Shooter

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Mark Wahlberg, Michael Pena, Danny Glover
(2007)

Ex-tarkka-ampuja Bob Lee Swagger (Mark Wahlberg) viettää hiljaiseloa syrjäisessä piilopirtissään kun häntä lähestyy everstiksi esittäytyvä mies (Danny Glover) kumppaneineen ja pyytää apua presidentin suunnitellun salamurhan estämiseen. Hieman harkittuaan pyyntöä, Swagger suostuu tehtävään, mutta saakin huomata olevansa kohta pakojalalla epäiltynä murhayrityksestä, jonka mahdollista toteutusta hänet oli palkattu tutkimaan.

Vastoin tapojani en kirjoittanut ajatuksiani elokuvasta heti ylös ja nyt kun on muutama päivä kulunut elokuvan katsomisesti niin tästä melko mitäänsanomattomasta elokuvasta ei ole enää juuri mitään mielessä.

Katsoin tämän oikeastaan vain siksi, että tykästyin ohjaaja Fuquen uusimpaan elokuvaan Olympus on valloitettu ja arvelin, että tässä hänen vanhemaassa elokuvassaan voisi olla samanlaista viihdyttävää toimintaa, jota voi katsoa kun haluaa kokea jotain mikä ei vaadi erityisemmin ajatustoimintaa.

Toimintaa tässä oli, mutta viihdyttävyyden kanssa oli vähän niin ja näin. Melkoisen ennalta-arvattavaa oli kaikki ja kun pääosassakin vielä oli Mark Wahlberg niin ei hänkään oikein elokuvaa pelastanut. Se kuitenkin pitää sanoa, että toisin kuin esimerkiksi hiljattain näkemässäni Broken Cityssä, tässä Wahlbergin kasvoilta jopa kuvastui tunnetiloja, joten siinä mielessä vähän uskottavampi oli hän roolissaan.

Linkit:

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Englanninkielinen alkuteos: To Kill a Mockingbird
(1960)

Kuin surmaisi satakielen on tarina Yhdysvaltain syvästä etelästä 1930-luvulla. Romaanin kertojaminä on pieni tyttö, jonka tuomari-isä Atticus Finch puolustaa oikeudessa neekeriä ja joutuu samantien vastakkain syvällä piilevien ennakkoluulojen, patoutumien ja rotuvihan kanssa. Finchin lapsille, Scoutille ja Jemille, pieni ja turvallinen Maycombin kaupunki Alabamassa on ollut kasvuympäristönä kuin pumpulia, kunnes se tosipaikan tullen näyttää myös tuikeimmat kasvonsa.

En ole lukenut aiemmin tätä kirjaa, mutta tämä ei silti ole ensikosketukseni tähän klassikkoteokseen. Pari vuotta katsoin Kuin surmaisi satakielen (1962) elokuvana, joka niin ikään nauttii klassikon mainetta omana itsenään. Myöskin lukemani version kanteen oli nostettu hahmot elokuvan näyttelijöinä, Gregory Peck heistä tunnetuimpana.

Minulle jäi kirjasta vähän sama olo kuin aiemmin elokuvasta. Periaatteessa kiinnostava kertomus ja hyvin kerrottu, mutta jotenkin en saanut siitä otetta. Mietiskelin vähän jälkikäteen mistä tämä olisi mahtanut johtua ja ehkä yksi selitys on siinä, että tarinan rakenne on jotenkin epätasapainoinen. Suuri osa kirjasta on nuoren Scoutin (Jean Louise) kasvutarinaa, joka sijoittuu usean vuoden ajalle ja sitten vasta aika loppupuolella päästään Tom Robinsonin oikeudenkäyntiin, joka kuitenkin on se osuus joka kertomuksesta parhaiten tunnetaan ja nostetaan keskiöön kuten lukemani version kansikuvassa. Ei voi toki kiistää etteikö Tom Robinsonin tapaus ja siihen liittyvä rotuviha olisi koko ajan kirjassa taustalla, uinuen ja pahanenteisesti.

Harper Lee kirjoitti kirjan kolmikymppisenä omiin lapsuusmuistoihinsa pohjautuen. Syystä tai toisesta tämä on jäänyt Leen ainoaksi kirjaksi mikä tietenkin herättää hieman ihmetystä kun kuitenkin on Pulizer-palkitusta kirjasta kyse. Lee vaikuttaa tosin muutenkin hieman eksentriseltä persoonalta, koska on palkinnoista huolimatta esimerkiksi kieltäytynyt julkisista puheista. Sellainen mielenkiintoinen kirjallinen yksityiskohta tähän kirjaan vielä liittyy, että eräs kirjan lapsihenkilöistä on saanut innoituksen Truman Capotesta, joka oli Harper Leen lapsuudenystävä.

Linkit

Love

Ohjaus: William Eubank
Pääosissa: Gunner Wright
(2011)

Kapteeni Lee Miller (Gunner Wright) on pitkästä aikaa ensimmäinen asukas kansainvälisellä avoruusasemalla. Eräänä päivänä yhteys maahan katkeaa. Miller jatkaa elämäänsä asemalla, mutta yksinäinen elämä ilman ihmiskontakteja ei ole aivan helppoa.

Tämän pienebudjetin lyhyt elokuva (84min) alkaa mielenkiintoaherättävästi. Näkymä avaruudesta maahan vaihtuu kuviin Yhdysvaltain sisällissodan taahtumista. Tämä on varmaan yksi onnistuneimpia elokuvan aloituksia mitä olen nähnyt, se sai todella odottamaan tulevaa ja ihmettelemään, että mistä tässä on kyse.

Valitettavasti kuitenkaan elokuva ei oikein pystynyt vastaamaan alun luomiin odotuksiin. Keskivaiheilla elokuva oikein junnasi paikoillaan kun mitään ei kertakaikkiaan tapahtunut. Koska tiesin jo ennakkoon elokuvan olevat lyhyt niin päätin olla katsomatta kelloa, ajatellen, että ei tämä enää kovin kauaa voi kestää.

Avaruusseikkailu 2001:n vaikutus näkyi selvästi, liiankin selvästi. Jotkin osat elokuvasta olivat melkeinpä suoraa kopiota tuosta klassikosta. Ilmeisesti Angels & Airwaves -yhtye, jonka tuottama elokuva on, oli halunnut levynsä kylkeen taiteellisen scifi-elokuvan, mutta olisi siihen nyt vähän suuremman ripauksen omaperäisyyttä lisätä.

Gunner Wright selviää ensimmäisestä elokuvaroolistaan ihan kunnialla. Hänen hidas ja vähäeleinen reagointinsa tapahtumiin oli oikein uskottavan tuntuista.

Linkit:

John Fowles: Neitoperho

Englanninkielinen alkuteos: The Collector
(1963)

"Neitoperho" on trilleriksi kehitetty nykyaikainen muunnelma vanhasta aiheesta, "kaunottaren ja hirviön tarinasta". Jännittävä kuin poliisiraportti on konttoristi Frederick Cleggin värittömyydessään suggestiivinen kertomus siitä, kuinka hän suunnittelee kaukaa ihailemansa tuntemattoman nuoren tytön ryöstämistä, toteuttaa aikeensa ja pitää tyttöä vankina autiossa talossa. Omalaatuista vanginvartijan tointaan hän harjoittaa yhtä pikkutarkasti kuin hän vaalii perhoskokoelmaansa eikä jätä mitään sattuman varaan. Tyttö puolestaan kertoo tapahtumat omasta näkökulmastaan, ja romaani päättyy yllättävään, karmivaan huipennukseen.

Luin tämän kirjan kymmenisen vuotta sitten, tai ehkä hieman enemmän, ja kirja teki minuun silloin valtavan vaikutuksen. Sellaisen vaikutuksen, että kirja ei ole oikeastaan koskaan lähtenyt kokonaan mielestäni. En ole kuitenkaan kirjaa sittemmin lukenut uudestaan, ennen kuin nyt. Vaikuttavuudestaan huolimatta olin jotenkin ehtinyt unohtamaan loppuratkaisun, joten siinä mielessä sain jännittää lukiessa kuin ensikertalainen.

Kirja alkaa osuudella, jossa kidnappaajaksi ajautuva Fredrick Clegg on minäkertojana. Vaikka mies on selvästi häiriintynyt, niin jotenkin Fowles onnistuu kuvaamaan hänen ajatuksiaan niin, että Frederick tuntuu lähinnä hieman sympaattiselta reppanalta, joka ei vain oikein ole löytänyt paikkaansa maailmassa. Ehkä tämä jonkumoinen samaistuminen tarinan "hirviöön" olikin se seikka mikä sai kirjan painumaan niin hyvin mieleen. Varsinkin kun samaistuminen vaihtuu pian samaistumiseen ryöstettyyn tyttöön Mirandaan, sitten kun hän pääsee kertomaan tarinan omasta näkökulmastaan. Miranda ei ole mikään pelkkä nätti tyttö, vaan lahjakas ja syvällisesti ajatteleva nuori nainen, joka pohtii monipuolisesti menneisyyttään ja tilannetta johon on joutunut. Myös Mirandan ajatukset osaa Fowles kuvata hyvin uskottavasti, ja useasti kirjaa lukiessa tuntuu kovin traagiselta, että nämä henkilöt ovat päätyneet keskenään niin hankalaan tilanteeseen, josta on vaikea keksiä ulospääsyä.

Kirja oli yhtä vaikuttava kuin olin muistanutkin. Nytkin kun kirja lepää vieressäni, niin paljon tunteita herää kun vain katsahdankin siihen. Paljon muuta kirjasta on vaikea sanoa kertomatta liikaa. Ehdottomasti suosittelen.

Linkit

Seeking a Friend for the End of the World

Ohjaus: Lorene Scafaria
Pääosissa: Steve Carrell, Keira Knightley

(2012)

Dodge (Steve Carrell) on keski-ikäinen vakuutusmyyjä, joka viettää arkista elämää kun maapalloa alkaa lähestyä uhkaava asteroidi. Pelastusyritykset epäonnistuvat ja ihmiskunta jää odottamaan kolmen viikon kuluttua koittavaa maailmanloppua. Dodge päätyy lähtemään tien päälle naapurista löytyneen Pennyn (Keira Knightley) kanssa. Kummankin tavoitteena on päästä rakkaimpiensa luo vielä kerran ennen kuin maailma kohtaa loppunsa.

Todella odottamaton pari oli onnistuttu tämän elokuvan pääosiin löytämään enkä ole ihan varma toimiko se ihan joka hetki, mutta ihan sympaattinen elokuva oli kuitenkin kyseessä. Vaikka maailmanloppua on paljon käsitelty niin aihetta on harvemmin nähty tälläisessä romanttisessa komediallisessa draamassa.

Elokuva on rakenteeltaan aika tyypillinen roadtrip. Matkustetaan paikasta toiseen ja matkan varrella tielle osuu kaikenlaisia kohtaamisia. Samalla päähenkilöiden välit syvenevät. Elokuvan loputtua minulle jäi sellainen tunne, että enemmänkin näistä aineksista olisi voinut saada ja nyt jäi tarinasta "se jokin" puuttumaan.

Keira Knightley on inhokkinäyttelijöitäni ja jos olisin etukäteen huomannut hänen olevan tässä elokuvassa niin se olisi voinut jäädä katsomatta. Ihan mukavan roolin kuitenkin Keira teki tässä teki, eikä hänen maneerinsa olleet ihan pahimmillaan. Vaikka Steve Carrell on kovin yksi-ilmeinen, niin symppis hän on silti ja mukavaa seurattavaa "värittömän miehen" stereotyyppinä.

Linkit:

Hunter Prey

Ohjaus: Sandy Collora
Pääosissa: Clark Bartram, Damion Pointier, Isaac C. Singleton Jr.
(2010)

Avaruusalus haaksirikkoutuu aavikkoplaneetan pinnalle ja kuljettuna ollut vanki (Clark Bartram) pääsee pakenemaan. Putoamisesta selviytyneet sotilaat lähtevät jäljittämään vankia ohjeinaan ottaa vanki kiinni elossa. Apujoukot ovat saapumassa vasta kolmen vuorokauden kuluttua ja siihen asti sotilaat, etunenässään Centauri 7 (Damion Pointier) ja Komentaja Karza (Isaac C. Singleton Jr.), ovat omillaan karun planeetan pinnalla. Kuka selviää ankarissa olosuhteissa ja mitä oikeastaan on koko vankikuljetuksen taustalla?

Olipas retrohenkinen pienen budjetin scifi-pätkä. Aluksi tuli mieleen vakavampihenkinen Tähtien sota, ja sitten tarinan edistyessä Star Trek TOS (The Original Series), johon tämä ehkä paremmin vertautuukin. Kun ollaan autiomaassa niin selviää edullisesti kun ei tarvitse satsata lavastukseen sen kummemmin. Harvat erikoistehosteet olivat aika kökköjä ja niissä budjetin pienuus näkyi, mutta puvustus ja maskeeraus oli ihan asiallista, toki melko perinteisellä linjalla liikuttiin.

Tarinaan oli koitettu ladata jotain yllättäviä kohtia, jotka eivät tosin itseäni päässeet kovinkaan yllättämään. Olisin pitänyt elokuvasta huomattavasti enemmän mikäli olisi oltu poikettu enemmän siltä tutulta polulta, mitä elokuvan alkupuoli sai minut jo vähän toivomaan.

Vaikka vanhanaikainen meininki oli tässä elokuvassa se juju, niin minulle se oli myös asia, mikä eniten ärsytti. Musiikki oli suorastaan naurettavaa. Myöskään rodullinen tyyppiroolitus ei erityisesti miellyttänyt.

Linkit:

Patricia Cornwell: Scarpetta

Englanninkielinen alkuteos: Scarpetta
(2008)

Kun kääpiö Oscar Bane löydetään yltä päältä eressä naisystävänsä Terri Bridgesin ruumiin viereltä, vaikuttaa selvältä, että hän on syyllinen julmaan kidutusmurhaan. Bane kieltäytyy puhumasta muille kuin Kay Scarpettalle, johon hän on ihastunut nähtyään kuolinsyyntutkijan CNN:llä. Ensin vaikuttaa siltä, että Bane on sairas vainoaja - mutta voiko hänen harhaiselta kuulostava tarinansa sittenkin olla totta? Samaan aikaan mediaa kuohuttaa anonyymi internet-sivusto, joka levittää rajuja huhuja ja valokuvia Kay Scarpettasta. Jollakin on pelottava pakkomielle, ja kuolinsyyntutkijan tuore aviomies Benton Wesley ja sisarentytär Lucy ovat syystäkin huolissaan Kenellä voi olla niin yksityiskohtaista tietoa muun muassa Pete Marinon katoamiseen johtaneesta järkyttävästä välikohtauksesta? Jäljet alkavat johtaa lähelle - aivan liian lähelle - poliisin omia piirejä.

Tämä 16. Scarpetta-romaani ei ehkä ollut se kaikkein otollisin valinta Patricia Cornwellin rikosromaaneihin tutustumiseen, mutta kun tämä oli kirjastossa nostettu esiin kun siellä muilla asioilla pistäydyin, niin en malttanut sitä olemaan ottamaan mukaani. En tosiaan ole Cornwellilta aikaisemmin lukenut kuin Murhamiehen muotokuvan, ja tuo oli niin käsittämätön tekele tarkoitushakuisissa tulkinnoissaan, että Cornwellin fiktiivinen tuotanto alkoi kiinnostaa - näinkö heppoisasti myös nuo kuulut dekkarit ovat juoneltaan rakennettu?

Aluksi kirja ei oikein tahtonut ottaa minua mukaansa, koska henkilöhahmoilla oli selvästi historia, josta olisi ollut hyvä olla tietoinen, vaikka kirjailija vähän sitä kertailikin, jotta tälläinen tuorekin lukija voisi päästä kärryille. Kun sitten itse rikostapauksen selvittely pääsi vauhtiin niin kiinnostuin jonkin verran, koska tapauksessa vaikutti olevan niin kummallisten asioiden sekametelisoppa, jonka salojen paljastumista oikein odotti. Jossain puolivälin jälkeen käväisi jopa mielessä, että harmi kun kirjaa on näin vähän enää jäljellä. Loppu ei sitten kuitenkaan minua miellyttänyt, se oli jotenkin epäuskottava ja jätti joitain kummallisuuksia selvittämättä.

Epäuskottavuus oli se mikä minua muutenkin kirjassa vaivasi koko ajan. Päähenkilöt eivät vaan kertakaikkiaan tuntuneet minusta oikeilta ihmisiltä eikä heidän väliset suhteensa oikeilta ihmissuhteilta. Ainoat edes vähän todellisilta tuntuneet hahmot olivat niitä, jotka esiintyivät vain tämän kirjan tarinassa.

Ei tainnut tämä kirja tyydyttää uteliaisuutta, jota koin Cornwellin tuotantoa kohtaan, koska edelleen minulle jäi vähän ihmettelevä olo siitä miten näin heikolla henkilökuvauksella on voinut saavuttaa niin valtavan suosion. Pitää siis ilmeisesti vielä palata Scarpettan tarinan alkupäähän katsomaan josko se avaisi minulle Cornwellin salaisuuden.

Linkit