Kirottu (The Conjuring)

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Lili Taylor, Ron Livingston
(2013)

Perhe (Taylor, Livingston) muuttaa vanhaan taloon, mutta idylli osoittautuu pian joksikin muuksi, kun ovet alkavat aukeilla itsekseen, tavaroita lennellä ja nukkuvien ei anneta nukkua rauhassa yöllä. Pelottavien tapahtumien ahdinkoon ajama perhe saa avukseen demonologeiksi itseään nimittävän Warrenin pariskunnan (Farmiga, Wilson), jonka kokemus on tarpeen kun talon historia paljastaa ongelmien alkulähteen.

Kauhuelokuvien ohjaukseen erikoistunut James Wan (Saw, Insidious, Dead Silence) on saanut aikaan oldskool-retro-henkisen elokuvan, jossa kauhuelementit ovat paikallaan. Myös epookkikuvauksena tämä on onnistunut hyvin ja 70-luvun alkupuolen miljöö tavoitettu varsin moitteettomasti.

En tiedä oikein mikä minua aina ajaa näitä kauhuelokuvia katsomaan. Nytkin tuntui, että olenko ihan väärässä paikassa kun leffayleisö koostui muuten hihittelevistä, supisevista ja kirkuvista teiniporukoista. Tosin tämän elokuvan suhteen tuntui, että meni vähän helmiä sioille, koska tässä tosiaan oli sellaista kypsyyttä ja hienostuneisuutta mikä saattaa nuoremmalta väeltä mennä ohi.

Mitään uutta ei tämä elokuva tarjoillut, mutta eihän sen ollut tarkoituskaan. Vaikka itsellänkin taitaa olla jo parikymmentä vuotta siitä kun olen vanhoja Amityvillen kaltaisia klassikoita viimeksi nähnyt, niin hyvin oli tässä samanlainen tunnelma tavoitettu. Siitä huolimatta, että tavara oli tuttua, niin se tuttu tässä yhteydessä edelleen toimi pelottavien tunnelmien nostattajana ja ajoittain kävi jännitys niin sietämättömäksi, että piti hetken lepuutta silmiä pahimman paikan ohi.

Lili Taylorista olen pitänyt aina ja hän oli niin hehkeä perheenäidin roolissaan, että piti oikein laskeskella, että minkä ikäinen hän nyt onkaan. Jostain syystä muistan myös muut päänäyttelijät (Ron Livingstonea lukuunottamatta) kauhurooleistaan ja mietin, että ainako nämä nyt kauhuelokuvissa ovat, mutta ei Vera Farmigan ja Patrick Wilsonin urahistoriasta nyt niin kovin monta kauhuksi luokiteltavaa elokuvaa löydy, itselle vaan jotenkin ne jääneet parhaiten mieleen.

Jos ja kun pitää jotain hieman tökkivää mainita, niin en tajua miksi tähän oli pitänyt liittää "perustuu tositapahtumiin" ja "Warreneiden uran kauhein tapaus" tyylistä retoriikkaa, jota vielä sitten alleviivattiin todella kököillä Salaisista kansioista kopioiduilla teksteillä. Ehkä sekin oli sitä retronhakua, mutta minua vain häritsi.

Linkit:

Max Brooks: Sukupolvi Z - Zombisodan aikakirjat

Englanninkielinen alkuteos: World War Z - An Oral History of the Zombie War
(2006)

Zombisota oli lähellä pyyhkäistä ihmiskunnan maailmankartalta. Kokoamalla selviytymistarina Max Brooks on estänyt niiden hautautumisen hämärään. World War Z vie zombiepidempian alkulähteille, 12 vuotiaan "potilas Nollan" kotikylään, Kiinan liittotasavallan Uuteen Dachangiin. Sieltä matka jatkuu Pohjois-Amerikan sydänmaille, sitten Suomeen ja Siperiaan ja lopulta Lähi-idän kautta Japaniin ja Intiaan. Kattava läpileikkaus päättyy taisteluissa ratkaisevaa osaa näytelleille läntisille Kalliovuorille. World War Z on paitsi autenttinen kuvaus zombisodassa koetuista kauhunhetkistä myös vertaansa vailla oleva dokumentti ihmiskunnasta sukupuuton partaalla.

World War Z -elokuva näytti trailerinsa perusteella niin kuivakalta, että päätin jättää sen väliin, varsinkaan kun zombit ei nyt ole se ykkössuosikkini maailmanloppuskenaariosta. Elokuvakantinen pokkari kuitenkin onnistui houkuttamaan minut nappaamaan sen heräteostoksena mukaansa, kun muissa asioissa liikuin lähikaupassa.

Kirjaa lukiessa on taas monta iltaa vierähtänyt viihdyttävissä merkeissä. Kirja koostuu eri ihmisten haastatteluista, joten se on hyvin kiitollista iltalukemista, koska koskaan ei varsinaisesti jää mihinkään liian jännittävään paikkaan, jotta kirjaa malttaisi olla laskematta käsistään kun uni alkaa viedä voiton. Kirjassa myös lopputulos on tehty selväksi jo ensi alkuunsa, jo kirjan takakannessa, joten sitä ei tarvitse miettiä mikä on taisteluiden lopputulos, kun tietää, että tässä kerrotaan jo tapahtuneesta historiasta.

Suuri osa haastateltavista on taustaltaan yhteiskunnallisessa asemassa olleita, ja näin ollen kirja keskittyykin aika lailla siihen millaisia muutoksia yhteiskunnan toimintaan zombiepidemia saa aikaan ja miten rakentaa toimivaa yhteiskuntaa jäljelle jääneistä rippeistä. Toinen painopiste on sotilaallisissa toimissa ja siinä millaisella strategialla ja tekniikalla käydä eläviä kuolleita vastaan. Tavallisen ihmisten näkökulma jää melko lailla peittoon, koska nekin tavankansalaiset, joita haastatellaan, ovat haastatteluun valikoituneet kunnostautuessaan sodankäynnissä tai jälleenrakennuksessa.

Jonkun matkaa kirjaa luettuani aloin epäillä mahtaisiko tämä haastattelumuoto kantaa kirjan loppuun asti, vai alkaisiko se toistaa liiaksi itseään. Varsin onnistuneesti piti kirja kuitenkin otteessaan. Jos jotain olisin kaivannut niin parempaa selontekoa siitä mikä kaikki on zombiepidempian takana, vai syntyikö se vaan sattumalta. Siellä täällä annetaan pieniä viitteitä asiasta, mutta nämä jätetään sitten lopulta selvittämättä. Ehkäpä se on uuden kirjan aihe? Itseäni ainakin kiinnostaisi tietää enemmän.

Linkit

 

Paranoia

Ohjaus: Robert Luketic
Pääosissa: Liam Hemsworth, Gary Oldman, Amber Heard, Harrison Ford
(2013)

Adam Cassidy (Hemsworth) joutuu irtisanotuksi työstään mobiiliteknologiayrityksessä, mutta eipä aikaakaan kun yrityksen pomo (Oldman) ottaa häneen yhteyttä selvitelläkseen kalavelkoja vanhan yhteistyökumppaninsa (Ford) kanssa.

Tälläinen ajanhukka tuli katsastettua. Melko tylyjä arvioita olin nähnyt elokuvasta, mutta uhmasin niitä ja menin katsomaan elokuvan silti kun se aihepiiriltään liippaa läheltä omaakin työsarkaa ja halusin nähdä kuinka kaukana todellisuudesta Hollywoodissa tällä kertaa oltaisiin.

Siellähän sitä oltiin siinä fiktiivisessä maailmassa, jossa tietoteknisiä turvalukkoja valmistamilla on ykkösprioriteettina mahdollisimman viileän käyttöliittymän teko ja yrityssalaisuuksien varastaminen käy jokaiselta näppärästi muistitikulle kopioiden kun salasanakin oli siinä lapulla jätetty viereen.

Ihmeen nimekäs näyttelijäkaarti oli tähän elokuvaan onnisttuttu haalimaan kun sivuosissakin pyöri sellaisia semikuuluisia näyttelijöitä kuin Embeth Davis (jonka kiristettyä naamaa oli muuten todella tuskallista katsoa), Julian McMahon ja Josh Holloway sekä männävuosikymmenten Spielberg-leffojen tähti Richard Dreyfuss.

Niin heikko käsikirjoitus oli elokuvassa, että eipä sitä varmaan kukaan näyttelijä olisi pelastanut, mutta ei tässä kovin ollut yritystäkään. Jotenkin tuli olo, että tässä ei nyt ehkä ihan tavoitettu sitä visiota mikä oli jollain ollut mielessä kun oli elokuvan pistänyt alulle.

Hyvistä asioista pitää mainita kuvaus ja sen verran monta kertaa tulin siihen kiinnittäneeksi huomiota, että leffan jälkeen piti kaivaa esi kuvauksesta vastanneen taustatiedot. Olin ajatellut, että kyseessä voisi ehkä olla joku nuori näytönhaluinen kaveri, mutta eipä ollutkaan vaan David Tattersall, joka on ollut kuvaajana mm. uudemmassa Tähtien sota -trilogiassa.


Linkit:

Connie Willis: Passage

(2001)

Dr. Joanna Lander is a psychologist specializing in near-death experiences. She is about to get help from a new doctor with the power to give her the chance to get as close to death as anyone can. A brilliant young neurologist, Dr. Richard Wright has come up with a way to manufacture the near-death experience using a psychoactive drug. Joanna's first NDE is as fascinating as she imagined - so astounding that she knows she must go back, if only to find out why that place is so hauntingly familiar. But each time Joanna goes under, her sense of dread begins to grow, because part of her already knows why the experience is so familiar, and why she has every reason to be afraid. Yet just when Joanna thinks she understands, she's in for the biggest surprise of all - a shattering scenario that will keep you feverishly reading until the final climatic page.

Luen varsin vähän kirjoja englanniksi, tai millään muullakaan vieraalla kielellä. Vaikka käännöksessä ehkä menettää jotain, niin suomen kielellä on lukeminen vaivattomamman tuntuista enkä tiedä riittäisikö oma kielitaitoni niin vivahteita muutenkaan tarkkaamaan. Ja saahan englannista jo tarpeeksi noin muuten työelämässä. Joitain kymmeniä kirjoja ehkä olen kuitenkin vierailla kielillä lukenut, joitain aikoinaan oman kielitaidon parantamiseksi ja joitain sitten kun ei muuta vain ole ollut tarjolla, kuten silloin kun on itse ollut vierailla mailla. Passage kuuluu tähän jälkimmäiseen ryhmään.

Siitä kun luin kirjan ensimmäisen kerran on jo jokunen vuosi aikaa, ja jokin siinä jäi mieleni soppiin huhuilemaan niin, että hankin jokin aika sitten kirjan ihan varta vasten omaan kokoelmaan. Jonkin aikaa se sai odottaa tilaisuutta lukemista, mutta nyt olen sitten oikein nautiskellut jokailtaisesta herkkupalasta kirjan parissa.

Tykkäsin siis kovasti tälläkin kertaa. Henkilöhahmot ovat miellyttäviä. Aihe oikein kiinnostava. Teksti mukavaa lukea. Jännitystä ja mystisyyttä annosteltu sopivalla kauhalla. Yllätyksiäkin on. Erityisen leimallista tarinan kuljetuksessa on miten aidontuntuisesti se etenee. Ei niin, että nyt A:sta pisteeseen B suorinta reittiä, vaan välillä eksytään matkan varrella, seurataan väärää polkua ja ajaudutaan umpikujaan. Kirja on rakentunut vähän samaan malliin kuin juoni josta se kertoo.

Heikkouksiakin kyllä on. Willisillä näyttää olevan tapana aikamoiseen saman toistoon. Tuomiopäivän kirjassa siihen aikalailla tuskastuinkin, muttä tässä sen kesti, koska halusi saada selville mihin tämä kaikki vielä johtaakaan. Niin, yksi heikkous kyllä sekin, mihin se kaikki johti nimittäin. Ei nyt mitään antikliimakseja pahimmasta päästä, mutta kyllä kirjan kohokohta sijoittui minusta johonkin muualla kuin ihan loppuun.

Vähän hankala tätä kirjaa on arvioida, koska minulle sen lukemiseen liittyy myös erottomana osana se paikka ja elämäntilanne missä olin silloin kun sen ensimmäistä kertaa luin. Varmaan yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin itse kirjasta, nautin siitä miten kirjan lukeminen toi pintaan niitä tunnelmia mitkä aiemmin lukemisen aikana olivat. Jos kirjan olisin lukenut ensimmäistä kertaa vasta nyt, niin tuskinpa sillä olisi yhtä merkityksellistä sijaa lähellä sydäntäni.

Linkit

Elysium

Ohjaus: Neill Blomkamp
Pääosissa: Matt Damon, Jodie Foster, Sharlto Kopley, Alice Braga, Diego Luna
(2013)

Maailma on jakautunut kahteen. Maapallo on saastunut ja liikakansoittunut. Rikkaat ovat siirtynyt asumaan kiertoradalla olevalle avaruusasemalle Elysiumille. Pikkurikollisen uran taakseen jättänyt Max (Damon) joutuu tiukan paikan eteen ja alkaa kilpajuoksu kuolemaa vastaan. Samaan aikaan Elysiumilla Delacourt (Foster) havittelee lisää valtaa kieroin keinoin.

Odotukseni eivät tämän elokuvan suhteen olleet kovin korkealla ja menin katsomaan sen oikeastaan Jodie Fosterin takia, joka trailerin perusteella näytti tekevän vähän erilaisen roolin.

En ollut Neill Blomkampin aiemman elokuvan District V (2009) suuren suuri fani, vaikka elokuvalla toki omat ansionsa olivatkin. Elysium jatkaa pitkälti samantapaisissa tulevaisuuden maisemissa, mutta siitä huolimatta huomasin intoutuvani elokuvasta enemmän mitä olin ennakkoon arvellut. Jotenkin Blomkamp on onnistunut tuomaan jotain uutta scifi-kuvastoon, joka on jo vaikuttanut tässä aihepiirissä täysin loppuunkalulta. Kumma kyllä, en oikein osaa niitä asioita mitkä omaperäistä tunnelmaa toivat, mutta elokuvan aikana minulle useampaan kertaan tuli mukava tunne kun valkokankaalla näkyi jotain mitä ei ihan tuhattamiljoonaa kertaa ole aiemmin nähnyt.

Ihan loppuun asti ei tämä omaperäisyyden vivahdus jaksanut kantaa ja jossain vaiheessa elokuva sitten siksi samaksi EVVK-tämä-on-jo-niin-nähty kuvien virraksi. Yllättäen Foster, jonka takia elokuvaa lähdin, olikin niitä asioita mistä elokuvassa pidin melkeinpä vähiten. Hänen näyttelemisensä oli vaan niin näyttelemistä, vaikka hahmo itsessään olikin kutkuttava.

Blomkamp pisti rohkeasti myös englanninkielisen yleisön tekstitystä lukemaan melko lailla. Espanja oli nyt ihan loogista, mutta sitä en ihan kekannut miksi Los Angelesissa hyöri eteläafrikkalaisia sotilaita? No, sadassa vuodessa ehtii sattua ja tapahtua.

Linkit:

Puhdistuksen yö (The Purge)

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Ethan Hawke, Lena Headey, Max Burkholder, Adelaide Kane, Rhys Wakefield
(2013)

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa James Sandin (Hawke) myy turvajärjestelmiä, joilla kunnolliset kansalaiset  - ja ne vähemmänkin kunnolliset - saavat bunkkeroitua kotinsa Puhdistuksen yön koittaessa. Puhdistuksen yönä kaikki rikokset ovat sallittuja ja apua on turha odottaa hätänumerosta tai poliisilta. Sandinin perheen Puhdistuksen yö saa tavanomaisesta poikkeavan käänteen, kun perheen poika (Burkholder) päästää hädässä olevan muukalaisen, joka koittaa paeta häntä jahtaavaa joukkiota.

Dystopista maailmankuvaa tarjoavista elokuvista ei tosiaan ole tällä hetkellä puutetta. Vaikka lajityyppi kuuluukin suosikkeihin, niin nyt taitaa käydä niin, että osaa jää ihan suosiolla välistä, koska liika on liikaa. Tämä Puhdistuksen yö valikoitui katsottavaksi älyttömältä tuntuvan ideansa takia, ja siksi ettei ole ihan niin mega-blockbuster kuin nuo muutama muu teattereissa pyörivä.

Aika lailla oli tutunnäköistä kuvastoa otettu elokuvaan mukaan (erityisesti The Strangers (2008) tuli vahvasti mieleen), mutta jossain siellä kaiken alla oli myös sanomaa. Ilmeisesti tämän suoremmin ei rapakon takana pysty järjettömiä aselakeja vastaan lyömään, koska elokuvan idea tosiaan oli aika mielikuvituksellinen lähtökohdiltaan. Siis millä ihmeen tavalla rikosten salliminen vuorokaudeksi voisi oikeasti vähentää rikollisuutta? Tuntui ettei elokuvan henkilötkään oikein ymmärtäneet sitä ja asia sivuutettiin kiusaantunesti kun perheen poika yritti vähän ottaa asiaa puheeksi.

Elokuva oli ihan katsottava mielestäni, mutta aika huonosti siinä oli onnistuttu jännitystunnelmaa rakentamaan. Painostavan jännittävät kohtaukset loistivat poissaolollaan ja niitä tämäntyyppisessä elokuvassa olisi nyt kaivannut jos jotain. Nyt henkilöhahmojen haahuilua ympäriinsä pystyi mukavasti katsomaan, ilman että olisi ollut pienintäkään tarvetta puristaa käsiä penkin reunaan. Hyytävin elementti elokuvassa oli Rhys Wakefieldin esittämä pahisten johtaja, joka oli överiksi vedetystä näyttelemisestä huolimatta aika inhan tuntuinen hahmo.

Linkit:

Suzanne Collins: Matkijanärhi

Englanninkielinen alkuteos: Mockingjay
(2010)

Katniss Everdeen on elossa, mutta hänen kotinsa, kuten koko Vyöhyke 12, on pyyhitty pois maailman kartalta. Kukaan ei tiedä missä Peeta on. Turvaan tuholta ehtivät Gale, Katnissin perhe ja kourallinen muita. He kaikki elävät nyt Vyöhykkeellä 13, vastarinnan salatussa ytimessä, ja vallankumous on leimahtanut täyteen liekkiinsä... Ryhtyykö Katnissa sen symboliksi, valamaan Matkijanärhenä rohkeutta sotaan Capitolia vastaan? Yhteenotosta tulisi Nälkäpeliäkin hyytävämpi ja sen areena on koko Panemin valtakunta. Pelin seuraukset saattavat tuhota viimeisetkin rippeet siitä, mikä on enää rakastamisen ja suojelemisen arvoista.

Pidin kovasti Nälkäpeli-kirjasta, vaikka noin periaatteessa kirjan pitäisikin osua vaikka kuinka moneen ärsytyspisteeseeni. Ensinnäkin kirjan alkuasetelma on jo aivan älyttömän epäuskottava. Millaisessa yhteiskunnassa muka lähetettäisiin lapset tappopeliin tuohon malliin? Ja vaikka lähetettäisiikin niin Batoru rowaiaru (aka Battle Royale) ja monet, monet muut ovat tämän samantyyppisen skenaarion jo kertoneet, niin että aiheenkin pitäisi olla jo aika kulutettu. Ja sitten on Katniss Everdeen, joka on hemmetti sentään, aivan liian täydellinen!!!

Niin tai näin, kovasti pidin Nälkäpelistä ja pidinpä myös kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta niin paljon, että olen tainnut sen jopa useampaan kertaan nähnyt. Kirjan jatko-osan Vihat liekit luki myös lähes samalla innolla ja sitten jäi odottamaan ja odottamaan, jotta viimeinen osa viimeinkin ilmestyisi niin, että saisi tietää miten tarina päättyy. Sitä saikin sitten odottaa niin kauan, että into ehti jo laantua ja kun sitten viimeinkin kirjan sain käsiini niin se on lojunut hyllyssä viime vuoden lopulta. Toisaalta olen lykännyt lukemista siksi, että haluan säästää hyvää ja toisaalta sitten se ei vaan ole edes houkuttanut puoleensa. Nyt sitten kun lainasin kirjaa kaverille luettavaksi, niin päätin lukea samalla kertaa itsekin kun kirja siinä käsissä pyöri.

No, saammehan ainakin tietää tarinan lopputuloksen (jonka nyt tosin jo osaa arvata ennalta, mutta joskus se on ihan kiinnostavaa lukea miten lopputulokseen päästään) - ja onhan kirja ihan sujuvasti samaan tyyliin kirjoitettu kuin aiemmat, mutta... Samaa konseptia ei vaan voi toistaa loputtomiin, ja tuntui jopa hieman päälleliimatulta kun tähänkin oli saatu taisteluiden tuoksintaan "nälkäpeli" rakennettua ja sitä jopa siksi kutsuttiin. Koska edellisten kirjojen lukemisesta on jo kulunut aikaa niin myöskin henkilöhahmot olivat outoinen nimineen ehtineet hieman unohtua, ja jostain sivuhenkilöistä en suoraan sanoen edes tiennyt, että kukahan tämä nyt oli ja mikä oli hänen tarinansa.

Loppuvuodesta on Vihan liekit ilmeisesti sitten tulossa elokuvana ja sitä kyllä edelleen odotan. Nälkäpelissä onnistuttiin poikkeuksellisen hyvin siirtämään kirja valkokankaalle ja näyttelijävalinnoissakin erinomaisesti. Kukapa voisi olla parempi Katniss Everdeen kuin Jennifer Lawrence?

Linkit