Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook)

Ohjaus: David O. Russell
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Chris Tucker
(2012)

Patilla (Bradley Cooper) ei mene hyvin. Vaimon uskottomuuden paljastuminen räiskäytti piilevät mielenterveysongelmat pinnalle ja miehen psykiatriseen sairaalaan. Nyt Pat koittaa päästä uuden elämän alkuun vanhempiensa (Robert De Niro, Jacki Weaver) luona, mutta urakkaa vaikeuttaa se ettei Pat oikein pysty päästämään vaimostaan irti. Ystävänsä luona Pat tapaa Tiffanyn (Jennifer Lawrence) jota elämä on myös kohdellut kaltoin. Tiffany tempaa vastahakoisen Patin mukaan omaan projektiinsa arvattavalla lopputuloksella.

Haukotus. Oscar 2013 -projekti jatkui David O. Russellin komediallisella romanttisella draamalla, josta Jennifer Lawrence kävi pokkaamassa Oscarin naispääosasta ja noita muitakin ehdokkuuksia oli läjäpäin. Tiedän, että vika on minussa, mutta elokuva oli minusta niin pitkästyttävä että välillä lepuutin silmiäni kiinni ja kiusaus oli suuri alkaa näpelöimään kännykkää niin kuin näin muutamien muiden salissa häiritsevästi tekevän.

Kovin paljon ei komediaa tässä ollut ja romantiikankin kanssa oli vähän niin ja näin, koska en onnistunut näkemään sitä kemiaa pääosanesittäjien välillä mitä heillä ilmeisesti täytyi olla koska suorituksia on niin kehuttu. En vaan ymmärtänyt, enkä vieläkään ymmärrä, mitä Tiffanyn kaltainen nainen näkisi Patin kaltaisessa miehessä. Nojaa, onhan Bradley Cooperin ulkonäkö kai monista vetävä, joten siinä sen vetovoiman täytyi olla. Epäuskottavaa kuitenkin mielestäni.

Myöskään Robert De Niro ja Jacki Weaver eivät minua vakuuttaneet Patin vanhempina. Toki he luontevia olivat mutta Robert De Niro oli niin robertdeniromainen ja Jacki Weaverin esittämälle äidille oli annettu aika vähän tilaa. Pidin roolia näkymättömänä ja mietin, että varmaan vanhempien naisnäyttelijöiden pitää suostua mihin vaan, mutta Oscar-ehdokkuushan se oli tästäkin napsahtanut. Julia Stilesin urallakaan ei taida kovin kovaa mennä kun löytää itsensä kaukana pääroolien takana esittämässä muutamassa kohtauksessa Patin ystävän vaimoa.

Hollywoodin uusi suosikkityttö Jennifer Lawrence oli tämän elokuvan valopilkku, koska hänen lumovoimansa näyttää ulottuvan minuunkin. Tiffanyn kauneutta, vahvuutta, "cooliutta" ja samanaikaisesti kipeää herkkyyttä huokuva hahmo oli hieno suoritus. Tiffany oli hahmona hieno ja juuri siksi se edelleen jaksaa ihmetyttää mitä upea Tiffany näkisi sellaisessa vaimonsa perään itkevässä hahmossa kuin Pat?

Oscar-ehdokkuudet
Paras elokuva
Paras miespääosa - Bradley Cooper
Paras naispääosa - Jennifer Lawrence (voitto)
Paras miessivuosa - Robert De Niro
Paras naissivuosa - Jacki Weaver
Paras sovitettu käsikirjoitus - David O. Russell
Paras leikkaus - Jay Cassidy ja Crispin Struthers

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä

Ranskankielinen alkuteos: La Vie d'un homme inconnu
(2009)

Pariisissa asuva Kirjailija Ivan Šutov tekee merkityksellisen päätöksen, joka vie hänet takaisin entiseen kotimaahansa. Šutovia kutsuu Pietariin kolmenkymmenen vuoden takainen rakkaus. Paljon on muuttunut: tämä Venäjä on eri maa kuin se, jonka kirjailija on jättänyt taakseen. Matkalla Šutoville aukeaa kuitenkin ikkuna toiseen maailmaan. Vanhaa miestä, Volskia, on kuviteltu mykäksi, mutta kun hän viimein puhuu, sanat kertovat sykähdyttävän tarinan. Se on enemmän kuin kertomus rakastavaisista ja ihmiselämästä; siihen kietoutuu koko yhteiskunnan unohdettu menneisyys. Tuntemattoman miehen elämä liittää vanhan miehen ja kadonneen kotimaan historiat toistensa lomaan ja yhdistää nykyisen ja menneen Venäjän. Tuloksena on romaani, josta on vaikea olla liikuttumatta.

Viimeinen lause takakannen kuvauksessa piti paikkansa. Kyllä tämä jonkin liikutti, mutta muuten minulla oli hankaluuksia saada otetta kirjasta. Myös tuon liikutuksen kanssa oli tunne, että minun pitäisi nyt olla vielä enemmän liikuttunut ja tuntea enemmän kirjan tarinassa - yhdestä niistä - joka oli karuudessaan ja kärsimyksessään omassa luokassaan.

Pidin kirjan rakennetta hieman erikoisena. Ehkä siksi etten ollut (taaskaan) takakannen kuvaustekstiä lukenut ja olin jo ehtinyt unohtaa miksi aikoinaan olin tämän lukulistalleni lisännyt, toisin sanoen en tiennyt mistä kirja tulisi kertomaan. Kirjaa alkaa kuin kertomuksena keski-ikäisestä, elämäänsä ehkä hieman pettyneestä Ivan Šutovista joka huomaa ettei hänen kotimaatansa enää ole kun neuvosto-Venäjä on korvautunut länsimaistakin vielä länsimaisempana nyky-Venäjänä. Mutta sitten tarina kääntyykin ja lukija heitetään toisen maailmansodan aikaan kokemaan Leningradin piiritystä ja sen kurjuutta. Ja kun tämää jatkuu aina vain niin tarinan kiinnostavuudesta huolimatta huomasin miettiväni moneen kertaan, entäs Šutov? Milloin pääsemme kuulemaan mitä Šutoville tapahtuu?

Tämä oli ensimmäinen lukemani kirja Makinelta ja vastasi aikalailla tyyliltään sitä mitä odotin ranskalais-venäläiseltä kaunokirjailijalta. Noh, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että taisin odottaa jotain paljon kuivakampaa ja epämielenkiintoisempaa, tekstiä jossa unohdutaan maalailemaan ja runoilemaan ilman, että tarinassa tapahtuu paljoakaan sillä tavalla kuin itse tapahtumisen ymmärrän. Tarina kulki kuitenkin sujuvasti vaikka kieli olikin minulle hieman liian kulturellia niin kirjan kuitenkin luki mielikseen. Asia olisi saattanut eri mikäli kirja olisi ollut pidempi ja ei olisi ollut tunnetta, että sen loppuun olisi mahdollista päästä.

Minulla on hyllyssä myös Ranskalainen testamentti, joten pääsen vielä toistamiseen karaisemaan itseäni Makinen kirjalla. Sitä ennen kuitenkin täytyy lukea muutama kirja joka sopii paremmin omiin lukutottumuksiin.

Argo

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin, John Goodman
(2012)

Eletään 70-luvun viimeistä vuotta ja Ajatollah Khomeini on muuttanut Iranin islamilaiseksi valtioksi. Kiihkeä islamilainen liikehdintä johtaa Yhdysvaltojen suurlähetystön valtaamiseen jonka tuoksinnassa 6 amerikkalaista pääsee pakenemaan loppujen 52 työntekijän jäädessä panttivangiksi. Amerikkalaiset löytävät turvapaikan Kanadan lähetystössä, mutta elävät jatkuvassa pelossa siitä milloin islamistit huomaavat pakenemisen ja ottavat karkulaiset kiinni. CIA:n pelastusekspertti (Ben Affleck) kehittää mielipuolisen tuntuisen juonen jossa amerikkalaiset vietäisiin pois maasta kanadalaisen tieteisfilmin kuvausryhmän osana. Suunnitelman toteutuessa juostaan kilpaa kellon kanssa iranilaisia vastaan.

Ben Affleck onnistuu tavoittamaan lähes täydellisesti 70/80-luvun taitteen tunnelman kolmannessa pitkässä ohjaustyössään. Näin uskallan sanoa siitäkin huolimatta ettei omat muistikuvani kyseisestä ajanjaksosta ole ne kaikkein kirkkaimmat  Elokuvan värimaailma, näyttelijöiden ulkoinen olemus ja tapahtumien näyttämöt on kaikki niin uskottavasti rakennettu ettei fiktiota tahdo erottaa todesta jota on ripoteltu elokuvaan uutisvälähdysten muodossa.

Elokuvan vahvuus onkin sen ajankuvassa, koska muuten tarina on aika tavanomainen, vaikka siinä onkin jotain kiinnostavia elementtejä kuten tieteiselokuvan käyttö pelastussuunnitelman osana. Tämä kuitenkin jätetään melko vähäiselle huomiolle, itse asiassa niin vähäiselle, että tuntuu melko oudolta että  näin heppoisella valmistautumisella onnistuttiin iranilaisia hämäämään. Jo elokuvan aikana aloin miettimään mitä kaikkea poliittista liittyy siihen että elokuva tästä aiheesta on tehty juuri nyt kun Yhdysvaltojen ja Iranin suhteet ovat taas kireällä. Melko yksipuolisen ikävästi iranilaisia kuvataan ja mieleen tuli muutaman vuoden takainen elokuva 300, jossa persialaiset esitettiin täysin läpinäkymättömästi pahuuden ilmentyminä.

Affleck tekee itse pääroolin ja varsin hyvin tekeekin. Panttivangeiksi on otettu tuntemattomampien näyttelijöiden joukko josta ei kukaan oikein nouse esiin ja varmaan tarkoituksella näin. Alan Arkin tuo elokuvaan ripauksen Hollywoodia elokuvatuottajan roolissaan ja John Goodman on (taas kerran!) hieman humoristinen sivuhahmo hirviöisiin erikoistuneena tehostemiehenä.

Kyllähän tämän katsoi, mutta paras elokuva? No jaa, poliittista peliä, sanon minä.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva (voitto)
Paras miessivuosa - Alan Arkin
Paras sovitettu käsikirjoitus - Chris Terrio (voitto)
Paras musiikki - Alexandre Desplat
Parhaat äänitehosteet - Erik Aadahl ja Ethan Van der Ryn
Paras äänitys - John Reitz, Gregg Rudloff ja Jose Antonio Garcia
Paras leikkaus - William Goldberg (voitto)

Margaret Atwood: Ryövärimorsian

Englanninkielinen alkuperäisteos: The Robber Bride
(1993)

Ryövärimorsian on sotapolulla. Onko miehesi lukkojen takana? Tunnetko sinä jo Zenian? Hän on se kaunis ja katala ystävätär, joka ryövää sinulta poikaystävän tai aviomiehen juuri kun osaat sitä vähiten odottaa. Miehen ohella Zenia vie naiselta itsetunnon. Sen oppii varakas Roz, luonnon parantaviin voimiin uskova Charis, yliopistossa opettava Tony. Kantapään kautta, kukin vuorollaan. Ryövärimorsian on riemukas romaani, mutta kertoo täyttä asiaa. Se näyttää kuinka huiputtaja toimii, kuinka helposti meistä itse kustakin tulee uhri, kuinka hyväuskoinen ihminen luonnostaan on ja mitä haavoittumisesta seuraa. Mutta pahakin saa palkkansa. Uskokaa tai älkää!

En tiedä olenko aiemmin nähnyt kirjaa, jonka kannet johtaisivat harhaan yhtä paljon kuin tämän. Etukannen kuva lupailee kepeätä viihdeluettavaa nuorista naisista, kun kirjan päähenkilöinä on kuitenkin keski-ikäisiä naisia joiden tapaamiset eivät suinkaan suju naurun merkeissä vaan ovat ikävien elämänkohtalojen sävyttämiä. Eikä Atwoodin aiempia teoksia lukeneena "riemukas" ole ehkä se ensimmäinen sana jota käyttäisin hänen kertomuksistaan eikä se myöskään tämän kirjan kohdalla kovin kuvaava määre ole.

Tuskastuttavan hitaasti tämä kirja kuitenkin lähti käyntiin ja ehdin jo miettiä, että tuliko nyt vastaan ensimmäinen Atwoodin kirja, joka ei miellytä. Ensimmäiseen pariin sataan sivuun ei tunnu tapahtuvan oikein mitään muuta kuin vihjailuja Zenian aiheuttamista ongelmista kun lukijalle esitellään samalla kirjan kolme kertojaa - Tony, Charis ja Roz. Hitaan alun jälkeen kirjan päästessä vauhtiin se kuitenkin tempaa mukaansa ja sivut tulee ahmittua kiinnostuksesta tietää enemmän ja saada selville kuinka kaikki ratkeaa. Tony, Charis ja Roz saavat kukin vuorollaan kertoa omista taustoistaan, siitä kuinka kohtasivat Zenian ja siitä miten heidän elämänsä Zenian vaikutuspiirissä kehittyi. Myös Zenian tarina kiinnostaisi, mutta sitä Atwood ei meille tarjoa vaan jättää hänet yhtä arvoitukselliseksi kuin kirjan päähenkilöille.

Kirjan luettuani jäin miettimään myös sitä, että kenties kirjan kannen suunnittelija ei ollutkaan aivan yhtä pihalla siitä mitä kirja sisältää kuin olin alunperin luullut, vaan ehkä kannessa kerrataankin kirjan teemaa siitä miten helppoa on tulla huijatuksi. Niin tai näin, itsestäni se on ainoastaan positiivista ettei kirja ollut miltä se ulkonäön perusteella vaikutti.

Piin elämä (Life of Pi)

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Tabu
(2012)

Nuori Pii (Suraj Sharma) on Pondicherrysta kotoisin oleva intialaispoika matkalla uuteen elämään kun jotain odottamatonta tapahtuu ja Pii löytää itsensä pelastusveneestä Richard Parker -nimisen bengalintiikerin kanssa. Keski-ikäinen Pii (Irrfan Khan) kertoo tarinansa kirjailijalle (Rafe Spall) joka tulee tapaamaan häntä etsiessään aihetta uudelle kirjalleen. Tarina on uskomaton, lähes niin uskomaton, että voiko se olla totta? Ja onko sillä merkitystä?

Luin Piin elämän kirjana jokunen vuosi sitten kun olin saanut kirjasta useita suosituksia ja odotukset olivat jonkun moiset  Kirja ei vastannut saamaani ennakkokäsitystäni ollenkaan eikä se tällä kertaa ollut hyvä asia. Koska kirjan pääosassa olevan tarinan kertojana toimii Pii niin se uskaltaa spoilaamattakin sanoa, että tarinalla on onnellinen loppu, mutta siitä huolimatta se jätti minulle jostain syystä todella surullisen olon. Kenties siksi, että selviytymistarinan taustalla häilyy kaiken menetys.

En siis ajatellut katsoa Piin elämää elokuvana vaikka se onkin paljon kehuja saanut ja Ang Leen elokuvat ovat yleensä minua miellyttäneet. Päätökseni pyörtyi kuitenkin nyt kun ohjauksesta tuli Oscar ja näin elokuvan menevän edullisesti päivänäytöksessä 2D-versiona.

Visuaalisesti elokuva oli yhtä upea mitä ennakkotiedot kertoivat. Matka merellä oli kuvattu värikylläisesti ja taianomaisesti eikä CGI-tiikeriä olisi CGI-tiikeriksi uskonut ellei näin olisi tiennyt. Kaikille kissojen kanssa elämänsä jakaville tiikerin elekieli tuntuu varmasti aidolta ja uskottavalta. Pääosaan nuoreksi Piiksi valitulla Suraj Sharmalla ei ollut näyttelijäkokemusta ennen tätä elokuvaa mikä tuntuu yhtä lailla vaikealta uskoa - rohkea veto roolituksessa on tällä kertaa onnistunut. Elokuva vetää mukaansa eikä parituntinen tunnu ollenkaan pitkältä, vaikka tarina oli tuttu ja suuri osa tapahtumista sijoittuu pelastusveneeseen yhden ihmishahmon varaan.

Surumieliseksi tämä elokuva kuitenkin minut taas sai. Ei ollut kaukana ettei jopa muutama kyynel vierähtänyt koskettavia tapahtumia seuratessa. Olen silti tyytyväinen, että elokuvan näin vaikka eräät tuntuivatkin niin vääriltä että toivoin että jotenkin ihmeen kaupalla tässä elokuvassa kävisi toisin kuin kirjassa.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaus - Ang Lee (voitto)
Paras kappale - Mychael Danna ja Bombay Jayashri
Parhaat äänitehosteet - Eugene Gearty ja Philip Stockton
Paras äänitys - Ron Bartlett, D. M. Hemphill ja Drew Kunin
Paras lavastus - David Gropman ja Anna Pinnock
Paras kuvaus - Claudio Miranda (voitto)
Paras leikkaus - Tim Squyres
Parhaat erikoistehosteet - Bill Westenhofer, Guillaume Rocheron, Erik-Jan De Boer ja Donald R. Elliott (voitto)

Django Unchained

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson
(2012)

Saksalaissyntyinen palkkionmetsästäjä Dr. King Schultz (Christoph Waltz) hankkii Django-nimisen orjan (Jamie Foxx) avukseen pystyäkseen tunnistamaan rikolliset joista on luvattu palkkio. Miesten yhteistyö sujuu niin hyvin, että Djangosta tulee Schultzin oppipoika ja miehet työskentelevät yhdessä etsiessään rikollisia joiden löytämisestä saa palkkion "elävänä tai kuolleena". Django on joutunut aiemmin eroon vaimostaan (Kerry Washington) ja häntä jäljittäessään miesten tie vie suuren plantaasinomistajin (Leonardo DiCaprio) tiluksille johon sijoittuu eeppinen loppuhuipennus.

Minulla on ongelmallinen suhde Quentin Tarantinon elokuviin. En oikein pidä niistä, yrityksistä huolimatta. Olen nähnyt Tarantinon maineeseen tuoneet elokuvat Reservoir Dogs ja Pulp Fiction monta kertaa enkä edelleenkään oikein muista mitä niissä tapahtui ja mitä jo populäärikulttuurin osaksi tulleet henkilöhahmot esittivät. Parhaimmillaan Tarantino on mielestäni ollut silloin kun on ollut vaikuttamassa taustalla (True Romance, Natural Born Killers), mutta kun tämäkin elokuva on Oscar-ehdokkuuksia ei-niin-yllättäen saanut niin pitihän se nähdä.

Inglourious Basterds -elokuvan Hans Landa osui niin nappiin, että tähän elokuvaan hänet on tuotu sekä näyttelijänä (Christoph Waltz) että roolihahmona (Leonardo DiCaprion esittämä Calvin J. Candie). Waltzin Schultz ja DiCaprion Candie ovatkin elokuvan kantavat voimat jonka varjoon muut auttamatta jäävät. Ja silloin kuin hahmot ovat samassa kohtauksessa niin DiCaprio revittelee voittajaksi, vaikka hahmo onkin aikamoinen karikatyyri ja sen karikatyyrimäistä luonnetta on korostettu yliampuvalla maskeerauksella.

Tarantino on spagettiwesterninsä katsonut eikä malta olla heittämättä sekaan viittauksia sinne sun tänne kuten hänen tyyliinsä sopii. Elokuvan maailma on melkein realistinen, mutta vain melkein ja ne epärealistiset tosimaailmaan sopimattomat asiat (kuten plantaasit joissa maleksii kauniita orjia kuin puutarhakutsuilla) häiritsevät liikaa. Ehkä tämä onkin se piirre mikä Tarantinossa eniten häiritsee, jos vedetään kieli poskessa niin vedetään sitten kieli poskessa kunnolla eikä välillä olla draamassa ja välillä sitten ihan jossain muualla. No, maaginen realismi on inhokkigenreni myös kirjallisuudessa joten ei kovin yllättävää ettei se elokuvissakaan uppoa.

Pitkäksi aika ei elokuvassa kuitenkaan käynyt ja sitä sai mitä odottikin. Pisteet myös musiikista.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras miessivuosa - Christoph Waltz (voitto)
Paras alkuperäinen käsikirjoitus - Quentin Tarantino (voitto)
Parhaat äänitehosteet - Wylie Stateman
Paras kuvaus - Robert Richardson

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat

(1975)

Isä on terve ja Kalle vankka tienestimies, ja niin on hätä hävinnyt Kallioniemen ruokapöydästä. Ongelmia riittää silti, sillä asiat joita isä eniten inhoaa maailmassa ovat lorukirjojen lukeminen ja joutavuuksien raapusteleminen. Tämän ristiriidan ja toisaalta isän nuukuuden takia yhteenottoja ei voi välttää. Onneksi äidin kanssa on yhteisymmärrys. Sen ja yhteisen taktiikan avulla saadaan toteutumaan oulunreissu, pojan pitkäaikainen haave, jonka on määrä tulla käännekohdaksi paitsi vaatetus- myös alati ajankohtaisissa rakkausasioissa.

Kummun Patruunan talosta on tullut Kallelle toinen koti, jonka leppoisassa ilmapiirissä hän viihtyy ja saa miehistä itseluottamusta. Mutta mistä johtuu isän heltymätön kauna tätä sympaattista unennäkijä-veljeään kohtaan? Asia on vuodesta toiseen ollut arvoitus, ja kun syy siihen eräänä päivänä selviää, on se niin yllättävä ja kiusallinen, ettei sitä voi kertoa edes äidille.

Ystävyys Hoikkalan Kallen, hiljaisen ja surumielisen kyläneron kanssa on tullut Kallelle yhä tärkeämmäksi. Yhdessä nuorukaiset syventyvät kirjallisuuteen ja elävät Berliinin olympiakisojen ilot ja murheet. Kun kaverin kohtalo sitten yllättävällä tavalla täyttyy ja uutinen siitä saapuu keväiselle uittotyömaalle, on se noitten vuosien merkitsevin.

Enpä ole tämäntapaista kirjaa aiemmin lukenut, enkä olisi lukenut nytkään, ellei minulla olisi meneillään projekti jossa pyrin yleissivistämään itseäni lukemalla 100 kirjaa jotka Ilta-Sanomat taannoin listasi otsikolla Nämä kirjat pitäisi lukea. Olen ottanut tavakseni kirjastoreissulla lainata aina pari kirjaa kyseiseltä listalta ja sillä tavalla tuoda vähän vaihtelua lukutottumuksiini. Voin myöntää, että tähän Päätalon kirjaan en erityisen innolla tarttunut ja huokailin ennakkoon kirjan pituutta (609 sivua), mutta nyt sen luettuani täytyy sanoa, että pidin aidosti kirjasta eikä odottamaani pitkästymistä tullut kun aivan hetkittäin. En ole nyt heti miten koko Iijoki-sarjaa lukemassa, mutta en pidä täysin poissuljettuna ettenkö vielä joskus jotakin toista Päätalon kirjaa lukisi.

En lukenut takakannen kuvausta ennen kuin sen tähän blogiin äsken naputtelin ja ehkä oli parempi niin, koska vähän turhan tarkkaan on tuohon päätapahtumat listattu. Tosin tämä kirjan vetovoima ei ole tapahtumarikkaissa juonenkäänteissä vaan aidossa kuvauksessa siitä millaista on elämä ollut ennen pohjoisen syrjäkylillä, aikana jolloin ihmisten täytyi tehdä rankkaa työtä pysyäkseen hengissä. Päätalo kirjoittaa peittelemättömästi ja kansankielellä vaikka minäkertoja kirjassa epäileekin ettei näin voisi kirjoissa tehdä. Tämä tekee lukukokemuksesta mielenkiintoisen, mutta myös hieman raskaan, koska joka ikinen kirjan sivu pursuaa tuntemattomia murresanoja siihen malliin että on melkein kuin lukisi vieraskielistä kirjaa. Selvää tekstistä kuitenkin saa kun siihen tottuu ja vain tukkiuiton kiemuroiden kuvauksessa luovutin enkä edes yrittänyt ymmärtää mitä miehet yrittivät siinä tehdä.

Päätalon omaelämänkerrallisessa kirjasarjassa Nuoruuden savotat sijoittuu aikaan jolloin päähenkilö on 16-vuotias ja pystyy tekemään jo miehen työt, mutta on monella tapaa riippuvainen kodista. Monessa kohtaa missä nuori Kalle pohtii omia tekemisiään epävarmana itsestään, pystyin samaistumaan ja vetämään yhtymäkohtia omaan nuoruuteni. Kirjoihin ja kirjoittamiseen vetoa tunteva Kalle yhdessä samankaltaisine kavereineen muistuttaa nykyajan nörtähtäviä nuoria niin samantuntuisia erilaisuuden ja siitä tunnettavan häpeän, mutta toisaalta myös ylpeyden, kokemukset ovat.

Vaikka kirja sijoittuu suurimmalta osalta peräkylille ja maalaisyhteisöön niin herkullisimmillaan kerronta on kuitenkin kun maalaispoika joutuu kohdakkain muun maailman kanssa. Nykylukijalle on niin vierasta se ettei joku osaisi syödä veitsellä ja haarukalla, tai tietäisi miten kaupungin kaupoissa käyttäydytään, ja Päätalo kuvaa ne silti aivan luonnollisina, jopa itsestään selvinä  koettelemuksina, aivan kun itse eläisi tilanteita uudestaan.

Onni on, että joskus kirjat yllättävät positiivisesti.