J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Englanninkielinen alkuteos: The Catcher in the Rye
(1951)

J. D. Salingerin romaani on Yhdysvaltain nykykirjallisuuden eläviä klassikkoja, kuuluisi Odysseus-tarina 16-vuotiaasta Holden Caulfieldistä, joka on saanut potkut koulustaan, koska on osoittautunut välinpitämättömäksi, eikä ole menestynyt. Holden karkaa koulusta kotikaupunkiinsa New Yorkiin ja elää siellä pari levotonta vuorokautta "omaa elämäänsä" haluamatta ja uskaltamatta kohdata vanhempiaan. Kirja on "mieletön juttu" harhailusta suurkaupungissa, jazz-klubeissa, yökerhoissa, museoissa, hotelleissa, kaduilla; täynnä hauskoja, jännittäviä, järkyttäviä, yllättäviä ja ei-niinkään-miellyttäviä kokemuksia.

Nyt tuli tämän klassikon vuoro, joka on 100 kirjaa -listallani sekä yksi kirjoista, jonka ajattelin lukea osana Kaksoisolentoja-haastetta yhdessä Aksolotli Yliajon kanssa. Tiesin kirjasta etukäteen suunnilleen sen, että John Lennonin murhaaja Mark Chapman kantoi kirjaa mukanaan ja oli jollain tapaa niin samaistunut kirjan päähenkilöön Holden Caulfieldiin, että koki olevansa hän. Tämä loi tietynlaista ennakkokäsitystä kirjasta, joka osoittautukin sitten aika erilaiseksi mitä olin kuvitellut.

Luin kirjan Pentti Saarikosken suomennoksena, joka puhekielisellä tyylillä oli varmasti aika suuri osa viehätyksessä jota kirjaa kohti tunsin. Tyyli vei lukiessa niin mukanaan, että hetken jopa pohdin pitäisikö minun koittaa kirjoittaa blogitekstini samalla tyylillä, mutta koska pelkäsin etten onnistuisi tavoitteessani niin hylkäsin ajatuksen. Tässä kuitenkin pieni tyylinäyte siitä miten Holden kuvailee ympäristöään ja omia tekemisiään:

Mun ympärillä oli koululaisia. Ihan tosissaan. Toisessa kurjassa pöydässä mun vasemmalla puolella, mun päällä käytännöllisesti katsoen, oli yks koomillisen näköinen jätkä ja yks koomillisen näkönen mimmi. Ne oli siinä mun ikäisiä tai vähän vanhempia. Se oli vitsikästä. Näky että ne varo ettei ne jois niitä pikku tilkkojaan liian nopeesti. Mä kuuntelin vähän aikaa niiden juttuja, kun mulla ei ollut muutakaan tekemistä.

Tietystä teinimäisyydestä huolimatta, Holden on ihan hauska ja persoonallinen poika, ja hänen vaelteluaan ympäärinsä on hauska seurata. Minulla oli kuitenkin tavattomia vaikeuksia pitää mielessä kirjan tapahtumia. Joka kerta kirjaan uudelleen tarttuessani minun oli pakko palata muutama sivu taaksepäin ja kerrata vähän, että missä sitä taas oltiin. Samaa vaivaa kuvasi Kannesta kanteen -blogin Kaisa, joka myös kirjoitti Siepparista muutama päivä sitten.

Tuosta blogikirjoituksesta bongasin myös linkin Sallan lukupäiväkirjaan, jossa on vertailtu Saarikosken suomennosta uudempaan, 2004 ilmestyneeseen Arto Schroderuksen suomennokseen. Onpa mukana myös vertailu alkuteokseen. Englanninkieliseen versioon ei taida minun rahkeet riittää, mutta tuo Schroderuksen suomennos jäi kiinnostamaan jonkun verran, joten voipa olla, että Sieppari ruispellossa esiintyy tässä blogissa vielä joskus uudelleen.

Linkit

Repeaters

Ohjaus: Carl Bessai
Pääosissa: Dustin Milligan, Amanda Crew, Richard de Klerk
(2010)

On synkkä ja myrskyinen yö. Kyle (Dustin Milligan), Sonia (Amanda Crew) ja Mike (Richard de Klerk) viettävät iltaa huumeparantolassa selviydyttyään taas yhdestä päivästä, jonka aikana he ovat pyrkineet selvittämään menneisyyden sotkuja, jotka ovat heidät nykytilaan saattaneet. Jotain tapahtuu ja seuraavana päivänä kukin heistä huomaa heräävänsä uudelleen samaan päivään, muun maailman ollessa kuin päivä olisi aivan uusi. Miten selvitä painajaismaisesta tilanteesta, joka tarjoaa myös mahdollisuuksia, joita olisi vaikea toteuttaa ellei tietäisi, että kaikki tapahtumat on pyyhitty pois kun huominen tulee.

Päivän toinen indie-elokuva tulee Kanadasta. Kaikille varmaan on tuttu Päiväni murmelina (1989), joka myös omiin suosikkielokuviini kuuluu, ja siinä esiintyvä idea toistuvasta päivästä. Tätä samaa ideaa lähdettiin nyt kierrättämään vähän vakavammissa merkeissä.

Saman päivän kokeminen uudelleen on aiheena niin kutkuttava, että siitä olisi varmaan hankala saada aikaan aivan umpisurkeaa elokuvaa, jos sillä saralla edes jotain lahjoja omaa. Eikä umpisurkea ole tämäkään teos, mutta ei myöskään nyt niin hyvä mitä olisin odottanut ennakkoasetelman perusteella. Elokuvan nuorehkoiden päänäyttelijöiden takia arvelin, että ohjaajakin olisi joku nuori siipiään etsivä lupaus, joka nyt vaan ei oikein tiennyt mitä oikein tehdä tällä aiheella, joten yllätyin vähän kun Carl Bessai ei olekaan mikään ihan kokematon nuorukainen, vaan tämä on jo hänen yhdeksäs elokuvansa.

Ehkä suurin ongelma elokuvassa (sen hukassaolemisen lisäksi) oli minulle pääosan esittäjä Dustin Milligan, joka ei vaan ulkoiselta habitukseltaan ollut minusta uskottava huumeisiin sortuneena nuorena. Näyttelijäntaidoissa ei vikaa niinkään ollut vaan nimenomaan tuossa hyvin siloisessa ulkonäössä.

Siitä pidin, että elokuva oli sijoitettu päihdeparantolaan, koska se tarjosi myös metaforan tasolla oivan näyttämön tälle aiheelle. Voi vain kuvitella miten toisteisia päivät laitoksessa ovat, ja tässä vaan vietiin vähän seuraavalla tasolle tuo tuntemus.

Linkit:

Sound of My Voice

Ohjaus: Zal Batmanglij
Pääosissa: Christopher Denham, Nicole Vicius, Brit Marling
(2011)

Peter (Christopher Denham) ja Lorna (Nicole Vicius) valmistelevat dokumenttielokuvaa oudosta kultista, joka keskittyy Maggien (Brit Marling) ympärille. Maggie väittää tulevansa tulevaisuudesta ja kokoaa seuraajansa istuntoihin tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan kellariin, johon tullessa pitää käydä puhdistautumisrituaalien läpi, koska Maggie on allerginen kaikille ulkomaailman saasteille. Tapaamisten myötä alkaa pariskunnan kumpikin osapuoli kyseenalaistaa vuorotellen omaa uskoaan siitä, että Maggie olisikin pelkkä huijari, mutta ovatko he silti valmiita toteuttamaan teon, jota Maggie vaatii uskollisuuden osoitukseksi?

Tämäpäs oli kiinnostava pienen budjetin elokuva. Monesti olen joutunut pettymään paljon kehuttuihin indie-elokuviin, mutta tämä teki ilahduttavan poikkeuksen. Kiitos siis Elokuvatirkistelijälle, jonka blogista tämän bongasin.

Pidän elokuvien katsomisesta yksin nimenomaan siksi, ettei silloin tarvitse heti elokuvan jälkeen alkaa keskustella siitä kenenkään kanssa vaan voi vähän makustella itsekseen kokemusta. Tämä elokuva teki kuitenkin poikkeuksen siinä mielessä, että olisin kovin mielelläni heti elokuvan jälkeen alkanut pohtimaan jonkun muun kanssa sitä mitä kaikkea tapahtui ja miten sen voi tulkita. Nyt joutui tyytymään IMDb:n keskustelupalstan lukemiseen, jossa teorioita sitten löytykin joka lähtöön.

Melko taidokkaasti elokuvaan oli saatu sisällytettyä vihjeitä, jotka voi tulkita monella tavalla ja koska mitään ei tarjota täysin pureskeltuna katsojalle niin mielikuvitusta (tai päättelykykyä) voi käyttää itse. Elokuvantekijät olivat suunnitelleet tästä trilogian ensimmäistä osaa, mutta ilmeisesti suunnitelma ei ole toteutumassa, harmi vain.

Linkit:

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

(2007)

Olli Repo on entinen mainosmies, joka on vaihtanut menestyksekkään uransa poliisin ammattiin. Työharjoittelu vie hänet takaisin kipeiden muistojen äärelle kotikaupunkiinsa, jolle hän oli vannonut jättäneensä ikuiset hyvästit. Työparikseen Olli saa vanhan ja väsyneen Tossavaisen, joka edustaa kaikkea sitä, mitä hän poliisissa halveksii. Pommiuhkaus tavaratalossa ja kerrostalon räjäytys herättävät poliisin huomaamaan, että pinikään paikkakunta ei ole enää turvassa maailman pahuudelta. Tapahtumien keskellä Ollin menneisyydestä alkaa paljastua yllättäviä, pelottaviakin asioita. Miksi Ollin vihaama isä tietää niin paljon pommiuhkauksesta? Miksei kukaan tunnista valvontakameran tallentamaa miestä? Ehtivätkö Olli ja Tossavainen löytää syyllisen ennen kuin on liian myöhäistä?

Olenpa kerrassaan iloinen siitä silmäni huomasi taannoin kirjastossa Marko Kilven Elävien kirjoihin ja käteni poimi sen mukaansa, koska ilman tätä sattumusta en olisi löytänyt Kilpeä enkä ottanut tätä hänen esikoisteostaankaan luettavaksi. Sattuma on kantavana teemana myös tässä kirjassa - tai pikemminkin kysymys siitä, onko mikään niinkään sattumaa vai onko takana kohtalo, joka johdattaa?

"Mikä tahansa tapahtuu, tapahtuu oikein"

Näin lukee kukkalähetyksen mukana olevassa kortissa, jonka poliisit löytävät jäljittäessään salaperäistä pommimiestä. Ehkä kirjan nimikin viittaa tuohon punaisia ruusuja sisältävään lähetykseen, koska vaikea on muutakaan keksiä ja olen nimestä ehkä Amman tapaan hieman ihmeissäni.

Oudosta nimestä viis, tämä oli varsin mukaansatempaava kirja, jota luin hidastellen, jotta saisin nauttia siitä pidempään. Kirjan rikostapaus ei ehkä ollut kovinkaan erikoinen, vaikkakin on hyvin ajankohtainen myös tällä hetkellä, mutta poliisityön kuvaus on vivahteikkuudessaan ja todentuntuisuudessaan omaa luokkaansa. Olli Repo henkilönä koskettaa minua myös henkilökohtaisella tasolla, olenhan itsekin miettinyt paljon hyväpalkkaisesta menestyksekkäästä työstä poissiirtymistä nimenomaan sen takia, että saisin tehdä jotain toista työtä jonka kokisin arvoltaan mielekkäämmäksi. Näin ollen Ollin tuntemukset alanvaihdosta, ja myös hänen kokemansa epävarmuus, on tutun oloista ja liikuttavaa.

Se täytyy myöntää, että olisin kirjan lopulta odottanut enemmän. Jotenkin se tulee vähän töks eikä oikein jättänyt tyytyväistä tunnetta. Sinänsä loppu on kuitenkin hyvä, että se sitoo kirjan aloittavan tarinan yhteen muihin tapahtumiin. Itse asiassa olin tuolla lopussa jo ehtinyt vähän unohtaa kirjan alun, joka muistui vasta sitten mieleen kun siihen palattiin.

Nyt on sitten enää yksi Kilven rikosromaani lukematta. Pitää varmaan sitä pantata vielä jonkun aikaa, jotta saa vältettyä sen harmituksen tunteen ettei häneltä ole enää enempää luettavaa. Ja toivoa myös tietenkin, että tämä asia korjaantuu ja häneltä ilmestyy uutta lukemista.

Linkit

Broken City

Ohjaus: Allen Hughes
Pääosissa: Mark Wahlberg, Russell Crowe, Catherine Zeta-Jones
(2013)

Billy Taggart (Mark Wahlberg) on entinen NYPD:n poliisi, joka koittaa ansaita elantonsa yksityisetsivänä. Vaaleihin valmistautuva istuva pormestari (Russell Crowe) ottaa yhteyttää Taggartiin palkatakseen hänet seuraamaan vaimoaan (Catherine Zeta-Jones) jolla epäilee olevan avioliiton ulkopuolisen suhteen. Rahapulassa painivalle Taggartille rahakas työ on kuin onnenpotku, mutta pian hän saa huomata ettei kaikki ehkä ole sitä miltä se aluksi näytti.

Olipas virkistävää nähdä vaihteeksi elokuva, josta ei tiennyt juuri mitään ennakkoon. Elokuvan alkupuoli jaksoikin jotakuinkin kiinnostaa odotellessa sitä käännettä minkä tiesi vielä tulevan, mutta kun asioiden laita paljastettiin niin tuli vain vähän pettynyt olo - jahas, vai tämmöttinen tarina taas - ja elokuva menetti mielenkiintonsa suunnilleen siihen paikkaan.

Jotain film noir -henkeä tässä oli kai haettu. Ainakin Catherine Zeta-Jonesin kohtalokkaassa naisessa oli kovasti sitä yritystä, mutta ei, ei oikein onnistunut kun muuten tummaa tunnelmaa sai hakemalla hakea En oikein ole koskaan huomannutkaan miten yksi-ilmeinen Mark Wahlberg on, tai ehkä hän vain sattui tämän elokuvan läpi kävelemään kulmat kurtussa ottamatta muuta ilmettä kasvoilleen. Russell Crowe teki taasen rutiinisuorituksen, tosin en tiedä onko vika vain minun korvissani, vai kuuluiko tosiaan hänen aussi/kiwi-aksenttinsa vähän läpi roolissa johon se ei ollenkaan kuulunut?

Jotain positiivista mainitakseni, aika hienoja maisemakuvia New York Citystä oli elokuvaan saatu sisällettyä. Muuten elokuva tuntui kyllä oudon vähän newyorkilaiselta sellaiseksi elokuvaksi, jonka tapahtumapaikka tehtiin katsojalle niin selväksi.

Linkit:

Särkynyt (Broken)

Ohjaus: Rufus Norris
Pääosissa: Eloise Laurence, Tim Roth, Cillian Murphy
(2012)

Skunk (Eloise Laurence) on teini-ikää lähestyvä tyttö, joka sairastaa diabetesta. Skunk asuu yhdessä isänsä (Tim Roth), veljensä (Bill Milner) sekä perheen puolalaisen au-pairin Kasian (Zana Marjanovic) kanssa pohjoislontoolaisessa lähiössä. Rauhallinen elämänmeno saa uuden käänteen kun Skunkin naapurinpojan (Robert Emms) pahoinpitely sysää käyntiin tapahtumat, jotka tulevat vaikuttamaan myös Skunkin elämään lähtemättömästi.

Saapuihan se tämäkin englantilaisen Rufus Norrisin esikoisohjaus näille kulmille. Kovin pitkää tulevaisuutta täkäläisessä elokuvateatterissa ei elokuvalle varmaan uskalla luvata, ainakin jos jotain voi päätellä siitä katsojamäärästä (5kpl), jota  sitä oli perjantai-alkuillan näytöksessä yhdessä kanssani katsomassa.

Olin nähnyt elokuvan trailerin useaan kertaan ja viehättynyt sen tunnelmasta. Pahaksi en pistänyt myöskään Tim Rothin ja Cillian Murphyn mukanaoloa, mutta erityisen valloittava oli pääosassa loistanut Eloise Laurence, joka ei vain näyttele vaan myös esiintyy laulajana muutamissa elokuvan taustalla soivissa kappaleissa. Pidin kovasti Skunkin poikatyttömäisestä olemuksesta ja luonnollisesta välittömyydestä. Toivottavasti Laurencen ura ei jää tähän yhteen elokuvaan!

Mikäli elokuvan näyttelijät eivät olisi minua näin miellyttäneet niin en tiedä miten paljon olisin elokuvasta muuten välittänyt. Joidenkin toisten näyttelijöiden tähdittämänä olisin ehkä saattanut ihmetellä mikä elokuvassa on nyt niin erityistä, mutta nyt se meni suoraan sydämeen. Tim Rothin esittämä isä on kovin samanoloinen kuin hänen esittämänsä hahmo sarjassa Paljastavat valheet, ja myös hänen välinsä Skunkin kanssa muistutti tuon sarjan isä-tytärsuhdetta. Itseäni se ei ollenkaan haitannut, koska kyseinen sarja kuuluu myös suosikkeihini ja minua on harmittanut, että se jäi vain kolmeen kauteen. Tim Rothista pitää mainita myös se, että olen monasti ihmetellyt miksei hän ole jatkanut ohjaustöitä hienon War Zonen (1999) jälkeen.

Elokuvan kerronnassa käytetään keskeisissä kohdissa hyödyksi epälineaarista kerrontaa. Ensin näytetään lopputulos ja sitten palataan kertomaan mitä oikeastaan tapahtuikaan, Tämä oli kuitenkin onnistuneesti toteutettu tekemättä elokuvaa liian sekavaksi seurata.

Elokuvan sivuosassa nähdään Rory Kinnear ongelmaperheen isänä. Liian useasti ilkimykset ovat elokuvassa yksiulotteisia, joten olikin erityisen ilahduttavaa, että tässä päästään katsomaan myös kiusaajien ja rähjääjien perheen elämään ja näkemään heistä se inhimillinen puoli.

Linkit:

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Englanninkielinen alkuteos: Her Fearful Symmetry
(2009)

Parikymppiset amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina Poole ovat toistensa peilikuvia. He kuulevat ensimmäistä kertaa äitinsä kaksoissisaresta Elspethistä, kun heille kerrotaan, että he ovat perineet tämän asunnon Lontoon Highgaten hautausmaan liepeillä. Erottamattomat kaksoset muuttavat Lontooseen uudesta vapaudesta riemuiten ja alkavat rakentaa tädin asunnosta omaa kotiaan. Pian Valentina rakastuu kuolleen tädin miesystävään ja ryhtyy etsimään omaa identiteettiään. Julia närkästyy heikomman sisarensa itsenäistymiispyrkimyksistä, mutta löytää itselleenkin projektin: pakko-oireista häiriöstä kärsivän naapurinsa pelastamisen. Ennen pitkää Julia ja Valentina saavat huomata, että he eivät olekaan asunnossaan kaksin. Seinien vangiksi jäänyt tädin haamu seuraa heidän jokaista askeltaan.

Jos oli edellisen kirjan lukeminen hidasta ja sirpaleista niin tämä sujui aivan toisenlaisissa merkeissä. Luin kirjan osapuilleen kahdella kertaa, myöskin illalla ennen nukkumaanmenoa, eikä nyt ollut puhettakaan siitä, että olisivat silmät alkaneet lupsua ennenaikoja kiinni.

Olen Niffeneggeriltä lukenut aiemmin Aikamatkustajan vaimon. Se oli ihan mukava lukukokemus, mutta ei mikään sellainen, että olisi aivan erityisesti jäänyt mieleen. Kun Hänen varjonsa tarina vielä löytyi lähikirjastossa fantasiakirjallisuuden hyllystä, kirjallisuudenlajin, johon suhteeni on hieman ongelmallinen, niin oli varmistettu, että odotukseni olivat korkeintaan maltillisella tasolla. Näin ollen hieman jopa yllättyin miten paljon kirja alkoi vetämään minua mukanaan lähes ensi sivuista lähtien.

Niffeneggerillä on kyllä taito kehittää omalaatuisia tarinoita. Tässäkin oli sopassa vaikka mitä, ja ehkä vähän liikaakin. Joistain sivujuonista jäi vähän sellainen olo, että en oikein ymmärtänyt niitten mukana oloa kirjassa. Jostain syystä minun on kuitenkin helppo antaa anteeksi tuo, sekä ne pienet (ja vähän suuremmat) epäloogisuudet ja kömpelyydet juonen eteenpäinsaattamisessa, minkä kaltaiset minua niin usein kirjoissa häiritsevät.

Mikään hyvän olon kirja tämä ei ollut. Itse asiassa minulle tuli varsin paha ja surullinen olo siinä vaiheessa kun aloin aavistella mihin suuntaan tarina kääntyy loppua kohti. Kirjan alkupuoli ei ehkä antanut odottaa ihan niinkään ikäviä vaiheita mitä lopussa tuli vastaan. Mutta ainakin kirja teki vaikutuksen ja herätti oikeasti tunteita.

Jos jostain kritiikkiä vielä niin jotkut kohdat olivat minulle hieman vaikeaselkoisia ja vaikka luin ne moneen kertaan en siltikään vielä ihan oikein pysynyt perässä ja minun piti jälkikäteen käydä lukemassa Wikipediasta, että miten kaikki nyt menikään. Tämä häiritsi jonkin verran, koska kyllä kirjailijan minusta pitää saada monimutkaisemmatkin käänteet sillä tavalla selitettyä, että ne on mahdollista ymmärtää kuin oikein yrittää.

Linkit