasta tulee Bittitiikeri, chat-linjoilta ja postituslistoilta hän löytää kiehtovia tyyppejä. Kun kintereillä pyörii muitakin kundeja, aina niin hillityn Elisan tyyni pinta alkaa repeillä.

Katri Manninen on ollut tähän asti minulle tuttu vain nettipersoonana. Hänen kirjansa ovat olleet niin viihteellisen kuuloisia etten ole edes harkinnut niihin tutustumista ehkä tätä Bittitiikeriä lukuun ottamatta. Kirja muistui uudelleen mieleen kun näin sen Lukutoukan kirjablogissa.

Kirjan päähenkilössä Elisassa on varmasti aimo annos Mannisen alter egoa. Itsekin aikoinaan netin keskustelupalstoilla pyörineenä muistan olleeni ihmeissäni siitä miten avoimesti Kutri-nimimerkkiä käyttänyt Manninen kertoi oman elämästään. Hän oli jo tuolloin kirjoittanut kirjoja, joten yksityiskohtien paljastaminen intiimeistäkin asioista ei ollut sitä mitä olisi semijulkkikselta odottanut. Toinen asia mikä yllätti oli Mannisen järkevä ulosanti ja muistan monesti ihmetelleeni, että miksi niin fiksunoloinen ihminen kirjoittaa kirjoja jotka luokittelin melkoiseksi roskaksi niitä edes lukematta.

Aika köpönen teos tämä Bittitiikeri olikin. Pöhkö suorastaan. Elisa oli minusta varsin epämiellyttävä hahmo kaikessa lapsellisuudessaan eikä kuvaus nuorten elämästä tuntunut kovin uskottavalta. Meno kuulosti juuri sellaiselta mitä joku vähän syrjässä tapahtumien keskipisteestä oleva nuori luulee muiden nuorten elävän. Ehkä minäkin olen joskus saattanut olla tuollainen ja niin vaikealta kuin se tuntuu myöntää niin olisin voinut tästä kirjasta joskus nuoruusvuosina jopa tuon takia pitää.

Se mikä kirjassa oli mukavaa oli ajankuva niistä vuosista jolloin internet tuli osaksi ihmisten elämää. Tosin mietin vähän ettei netti voinut enää vuonna 1998 olla nuorille niin vieras kuin kirjan päähenkilöille oli, joten Manninen lienee ajatellut kirjan muutamaa vuotta aikaisempaa ajankohtaan. Nykynuorista varmaan tuo netin alkuaika chatteineen, kotikutoisine kotisivuineen ja keskustelulistoineen tuntuu ihan kummallisen antiikkiselta, mutta itsekin nuo ajat kokeneena myhäilin useaan kertaan nostalgiset muistot mielessäni.

Linkit

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Ruotsinkielinen alkuteos: Jag är din flickvän nu
(2006)

Nina Hemmingsson ei arkaile sanoa ääneen sitä, mitä yleensä kaunistellaan ja mistä kuuluu vaieta. Tämän hetken ehdottomasti kiinnostavimpiin ja räävittömimpiin lukeutuva sarjakuva irroittelee mustalla komiikalla, kertoo karuja totuuksia ihmiselämästä, seksistä, miehistä ja naisista sekä rikkoo stereotypioita urakalla. (Lesbosuhteita kahdeksankymmenen iässä? No totta ihmeessä!)

Tämä sarjakuva on vilahtanut yhdessä sun toisessa blogissa viime aikoina ja vaikutti sen verran kiinnostavalta että päätin tutustua varsinkin kun se lähikirjaston hyllystä helposti löytyi.

Ihan niin varauksettoman ihastunut ollut kuin esimerkiksi Booksy jonka blogissa tämän taisin viimeksi nähdä. Kuvauksen perusteella olisin odottanut jotain vielä ravistelevampaa. Suuri osa sarjakuvista meni myös täysin ohi, liian hämärää ja absurdia jotta niissä olisi ollut minulle tarttumapintaa. En ole koskaan ollut kovin innostunut yhden kuvan tarinoista (mikäs sarjakuva se sellainen on?) ja niitä oli tässä kasautuneena aika paljon albumin alkuun ja loppuun. Keskivaiheilta löytyi myös useamman ruudun tarinoita ja yksi pitkäkin tarina teinifanituksesta mikä myös kuului niihin muutamaan tarinaan, jotka itseäni miellyttivät. Suosikkini oli kuitenkin Värikkäitä naisia jossa käsiteltiin melko ilkeästi stereotyyppistä naisten naista.

Hemmingsonin piirrostyyli on rujoudessaan minusta aika tyypillinen edustamansa sukupolven (Hemmigson on syntynyt 1971) naissarjakuvataiteilijoille. En voi sanoa olevani kyseisen piirrostyylin suuri ihailija, mutta on siinä oma viehätyksensä ja kuvat olivat vaihtelevina tekniikoineen taidokkaasti tehtyjä. Erityisesti puuväreillä tehdyt kuvat miellyttivät minun silmääni. Kuvissa usein esiintyvä tyhjäsilmäinen naishahmo toi mieleeni Texasin moottorisahamurhien Leatherfacen ulkoiselta olemukseltaan. Epämiellyttävän mielleyhtymän luomisessa on tekijä siis onnistunut hyvin.

Linkit

Maarit Verronen: Karsintavaihe

(2008)

Kun Lumi kuulee, ettei hän kuolekaan perinnölliseen sairauteen kuten on koko aikuisikänsä luullut, hänen on alettava suunnitella tulevaisuuttaan. Säästöt riittävät mukavasti tuleviin hoitoihin, ja hän voi jatkaa työtä vuokratyöfirmassa. Sillä työtä on tehtävä, kaikki riippuu siitä kuinka hyvin hoitaa työvuoronsa, jotka lähetetään kämmentietokoneelle. Lumi tekee pääasiassa purkutöitä, sillä purkamista riittää aina, kun kaikki rakennetaan uusiksi. Työt on jaoteltu eri kirjainkoodein ja niiden mukaan jaetaan asuinpaikat. Lumi on sinnitellyt vielä yli-ikäisenäkin mukavassa soluasuntolassa, joka on tarkoitettu C- ja D-tason työntekijöille. Määräykset ovat kuitenkin tiukentumassa; asuntoloihin alkaa tulvehtia etelästä yhä halvempia työntekijöitä, joita mahtuu yhden hengen huoneeseen useita. Monet ajautuvat rahapulassaan epäilyttäviin ammatteihin, kuten vuokrakohduiksi tai prostituoiduiksi.

Siis miksi, miksi en ole lukenut Maarit Verrosen kirjoja pitkiin - todella pitkiin - aikoihin? Tämä oli kysymys joka pyöri mielessäni useampaan otteeseen lukiessani Karsintavaihetta. Saatetaan itse asiassa mennä jopa viime vuosituhannen puolelle jos haetaan edellistä kertaa jolloin olen Verrosen kirjaan tarttunut. Pidin kyllä silloinkin Verrosesta, mutta en hurmaantunut ehkä ihan samalla tavalla kuin nyt. Jos jotain positiivista haetaan tästä tauosta niin nyt on ainakin vielä paljon Verrosta jäljellä luettavaksi.

Karsintavaihe on onnistunut dystopiakuvaus. Onnistunut siinä mielessä, että kuvattu tulevaisuus on kuviteltava todellisuus eikä sisällä mitään liian kummallista tai liian äärimmäistä. Se on myös hyvä ettei kirjassa ilmaista mitään tiettyä vuosilukua vaan se sijoittuu epämääräiseen tulevaisuuteen. Tämäkin omiaan tekemään kirjan uskottavammaksi.

Pidin tosi paljon kirjan päähenkilöstä Lumista ja hänen tapansa tarkkailla maailmaa pienen ihmisen näkökulmasta, mitään kovasti kauhistelematta, toteavaan tyyliin "näin se vain on" ja koittaa vallitsevissa olosuhteissa rakentaa itselleen sopiva elämä. Koska en kirjan lievetekstin kuvausta lukenut etukäteen niin huomasin jossain sivun 60 hujakoilla etten oikein tiennyt onko päähenkilö nainen vai mies. Toki oletin hänet naiseksi, mutta missään sitä ei mielestäni ollut siihen mennessä selkeästi sanottu. Tästäkin piirteestä pidin, vaikka sitten romanssin muodossa hänen sukupuolensa oletetuksi paljastuikin. Lumi oli ehkä tavanomaista vanhempi tällaisen kirjan päähenkilöksi, jo nelikymppinen, ja eli vähän hänen ikäiselleen totuttujen normien ulkopuolella, joka myös miellytti.

Tämä oli sellainen kirja jonka maailmasta olisin lukenut mielellään lisääkin. Myös toisten henkilöiden näkökulmasta joiden tarinasta sai nyt vain pienen aavistuksen Lumin näkemän kautta. Ilahduinkin kun huomasin, että Verronen on jatkanut samassa maailmassa kirjassaan Kirkkaan selkeää, joka menee nyt lukulistani kärkipäähän.

Linkit

Lincoln

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, David Strathairn, Josep Gordon-Lewitt, James Spader, Hal Holbrook, Tommy Lee Jones
(2012)

On vuosi 1865. Sota pohjoisvaltioiden ja etelävaltioiden välillä jatkuu jo neljättä vuotta. Abraham Lincoln (Daniel Day-Lewis) on toista kautta presidenttinä. Sodan loppumisen merkit on jo ilmassa, mutta Lincolnille ei riitä konfederaation antautuminen, hän haluaa lopettaa orjuuden. Tähän vaaditaan edustushuoneen hyväksyntä perustuslain 13. lisäykselle eikä kaikki edes Lincolnin omassa puolueessa ole valmiita kannattamaan aloitetta ilman poliittista kädenvääntöä ja kulisseissa tapahtuvaa lobbausta.

Tämäntyyppiset elokuvat poliittisista aiheista eivät yleensä ole minun heiniäni vaikka historia onkin kiinnostavaa. Koitin jokunen vuosi sitten katsoa paljon kehuttua minisarjaa John Adamsista eikä siitä mitään tullut kun kiinnostus loppui kesken. Siinä mielessä yllättävän joutuisasti sujui kaksi ja puolituntinen Lincoln elokuvaa katsoessa.

En tietenkään tiedä millainen Abraham Lincoln oikeasti oli mutta Spielbergin ja Day-Lewisin Lincoln oli hieman erikoinen hiippari joka milloin missäkin alkoi tarinoimaan näennäisesti asiaan liittymättömiä hupaisia juttuja. Day-Lewis tuntui kulkevan hienoinen hymy huulillaan läpi elokuvan, oli sitten tilanne minkälainen tahansa. Tästä huolimatta Lincoln nautti arvostusta ja osasi saada muut puolelleen.

Elokuvassa kuvattiin orjuuden poistamiseen tähtäävän lakialoitteen edistymisen lisäksi Lincolnin kotielämää. En tiedä ymmärsinkö ihan roolivalintoja Lincolnin lähipiiriin. Oli vaikea pitää Sally Fieldiä uskottavana pikkupojan äitinä kun tietää että hän on noin 20 vuotta liian vanha siihen ja Joseph Gordon-Lewittia Lincolnin vanhempana poikana en tajunnut ollenkaan. Pidän Gordon-Lewittista, mutta tässä hän oli täysin turha eikä koko pojan ottaminen mukaan elokuvaan tuonut oikein mitään lisäarvoa.

Parhaimmillaan elokuva oli kuvatessa lobbaajien toimintaa sekä reipasta sanailua edustajanhuoneessa. Siellä ei tosiaankaan oltu muodollisia ja jäykkiä. Kaiken kaikkiaan perusvarmaa Steven Spielbergiä jota vielä maustoi perusvarma John Williamsin musiikki.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaus - Steven Spielberg
Paras miespääosa - Daniel Day-Lewis (voitto)
Paras miessivuosa - Tommy Lee Jones
Paras naissivuosa - Sally Field
Paras musiikki - John Williams
Paras äänitys - Andy Nelson, Gary Rydstrom ja Ronald Judkins
Paras lavastus - Rick Carter ja Jim Erickson (voitto)
Paras kuvaus - Janusz Kamiński
Paras puvustus - Joanna Johnston
Paras leikkaus - Michael Kahn

Linkit: