Terminator Genisys 3D

Ohjaus: Alan Taylor
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Jason Clarke, Emilia Clarke, Jai Courtney
(2015)

On vuosi 2029 ja ihmiset johtajanaan John Connor (Jason Clarke) ovat saavuttamassa lopullisen voiton koneista, jotka ovat hallinneet vuonna 1997 saapuneen Tuomiopäivän jälkeen. Koneet kuitenkin ehtivät lähettämään menneisyyteen, vuoteen 1984, Terminaattorin (Schwarzenegger), jonka tehtävänä on tappaa John Connorin äiti Sarah Connor (Emilia Clarke) ja estää tällä tavoin lopullinen tuhonsa. Sarahia suojelemaan lähetetään John Connorin oikea käsi Kyle Reese (Jai Courtney). Vuosi 1984 ei kuitenkaan ole aivan sellainen kuin tulevaisuudessa ollaan siihen asti luultu.

Olisi rästissä muutakin blogattavaa, mutta tähän on tuoreeltaan enemmän inspiraatiota. Vielä eilen olin ihan varma, että tätä rahastuselokuvaa en nyt ainakaan mene teattereihin katsomaan. Päätös oli syntynyt jo trailerin muutamaan otteeseen nähneenä ja viimeisen niitin arkkuun antoivat lukemani kehnot arvostelut suomalaislehdissä. Tuuliviirimäisesti löysin kuitenkin itseni istumasta elokuvan 3D version päivänäytöksessä kun lauantaiaamun edistyessä alkoi tuntui siltä, että nyt voisi tuttu ja turvallinen scifahtava rymistely olla juuri sitä mitä tarvitsen.

Elokuvasta ei nyt jää paljon jälkipolville kerrottavaa. Alkupuoli oli käytännössä alkuperäisen The Terminator (1984) elokuvan toistoa, jopa aivan kirjaimellisesti, koska sarjan aloittaneen elokuvan kohtauksia oli uudelleenfilmattu uusilla näyttelijöillä (ja CGI:llä). Muutenkin reilulla kädellä ammennettiin menneestä ja tutunoloiset kohtaukset seurasivat toisiaan muissa sarjan elokuvissa nähdyn kaltaisen juonen puitteissa.

Aikaisempien elokuvien näyttelijöistä ei tässä elokuvassa ole mukainen kuin pappaikäinen Schwarzenegger, joka selviytyi roolistaan ihan mukavasti, tuttuja onelinereita suoltaen. Myös Emilia Clarke Sarah Connorina onnistui mielestäni hyvin, vaikka ei hänessä nyt samaa raivokasta naisenergiaa ole kuin Linda Hamiltonissa. Muitten pääroolien kanssa oltiinkin sitten vaikeuksissa. En tiedä olisiko Kyle Reeseksi pystynyt valitsemaan epäkarismaattisempaa henkilöä kuin Jai Courtney. Täyttä pahvia koko mies. John Connoriksi olisi myös ehkä kannattanut ottaa joku muu kuin ainaisesti pahisrooleja tekevä Jason Clarke, koska hänen sankarihahmopuolensa ei miehen habituksen ja taustan huomioon ottaen mennyt läpi sitten ollenkaan.

Koska elokuvista itsestään ole paljon enempää sanottavaa, niin poristaanpa vähän lisää asian sivusta. Elokuvan ikäraja oli K-12. Tiedän olevani kukkahattutäti, vaikka en kukkahattua edes omista, mutta siis milloin Terminaattorin tyyppisistä väkivaltaräiskinnöistä on tullut koko perheen leffoja? Tätä vaan mietin kun katselin ympärillä olevia pikkunaperoita isiensä kanssa sekä kokonaisia perhekuntia. Toimintaelokuvilla on paikkansa, mutta onko se paikka tuon ikäisten (9v) lasten silmien edessä? Jo aiemmin olen leffoissa käydessä ihmetellyt sitä, että elokuvan ikärajasta piittaamatta voidaan näyttää K-18 videopelien mainoksia.

Tiedän aiemmasta, että kun alkaa tällaisia kysymyksiä esittämään niin pian on kuorossa suuri joukko ihmisiä toteamassa "että kyllä minäkin näin sen ja sen elokuvan niin ja niin pienenä ja minusta tuli ihan ok". No, niin varmaan, ei kai kukaan olekaan sanonut, että elokuvat tuosta vaan kääntäisivät muuten täyspäisen pikkuihmisen raiteiltaan, mutta pikkuhiljaa mitä raaimmasta väkivallasta tulee hyväksyttävämpää (niin kuin nyt on käynyt!) enkä minä ainakaan haluaisi sellaisessa maailmassa elää. Vaihtoehtoja ei vaan oikein anneta.

Itsehän olen niitä ihmisiä, joiden vanhemmat tuijottivat silloisia, nykyiseen verrattuna todella tiukkoja ikärajoja ihan liiankin kanssa, mikä johti siihen, että heti kun vanhempien silmä vältti niin oli pakko nähdä kaikki ne kauheat elokuvat mitä oli pidetty pannassa. Siltä ajalta johtaa mieltymys Terminaattoriinkin, jonka näin ehkä 13- tai 14-vuotiaana. Se (ja kakkososa myös) on edelleen suosikkielokuviani, joka kestää katsomista kerta toisensa jälkeen. Tuon jälkeisistä sarjan elokuvista ei taida olla oikein mitään hyvää sanottavaa. No, Terminator Salvationin (2009) voisi ehkä katsoa uudestaan ihan vain siksi, että en muista elokuvasta mitään muuta kuin jälkeen jääneen ajatuksen "wat is dis?".

Kahden ensimmäisen klassikkoelokuvan jälkeen on harmi, että noiden elokuvien nostalgiaa muistelevat saadaan lapsineen vedettyä katsomaan tämänkaltaista kertakäyttöhupia kuin Terminator Genisys. Ja tähänhän toki itsekin sorruin, että ei sillä. On vaikea edes kuvitella minkälainen elokuva tahi muu mediatuote voisi tuntua nykyisin yhtä mullistavalta kuin Terminator 2: Judgment Day (1991) aikanaan. Sen sijaan tulee liukuhihnalta Marvelin supersankari-X/superryhmä-Z elokuvia, joista leffatähti jos toinenkin voi käydä hakemassa varman tilipussin.

J. G. Ballard: Uponnut maailma

Englanninkielinen alkuteos: The Drowned World
(1962)

Maapallon lämpötila on noussut kymmeniä asteita. Asutusta on enää vain lähellä napa-alueita. Valtaosa maailmasta on soista viidakkoa. Pohjois-Grönlannista lähetetään retkikunta tutkimaan Lontoon aluetta, joka on uponnut lietteen alle ja erilaiset liskot ovat vallanneet sen. Vain muutama asukas sinnittelee siellä asuen talojen yläkerroksissa, jotka eivät ole vielä vedenpinnan alla. Biologi Kerns tutkii luontoa, joka on palannut takaisin olosuhteisiin, jotka ovat vallinneet miljoonia vuosia sitten. Myös hänen mielessään tapahtuu outoja asioita.

Oli virkistävää lukea tälläistä vähän vanhempaa scifiä ilmastonmuutoksesta, ajalta jolloin ei vielä ollut kollektiivista tietoisuutta kasvihuoneilmiön voimistumisesta ja kaikesta siitä mitä se saattaa tuoda muassaan.

Virkistävää oli myös kirjan suhteellinen lyhyys (176 sivua), koska joskus puolivälin jälkeen alkoi oma kiinnostukseni kirjaan hiipua ja lukemisen tahkoaminen eteenpäin kävi työstä. Tässä vaiheessa oli mielestäni jo kaikki merkittävä selvinnyt, esimerkiksi se miten Maapallo oli tilaansa päätynyt ja se mikä ei ollut selvinnyt, taisi jäädä kunnolla selviämättäkin. Tässä vaiheessa kirja myös muuttui enemmän kertomukseksi dystooppisen maailman väkivaltaisuuksista, mikä toi mieleen - niin minkä? en osaa sanoa? (Kärpästen herran?) - mutta ihmetytti myös melko rasistisessa sävyssään.

Kiinnostavinta oli mielestäni siis kirjan alkupuoli missä valotettiin vallitsevaa tilannetta sekä sen tieteellistä puolta. Tosi kova tieteellisyys paistoi nyt kyllä poissaolollaan, mutta koska kirjassa oli muutakin mystistä niin annettakoon se anteeksi tällä kertaa anteeksi.

Ei harmita, että kirja tuli luettua, vaikka se ei jaksanutkaan kiinnostusta läheskään loppuun asti pitää.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Ruotsinkielinen alkuteos: Hantering av odödä
(2005)

Tukholmaa pitkään koetellut helleaalto jännittyy kaupungin ylle valtaisaksi sähkökentäksi - kuin käänteiseksi sähkökatkokseksi. Taivaalla ei näy pilveäkään jännityksen yhä voimistuessa. Pian. Tapahtuu. Jotain. Yhtäkkiä sähkökenttä katoaa, ilman pamahdusta tai romahdusta. Eläkkeellä oleva toimittava Gustav Mahler kutsutaan ruumishuoneelle, missä kuolleet ovat heränneet henkiin. Kauhistuttava tilanne herättää lapsenlapsensa vastikään menettäneessä Gustavissa toivon: ehkä kuolleen nousevat myös haudoistaan. Tiedemiehet yrittävät selvittää kauhistuttavan ilmiön syytä ja viranomaiset ryhtyvät yhä äärimmäisempiin toimenpiteisiin suuren yleisön ja surevien omaisten rauhoittamiseksi. Vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikeastaan haluavat.

Hieman tavanomaisesta zombimytologiasta poikkeavaa kerrontaa tarjoaa tämä kirja. Tällä kertaa elävät kuolleet eivät janonneet elävien lihaa lisäten näitä joukkoihinsa, vaan olivat muuten vain outoja. Eikä zombien määräkään lisäänny, koska uudet kuolevat eivät enää eloon nouse. Rakenteeltaan kirja oli kuitenkin sitä tyypillistä, jossa seurataan muutamaa päähenkilöä ja heidän kokemuksiaan reaaliajassa heittäen välillä sekaan pätkiä median suhtautumisesta asiaan sekä otteita lääkärien ja poliitikkojen asiakirjoista.

Ajvide Lindqvist on itselleni uusi tuttavuus ja kirjakin sattui luettavaksi ihan vain nimensä ja takakansitekstinsä ansiosta. Nähtävästi häneltä on kuitenkin suomennettu neljä kirjaa, joista tämä kirja on kolmas suomennettu, mutta kirjailijan tuotannossa järjestyksessä toinen. Se ensimmäinen Ystävät hämärän jälkeen on itsellenikin tuttu elokuvasta Låt den rätte komma in (2008) (suosittelen muuten). Siitä on olemassa myös englanninkielinen versio Let Me In (2010), jota en ole nähnyt.

Tuttuakin tutummasta rakenteesta huolimatta pidin kyllä kirjasta. Henkilöhahmot olivat jotenkin ihanan aitoja, mitä ehkä ei joka kirjasta voi sanoa. Tapahtumat etenivät hyvin rivakkaa tahtia, ehkä toisinaan vähän turhankin rivakkaa, mutta kerronta oli sujuvaa ja uskottavaa. Siitä myös pidin, että kaikkea ei selitelty perin puhki. Toisaalta jos jotain pitää sanoa lopuksi selviävistä asioista niin, no, ei ollut ainakaan kirjan vahvuuksia loppu omasta mielestäni.

Ilkka Remes: Horna

(2014)

Suomi saa tietää Ruotsin hakevan pikaisesti Natoon ja päättää seurata mukana. Venäjä reagoi ärhäkkäästi pakotteiden jo kiristämässä ilmapiirissä. Samaan aikaan paljastuu USA:n ja Suomen sotilastiedustelun salainen operaatio Venäjällä. Se räjäyttää tilanteen katastrofiksi, jollaista kukaan suomalainen ei vielä muutama kuukausi sitten olisi voinut uskoa. Ensin Ukraina. Nyt Suomi.

Luin ensimmäisen Remekseni n. 10 vuotta sitten työkaverini suosituksesta. Taisipa hän lainatakin minulle pari Remestä, jotta pääsisin alkuun. Ahmin kirjat niin kuin Remekset on pakko ahmia, mutta silti olin vähän hämmentynyt siitä mitä sanoisin kirjoja palauttaessani. Eihän tälläistä roskakirjallisuutta nyt herrajesta kuulu kenenkään valistuneen ihmisen kehua, vaikka sitä lukisikin. Miten tuo järkevänä pitämäni työkaverini ei sitä tiennyt?

Tuollaisen ajatusmaailman olin siis kohtuu kultturellissa kasvuympäristössäni onnistunut omaksumaan ja kesti jonkin aikaa ennen kuin kehtasin julkisemmin myöntää Remeksiä lukevani ja silloinkin vähän "guilty pleasure" -tyyliin. Vuosien mittaan olen alkanut vähän Remekseen tuossakin tarkoituksessa kyllästyä ja pitkään emmin lainatako vai eikö lainata kirjaa, mutta ajankohtainen aihe kuitenkin kiinnosti niin paljon, että poimin kirjan matkaan.

Horna on takuuvarmaa Remestä. Taisin lukea tämänkin kirjan yhdellä istumalla. Jännittäviä tapahtumia ja juonenkäänteitä riittää ja onhan se herkullista päästä seuramaan Suomen hypersalaisten agenttien toimintaa. Tällä kertaa kuitenkin ehkä vähän turhan monta kertaa yksittäiset tapahtumat menivät sen verran överiksi, että en ihan pystynyt pitämään aivoja nurkassa ja epäuskottavuus vaivasi. Ja olihan ehkä koko taustalla olevassa rakennelmassakin muutama pieni madonreikä.

Kirjan perusasetelma on sen sijaan hyvinkin uskottava. Olen hieman ihmetellen seurannut sitä miten harva kansanedustajaehdokas esimerkiksi uskalsi pitää vaalien aikaan Venäjää uhkana. Mieleen tuli, että kyseessä on asia, josta ei syystä tai toisesta voi sanoa täysin suoraa mielipidettään, jotta ei pilaa omia etenemismahdollisuuksiaan, vaan vaikka uhkaksi Venäjän kokisikin niin sen toteaminen pitää jättää kabinetteihin suljettujen ovien taakse.

Vaikka Remes nyt tuntuukin aikalailla kierrättävän samaa konseptia kirjasta toiseen, niin se kai hänen kirjoissaan nyt viehätys onkin. Sitä vaan itse mietin, että miten kirjailija itse jaksaa pitää motivaatiota yllä ja aina vain tehdä taustatyöt yms. yhtä huolella. No, se ei kai ole oma murheeni vaan voin vain keskittyä muutamaan tuntiin tuttuja latuja kulkevia, mutta silti ah niin jännittäviä, juonenkäänteitä.

Seppo Jokinen: Vihan sukua

(2013)

Komisario Sakari Koskinen joutuu setvimään Tampereella terroriteolta näyttävää rikosvyyhteä. Suojelupoliisi jyrää paikan päälle, mutta Koskinen ei silti usko, että asiat ovat sitä, miltä ne päältä päin näyttävät.

Kuuntelin keväällä kävelylenkkien aikana Mustat sydämet (2014) äänikirjana ja se oli ensikosketukseni komisario Koskiseen sekä muihin Jokisen kirjojen henkilöhahmoihin. Ei kokemus Jokisesta nyt mitään suurta ihastumista ollut, mutta tuntui kuitenkin sen verran tutulta ja turvalliselta suomidekkarilta, että nappasin tämän Vihan sukua kirjastosta helpottamaan ajoittain iskevää dekkarinälkää. Täytyy sanoa, että vähän nurinkurinen tunne lähteä nyt lukemaan tätä edeltävää kirjaa missä Koskinen mm. vielä luuli ettei olisi Mustien sydämien tapahtumamaahan Australiaan lähdössä, kuten muut hänen juoksuporukassaan.

Olen tässä hiljattain lukenut tai kuunnellut monta muutakin suomalaisen mieskirjailijan dekkaria (Sipilää, Kilpeä, Rönnbackkaa) ja tietyistä painopiste-eroista huolimatta nämä alkaa vähän puuroutua mielessä yhdeksi ja samaksi. Ainakin nyt tuntuu siltä, että pieni tauko pitää pitää suomalaisessa poliisidekkarissa ja ottaa luettavaksi jotain muuta dekkarigenrestä sikäli kun sitä haluaa.

Nettitietojen perusteella Vihan sukua on ollut erittäin suosittu ja sitä kehutaan Koskis-sarjan parhaaksi. Tämä ei ollut tiedossani ennen lukemista, enkä sitä tätä kirjaa lukiessa nyt olisi huomannut. Tosin vertailukohtia ei juuri ole ja Mustat sydämet kosketti eri tavalla, koska siinä sentään oltiin Australiassa minne itselläni on ainainen kaipuu uudestaan.

Terrorismiteema varsinkin Tampereelle sijoittuen oli kuitenkin mielenkiintoisen ajankohtainen. Ihan avoimen rasistiset tavallisten ihmisten kannanotot, johon Koskinen tuntui törmäävän siellä sun täällä tuntui sen sijaan vähän vieraammalta ja liialliselta asian alleviivaamisella. En minä vaan ole koskaan kuullut pikaruokalassa työntekijöiden puhuvan keskenään mitään, saati sitten "niitten" edesottamuksista päivittelyä. Toinen häiritsevästi lukukokemukseen vaikuttava asia oli taustatarinaa valottavat vihkoset, joita tietyn suvun jäsenet olivat kirjoittaneet sukupolvien ajan. Ei vaan tuntunut kovin uskottavalta, että tuollaista yhteistä päiväkirjaa olisi noin pitkiä aikoja pidetty ja siinä vielä kaikki salaisuudet paljasten, niin mielenkiintoista kuin ko. päiväkirjaotteita olikin lukea.

Kriittisistä sanoista huolimatta tylsäksi ei kirjan lukeminen missään tapauksessa käynyt ja sivut kääntyivät tiuhaan tahtiin, jotta pääsisi selville mistä kaikessa on perimmiltään kyse.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

(2010)

Kustantaja Olli Suomisen elämän kulissit ovat kohdallaan: on perhe, omakotitalo harjun kupeessa, luottamustoimia ja kustantamo, joka menestyy vähintäänkin kohtuullisesti. Sitten kuvaan ilmestyy lapsuudenihastus Kerttu Kara, joka on kirjoittanut maailmanmenestyskirjan, Elokuvallisen elämänoppaan. Kaikkien yllätykseksi Kara haluaa kirjoittaa seuraavaksi oppaan Jyväskylästä - ja erityisesti kaupungin salakäytävistä. Lapsuusmuistot, unet ja elokuvat vieraannuttavat Olli Suomisen keski-ikäisen miehen arjesta, kunnes tapahtuu jotain, mikä muuttaa elämän pelottavan kiinnostavaksi. Pakon edessä kustantaja Suominen joutuu heittäytymään elokuvallisen elämäntavan pyörteisiin. Mutta kuka kirjoittaa käsikirjoitusta ja mikä on elokuvan lajityyppi?

Pasi Ilmari Jääskeläisen nimi oli tainnut jäädä mieleeni siitä kun olin lisännyt tämän kirjan lukulistalleni, koska joku aika sitten tartuin sattumalta kirjastossa kirjailijan ensimmäiseen teokseen, novellikokoelmaan Missä junat kääntyvät (2000), joka on myöhemmin ilmestynyt myös uudistettuna laitoksena nimellä Taivaalta pudonnut eläintarha (2008).

Tuo novellikokoelma oli ihan mukavaa luettavaa ja nyt tämän romaanin luettua, tuntuukin vähän siltä, että ehkä Jääskeläisen kerronta toimisi paremmin lyhyemmissä tarinoissa. Tähän kirjaan oli saatu hyvin monenlaista mukaan ja lajityyppikin tuntui hieman vaihtuvan pariin kertaan. Loppujakin kirjaan on kirjoitettu kaksi, joista toinen satunnaisesti valittu löytyy kirjasta painettuna ja toinen kustantajan sivulta web-linkin päästä. Jääskeläisen lanseeraman reaalifantasian mukainen kerronta ei niin suuresti häirinnyt, vaikka vähän tuli tietty kummasteltua muuten hyvin realistisen kuvauksen mukaan mahtuvia outoja yksityiskohtia, kuten sateenvarjojen myyntiin keskittyneitä kauppoja. Paljon oli myös sellaista mistä ajattelin (katoavat sateenvarjot? päärynät? muistinkadottavat salakäytävät?), että tämä on varmaan jonkunlaista symboliikkaa, mutta sellaista symboliikkaa mistä minä en tajua.

Maagiset elementit siis eivät niin häirinneet, mutta siitä en osannut päästä yli, että kirjassa keskeisessä osassa oleva Elokuvallinen elämänopas, josta myös katkelmia esitettiin, oli niin suunnattoman puisevaa luettavaa, että tuntui täysin epäuskottavalta moisen kirjan ikinä kohonneen maailmanmenestykseen. Muuten kyllä elokuvallinen elämäntapa kuulosti viehättävältä ajatukselta ja sitä taidettiin myös korostaa päähenkilöiden nimiä myöten, joista Suomisen Olli on totta kai elokuvista tuttu ja Kerttu Karakin saanut suomifilmitähtimäisen nimen.

Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@

Englanninkielinen alkuteos: Goodbye For Now
(2012)

Miten löytäisi sen oikean? Helppoa! Tarvitaan vain erehtymätön algoritmi. Nörttivelho Sam ohjelmoi elämäänsä kuntoon: löytyy täydellinen tyttöystävä, Meredith, sekä apu tämän suruun. Siinä sivussa Sam tulee loihtineeksi heille merkillisen työpaikan. Kun astut Styks-salonkiin ja lähetät paluupostia, voit jatkaa sitä, minkä kuolema keskeytti. Mutta pidä varasi. Rakkaus voi alkaa elää omaa elämäänsä.

Jostain blogista olen aikoinaan tämän kirjan bongannut, vaikka ilmeisesti ei ole kovin paljoa suomenkielisessä blogimaailmassa kulkenut. Kirjan kannesta tuli kovasti nuorenkirjamainen tunnelma, samaten kuin tavasta tunkea @-merkki kirjan otsakkeeseen. Tätä jälkimmäistä en varsinkaan oikein ihan tajunnut, koska samaa ei esiinny kirjan alkuperäisessä nimessä.

Sujuvasti luettava kirja, jossa koitetaan herätellä kysymyksiä siitä millaista olisi keskustella kuolleiden läheisten, tai heidän varjojensa kanssa. Nimenomaan kysymyksiä herätellään, mutta tarkastelu on aika pintapuolista eikä kirjailijalla itselläänkään selvästi ole oikein vastauksia siihen mikä olisi hyvä. Toisaalta ja toisaalta.

Minua häiritsi tavattomasti se, että teknologian kanssa mentiin liian pitkälle. Kun tietää, että tuo ei voi vain olla mahdollista maailmassa, joka kuitenkin muutoin on nykyisenkaltainen. Tästä ajatuksesta oli niin vaikea päästä eroon, että en oikein pystynyt ottamaan ajatusleikkiä ihan tosissani. Ehkä ongelmana oli myös se, että itselläni on niin vahva mielipide siitä, että kuolleiden pitää antaa olla kuolleina niin vaikealta, väärältä ja epäreilulta kuin menetys ehkä tuntuukaan.