Beasts of the Southern Wild

Ohjaus: Benh Zeitlin
Pääosissa: Quvenzhané Wallis, Dwight Henry
(2012)

Pieni Hushpuppy-tyttö (Quvenzhané Wallis) asuu isänsä (Dwight Henry) kanssa kaatopaikkatavarasta kasatuissa hökkeleissä Bathtub-nimisellä alueella jota tulviminen uhkaa. Seuranaan heillä on joukko eläimiä sekä muita laitapuolen kulkijoita parempiosaisten linnoittautuessa vallien taakse vettä pakoon. Luonnonkatastrofin lisäksi varjoja Hushpuppyn elämään tuo isän äkkipikaisuus, äidin puute sekä jäitten alta nousevat esihistorialliset jättiolennot.

Tässä oli todellista indie-elokuvan meininkiä, jos meininki-sanaa voi nyt käyttää rauhallisesti etenevästä elokuvasta voi käyttää. Benh Zeitlinin esikoisohjauksessa on "kadulta löydettyjä" amatöörinäyttelijöitä, on käsivarakamerakuvaa, on viipyileviä lähiotoksia, on tarina josta ei oikein ota selkoa, on karua elämänläheisyyttä ja epäselvyyttä. On myös outoa tenhoa joka pitää otteessaan.

Hushpuppy johdattaa katsojat Bathtub-alueen röttelömaailmaan lapsen silmin ja kertojan äänellä. Kuvausten aikaan 6-vuotias Quvenzhané Wallis otti myös nuorimpana "naisnäyttelijänä" Oscar-ehdokkuuden ja vaikka se nyt on hieman kyseenalaista kuinka paljon hänen työssään on näyttelemistä ja kuinka paljon luonnollista olemista, niin hyvin hän saa elokuvan kannettua. Zeitlin ei paljon selittele elokuvan alkuasetelmaa eikä sitä mistä sen maailmassa on kyse, se vain on ja me katsojina voimme rakentaa oman tarinamme sen ympärille mitä saamme nähdä.

On jotenkin tosi vaikea kirjoittaa tästä elokuvasta mitään. Se oli rosoisen kaunis ja kiinnostava, vaikka eihän siinä oikein tapahtunut mitään. Hushpuppyn suuhun kirjoitettua filosofiaa ja runoutta vuorottelee musiikin taustoittamat kuvat röttelöistä ja karusta maasta. Sen vetovoimaa ei osaa selittää, vaan se on itse koettava.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaaja - Benh Zeitlin
Paras naispääosa - Quvenzhané Wallis
Paras sovitettu käsikirjoitus - Lucy Alibar ja Benh Zeitlin

Stephen King: Pedon sydän

Englanninkielinen alkuteos: Hearts in Atlantis
(1999)

Piinallisen jännittävä Pedon sydän johdattaa hyvyyttä ja pahuutta koskevien suurten kysymysten äärelle. Sen tarina, joka koostuu viidestä toisiinsa punoutuvasta kertomuksesta, alkaa Vietnamin sodan ja hippiliikkeen leimaamalta 60-luvulta ja kulkee läpi modernin amerikkalaisen yhteiskunnan meidän päiviimme saakka. Mistä kumpuaa järjetön väkivalta, kuka meistä osoittautuukaan pedoksi? Jälleen kerran Stephen King näyttää lahjansa mestarillisena kertojana ja ajankuvan luojana.

On suomenkielisen version kustannustoimittajalla ollut miettimistä että miten saada synkästi nimetty kirja Pedon sydän myös kuulostamaan siltä miltä nimi antaa ymmärtää ilman että suoranaisesti valehtelisi takakannen esittelyssä. Olen aiemminkin välillä ihmetellyt, että mikä into on stailata kaikki Stephen King kauhuksi, vaikka osa kirjoista ei selvästikään kyseiseen genreen kuulu, mutta tämä oli kaiken huippu. En ymmärrä kirjan nimeä enkä sitä missä tässä kirjassa oikein peto piili, koska kyseessä oli lähinnä kertomus yhdestä sukupolvesta, siitä joka on Kingille omakohtaisesti tutuin, niistä jotka elivät 60-luvulla lapsuutta ja nuoruuttaan. Kirjan aloitustarinassa nyt joitain kauhuelementtejä on, mutta sen jälkeen lukija pääsee seuraamaan Vietnamin sotaa vastustaneiden tai siellä taistelleiden nuorten kehityskaarta.

Olen lukenut Kingin lähes koko tuotannon ja hänen varhaisemmat teoksensa ovat osa omaa nuoruuttani johon palaan aina säännöllisin väliajoin. Ainoastaan Musta torni -sarja on sellainen mitä olen vältellyt, koska olen arvellut sen olevan liiaksi fantasiaa omaan makuuni, mutta tämä kirjan perusteella voisi sitäkin ehkä kokeilla, koska ensimmäinen tarina siihen viittasi eikä ollenkaan epäkiinnostavasti. Tämä kirja oli ehkä vähän erilaista Kingiä verrattuna muihin lukemiini. Toki tyyli on tunnistettava ja kirjan tapahtumapaikat Mainessa niin kuin niin monesti muulloinkin, mutta jokin hankalasti määriteltävä tekijä oli eri tavalla. Kenties ainakin se on hieman poikkeuksellista että kirjan tarinat sijoittuvat yhteen jatkumoon 50 vuoden ajalle. Ainakaan äkkiseltään minulle ei tule mieleen toista kirjaa jossa King olisi vastaavaa ratkaisua käyttänyt. Kertomukset tapahtuvat samassa maailmassa eri aikoina ja niissä on yhteisiä henkilöitä eri vaiheissa elämäänsä, mutta muuten ne ovat mielestäni varsin eri tyylisiä eikä se ole ollenkaan huono asia.

Koska tämän kauhukirjojen hyllystä poimin niin olin tietenkin vähän pettynyt huomatessani ettei tämä olekaan kauhukirja (vaikka sitä jo ounastelinkin epämääräisen takakansitekstin perusteella). Sujuvaa luettavaa tämä oli kuitenkin  Vietnamin sodan merkitys on ehkä hieman vaikea käsittää kun ei itse sitä aikaa ole elänyt - ei Yhdysvalloissa eikä Suomessa, mutta tämä kirja antoi siitä taas vähän paremman käsityksen ja myös halun tutustua syvemmin, joskus, jos aikaa on.

Rakkaus (Amour)

Ohjaus: Michael Haneke
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert
(2012)

Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat iäkäs pariskunta jotka asuvat kulttuuria huokuvassa kaupunkiasunnossa ja nauttivat musiikista. Mutta vanhuus ei tule yksin. Eräänä päivänä Anne sairastuu ja pariskunnan elämä muuttuu lopullisesti.

Eurooppalainen elokuva jättää minulle usein oudon ja hämmentyneen olon. Sellaisen että nyt muilla on hieno salaisuus jota minulle ei kerrota enkä pääse liittymään kerhoon vaikka haluaisin. En vaan yleensä tajua eurooppalaisen elokuvan päälle, niin kuin monet muut. Michael Haneken elokuvien kanssa minulle on käynyt usein niin, että elokuva on vaikuttanut ennakkokuvaukseltaan erittäin kiinnostavalta, mutta sen katsottuani olen lähinnä ihmetellyt että mitä minulta jäi nyt ymmärtämättä, miksen pitänyt tätä niin loistavana kuin ne todelliset elokuvan ystävät. Näin kävi viimeksi Valkoisen nauhan (Das Weiße Band) kanssa, joka oli todella pitkästyttävä eikä pitkästymistä palkittu millään.

Rakkaus on kuitenkin toista maata. Tämä oli vaikuttava elokuva. Elokuva kuvaa aihetta joka on monille  tuttu ikääntyvien läheisten kohdalta, millaista se on kun vanhuus ei olekaan vaan leppoisten eläkepäivien viettämistä rakkaiden kanssa vaan aivan jotain muuta. Haneke näyttää meille heti elokuvan aluksi loppuratkaisun jota seuraa kertomus siitä miten siihen on päädytty. Vaikka katsoja jo tietää mitä tapahtuu ja osaa arvata myös miten se tapahtuu, hidastempoinen kerronta pitää otteessaan. Paikallaan pysyvien kuvien ja arkirutiinien viipyilevä kuvaus antaa katsojalle aikaa pohtia näkemäänsä ja sitä miten itse tuntisi ja miten itse toimisi elokuvan henkilöiden tilanteessa. Oikeasti iäkkäät pääosanesittäjät - varsinkin Emmanuelle Riva sairaana Annena - tekevät upeat roolityöt joita ei voi kuin ihailla.

Omalta kohdaltani tämä elokuva kosketti myös siksi, että elokuvan miljöö sekä pääosan esittäjien olemus vastaa hyvin omien iäkkäiden läheisteni vastaavia. Eikä elokuvan asetelma muutenkaan niin kauaksi poikkea siitä mitä olen itse seurannut läheisen osassa tai ainakaan ei ole kovin vaikea olla sitä kuvittelematta. Voi olla että ilman tätä henkilökohtaista aspektia en varmaan tätäkään elokuvaa ymmärtäisi. Tiedä häntä, joka tapauksessa tämä oli koskettavimpia eurooppalaisia elokuvia joita olen viime vuosina nähnyt.

Oscar-ehdokkuudet:
Paras elokuva
Paras ohjaaja
Paras naispääosa - Emmanuelle Riva
Paras alkuperäinen käsikirjoitus - Michael Haneke
Paras vieraskielinen elokuva (voitto)

Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty

Englanninkielinen alkuteos: Portrait of a Killer: Jack the Ripper - Case Closed
(2002)

Lontoon Whitechapel vuonna 1888. Ainakin seitsemän naista murhataan raa'asti. Paniikki leviää koko East Endiin. Murhaajaa aletaan kutsua Viiltäjä-Jackiksi, mutta häntä ei koskaan saada kiinni. Satakolmetoista vuotta myöhemmin rikoskirjallisuuden kärkinimi Patricia Cornwell alkaa tutkia maailman kuuluisimman sarjamurhaajan arvoitusta - ja nykyaikaisen rikostekniikan menetelmin selvittää sen.

Pohdiskelin jonkin verran kirjoittaako tästä kirjasta blogiin, mutta päätin tehdä niin koska omasta mielestäni on fiktiota, vieläpä varsin huonosti kirjoitettua fiktiota. En ylipäätään olisi varmaan kirjaa lukenut ellei se olisi erään sukulaisen kanssa tullut puheeksi. Vaikken ole Viiltäjä-Jack aiheisia kirjoja tai elokuvia katsonut, olen muuta kautta tutustunut tapaukseen sen verran että tietoni aiheesta ovat melko paljon paremmat kuin keskivertokansalaisella. Olinpa tästäkin kirjasta kuullut jo sen oltua tuore kun Lontoossa Jack the Ripper -kävelykierrosta vetänyt "ripperologi" antoi sen esittämästä ratkaisusta oman varsin negatiivisen mielipiteensä. Ennakkokäsitykseni näin ollen oli jo se, että mitään täysin vedenpitävää ratkaisua ei ole lupa tältä kirjalta odottaa, mutta silti olin yllättänyt miten löyhillä ja tarkoitushakuisilla todisteilla mentiin.

Patricia Cornwell on minulle ollut aiemmin tuttu vain nimenä. En ole hänen kirjojaan lukenut ja täytyy vain toivoa, että hänen dekkareissaan on juoni rakennettu vakaammalle pohjalle. Jo alkuasetelma sai hieman kulmakarvat kohoamaan. Cornwellille oli vuonna 2001 vihjattu Walter Sickertistä Viiltäjä-Jack -tapauksen tiimoilta ja vuonna 2002 (siis vuotta, korkeintaan kahta myöhemmin!) hän kirjoittaa kirjan jossa julistaa tapauksen selvitetyksi "mittavien tutkimusten" jälkeen. Sitä ei voi kiistää etteikö Cornwell ole aika lailla materiaalia kahlannut läpi ja on selvästi ollut hyvissä rahoissa tutkimuksiaan rahoittaakseen. Kirja on kuitenkin kirjoitettu sillä tyylillä, että kukaan ei olisi aiemmin edes tullut ajatelleeksi niin mullistavia asioita kuin hän - varsinkaan murhia tutkineet aikalaispoliisit - ja hän on myös omituisen tietämätön siitä, että Walter Sickertin syyllisyydestä Viiltäjä-Jackin tekoihin oli jo ennen tätä kirjoitettu kaksi kirjaa (Stephen Knight: Jack the Ripper - The Final Solution, Jean Overton Fuller: Sickert and the Ripper Crimes).

Walter Sickert oli epäilemättä erikoislaatuinen mies ja kenties väkivaltaisiin fantasioihin mieltynyt, mutta mikään tässä kirjassa esitetty ei tuntunut kovin vakuuttavasti viittaavan hänen syyllisyyteensä. Tuntui myös siltä, että Cornwell oli tästä itsekin erittäin tietoinen, niin sekavasti hän poukkoilee ajanjaksosta toiseen ja sekoittaa täysin eri aikoina tapahtuneita asioita toisiinsa omien tarkoitusperiensä mukaan. Erityisesti minua häiritsi tapa jolla hän viittaa Viiltäjä-Jackin kirjeissä esitettyihin lauseisiin siinä kohdassa missä sopii - ei väliä vaikka kyseisen kirjeen lähettäminen olisi tapahtunut kymmeniä vuosia aiemmin kun tapahtuma mistä Cornwell kertoo. Cornwell on päättänyt että Sickert on Viiltäjä-Jack ja koittaa kyhätä todisteet kokoon sen mukaisesti ja silloin kun todisteet ei riitä aletaan puhumaan Sickertistä Viiltäjä-Jackina faktana ikään kuin valhe muuttuisi todeksi kun sen tarpeeksi monta kertaa toistaa.

Ihan täysin ansioton ei tämä kirja kuitenkaan ollut ja mikäli Sickert-hömpötys olisi jätetty pois niin tämän olisi voinut lukea ihan mielellään kuvauksena Viiltäjä-Jackin tapauksesta ja sen aikakauden olosuhteista. Tai vaihtoehtoisesti Cornwell olisi voinut heittää tarinan kokonaan fiktiiviseksi kuvaukseksi murhasarjasta jonka toteuttaa originelli näyttelijä-maalari.

Pilvikartasto (Cloud Atlas)

Ohjaus: Tom Tykwer, Andy Wachowski, Lana Wachowski
Pääosissa: Tom Hanks, Halle Berry, Hugo Weaving, Jim Sturgess, Susan Sarandon, Hugh Grant, Jim Broadbent, Ben Whishaw, James D'Arcy
(2012)

Menneisyys ja tulevaisuus. 1849, 1936, 1973, 2012, 2144 ja 106 talvea Kaatumisen jälkeen. Kuusi vuotta ja kuusi tarinaa. Ihminen ja ikuisuus. Mikään mitä yksi ihminen tekee ei ole kuin yksi pieni pisara rajattomassa valtameressä, mutta muutakaan meri on kuin valtava määrä vesipisaroita?

Joidenkin elokuvien näkemistä sitä odottaa enemmän kuin toisten. Pilvikartasto kuului minulle niitten odotettujen joukkoon. Intoa hieman himmensi se etten ole Wachowskin sisarusten suuri fani, mutta tällä kertaa odotus palkittiin.

Samojen näyttelijöiden käyttäminen eri ikäisten, eri rotua ja eri sukupuolta olevien henkilöiden esittäjinä voi jakaa mielipiteitä  mutta minua tämä ei lievästä koomisesta efektistä huolimatta häirinnyt vaan se sopi elokuvan hieman epätodelliseen luonteeseen. Näyttelijäkaartista ei kukaan mielestäni ollut selvästi yli muiden tai flopannut pahasti, mutta erityisesti itseäni miellytti nähdä Ben Whishaw pitkästä aikaa isommassa roolissa. Hänen kohtauksissaan omaa aikaani tosin hukkaantui sen miettimiseen, että missä ihmeen elokuvassa olen hänen ennen nähnyt ja vasta elokuvista kotiuduttuani keksin - Parfyymi! (Note to self: katso elokuva uudelleen)

Vaikka Pilvikartaston kantavana teemana on eri aikojen tarinoiden kytkeytyminen toisiinsa niin minusta tarinat toimivat myös täysin erillisinä ja sidokset oli ripoteltu puolipiiloon tarkkaavaisen katsojan huomattavaksi. Jokaisessa tarinassa oli oma vetovoimansa, mutta itse huomasin tykästyväni eniten siihen kaikkein kauimmaksi kurottuvaan maailmaan eli tulevaisuuteen suuren tuhon jälkeen. Melko tyypillisen apokalyptisen kivikauden tarinassa viehätys piili erityisesti mielenkiintoisessa kielessä jolla tätä aikaa elävät kommunikoivat. Voin kyllä myöntää, että itse tuli tässä kohtaa tukeuduttua myös tekstityksiin joissa niissäkin oli melko onnistuneesti tavoitettu puheen tyyli.

Ei Pilvikartasto minun suosikkielokuvieni joukkoon nyt mene, mutta kyllä tämä Wachowskien tuotoksista ainakin Matrixien jälkimmäiset osat voittaa. Vieläkin puistattaa kun mietin miten katastrofaalisesti mokasivat sen trilogian.

Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook)

Ohjaus: David O. Russell
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Chris Tucker
(2012)

Patilla (Bradley Cooper) ei mene hyvin. Vaimon uskottomuuden paljastuminen räiskäytti piilevät mielenterveysongelmat pinnalle ja miehen psykiatriseen sairaalaan. Nyt Pat koittaa päästä uuden elämän alkuun vanhempiensa (Robert De Niro, Jacki Weaver) luona, mutta urakkaa vaikeuttaa se ettei Pat oikein pysty päästämään vaimostaan irti. Ystävänsä luona Pat tapaa Tiffanyn (Jennifer Lawrence) jota elämä on myös kohdellut kaltoin. Tiffany tempaa vastahakoisen Patin mukaan omaan projektiinsa arvattavalla lopputuloksella.

Haukotus. Oscar 2013 -projekti jatkui David O. Russellin komediallisella romanttisella draamalla, josta Jennifer Lawrence kävi pokkaamassa Oscarin naispääosasta ja noita muitakin ehdokkuuksia oli läjäpäin. Tiedän, että vika on minussa, mutta elokuva oli minusta niin pitkästyttävä että välillä lepuutin silmiäni kiinni ja kiusaus oli suuri alkaa näpelöimään kännykkää niin kuin näin muutamien muiden salissa häiritsevästi tekevän.

Kovin paljon ei komediaa tässä ollut ja romantiikankin kanssa oli vähän niin ja näin, koska en onnistunut näkemään sitä kemiaa pääosanesittäjien välillä mitä heillä ilmeisesti täytyi olla koska suorituksia on niin kehuttu. En vaan ymmärtänyt, enkä vieläkään ymmärrä, mitä Tiffanyn kaltainen nainen näkisi Patin kaltaisessa miehessä. Nojaa, onhan Bradley Cooperin ulkonäkö kai monista vetävä, joten siinä sen vetovoiman täytyi olla. Epäuskottavaa kuitenkin mielestäni.

Myöskään Robert De Niro ja Jacki Weaver eivät minua vakuuttaneet Patin vanhempina. Toki he luontevia olivat mutta Robert De Niro oli niin robertdeniromainen ja Jacki Weaverin esittämälle äidille oli annettu aika vähän tilaa. Pidin roolia näkymättömänä ja mietin, että varmaan vanhempien naisnäyttelijöiden pitää suostua mihin vaan, mutta Oscar-ehdokkuushan se oli tästäkin napsahtanut. Julia Stilesin urallakaan ei taida kovin kovaa mennä kun löytää itsensä kaukana pääroolien takana esittämässä muutamassa kohtauksessa Patin ystävän vaimoa.

Hollywoodin uusi suosikkityttö Jennifer Lawrence oli tämän elokuvan valopilkku, koska hänen lumovoimansa näyttää ulottuvan minuunkin. Tiffanyn kauneutta, vahvuutta, "cooliutta" ja samanaikaisesti kipeää herkkyyttä huokuva hahmo oli hieno suoritus. Tiffany oli hahmona hieno ja juuri siksi se edelleen jaksaa ihmetyttää mitä upea Tiffany näkisi sellaisessa vaimonsa perään itkevässä hahmossa kuin Pat?

Oscar-ehdokkuudet
Paras elokuva
Paras miespääosa - Bradley Cooper
Paras naispääosa - Jennifer Lawrence (voitto)
Paras miessivuosa - Robert De Niro
Paras naissivuosa - Jacki Weaver
Paras sovitettu käsikirjoitus - David O. Russell
Paras leikkaus - Jay Cassidy ja Crispin Struthers

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä

Ranskankielinen alkuteos: La Vie d'un homme inconnu
(2009)

Pariisissa asuva Kirjailija Ivan Šutov tekee merkityksellisen päätöksen, joka vie hänet takaisin entiseen kotimaahansa. Šutovia kutsuu Pietariin kolmenkymmenen vuoden takainen rakkaus. Paljon on muuttunut: tämä Venäjä on eri maa kuin se, jonka kirjailija on jättänyt taakseen. Matkalla Šutoville aukeaa kuitenkin ikkuna toiseen maailmaan. Vanhaa miestä, Volskia, on kuviteltu mykäksi, mutta kun hän viimein puhuu, sanat kertovat sykähdyttävän tarinan. Se on enemmän kuin kertomus rakastavaisista ja ihmiselämästä; siihen kietoutuu koko yhteiskunnan unohdettu menneisyys. Tuntemattoman miehen elämä liittää vanhan miehen ja kadonneen kotimaan historiat toistensa lomaan ja yhdistää nykyisen ja menneen Venäjän. Tuloksena on romaani, josta on vaikea olla liikuttumatta.

Viimeinen lause takakannen kuvauksessa piti paikkansa. Kyllä tämä jonkin liikutti, mutta muuten minulla oli hankaluuksia saada otetta kirjasta. Myös tuon liikutuksen kanssa oli tunne, että minun pitäisi nyt olla vielä enemmän liikuttunut ja tuntea enemmän kirjan tarinassa - yhdestä niistä - joka oli karuudessaan ja kärsimyksessään omassa luokassaan.

Pidin kirjan rakennetta hieman erikoisena. Ehkä siksi etten ollut (taaskaan) takakannen kuvaustekstiä lukenut ja olin jo ehtinyt unohtaa miksi aikoinaan olin tämän lukulistalleni lisännyt, toisin sanoen en tiennyt mistä kirja tulisi kertomaan. Kirjaa alkaa kuin kertomuksena keski-ikäisestä, elämäänsä ehkä hieman pettyneestä Ivan Šutovista joka huomaa ettei hänen kotimaatansa enää ole kun neuvosto-Venäjä on korvautunut länsimaistakin vielä länsimaisempana nyky-Venäjänä. Mutta sitten tarina kääntyykin ja lukija heitetään toisen maailmansodan aikaan kokemaan Leningradin piiritystä ja sen kurjuutta. Ja kun tämää jatkuu aina vain niin tarinan kiinnostavuudesta huolimatta huomasin miettiväni moneen kertaan, entäs Šutov? Milloin pääsemme kuulemaan mitä Šutoville tapahtuu?

Tämä oli ensimmäinen lukemani kirja Makinelta ja vastasi aikalailla tyyliltään sitä mitä odotin ranskalais-venäläiseltä kaunokirjailijalta. Noh, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että taisin odottaa jotain paljon kuivakampaa ja epämielenkiintoisempaa, tekstiä jossa unohdutaan maalailemaan ja runoilemaan ilman, että tarinassa tapahtuu paljoakaan sillä tavalla kuin itse tapahtumisen ymmärrän. Tarina kulki kuitenkin sujuvasti vaikka kieli olikin minulle hieman liian kulturellia niin kirjan kuitenkin luki mielikseen. Asia olisi saattanut eri mikäli kirja olisi ollut pidempi ja ei olisi ollut tunnetta, että sen loppuun olisi mahdollista päästä.

Minulla on hyllyssä myös Ranskalainen testamentti, joten pääsen vielä toistamiseen karaisemaan itseäni Makinen kirjalla. Sitä ennen kuitenkin täytyy lukea muutama kirja joka sopii paremmin omiin lukutottumuksiin.